Toimenpiteet voidaan suorittaa niin, että ensin valitaan kohde ja sitten, mitä tehdään. Tai päinvastaisesti niin, että ensin valitaan, mitä tehdään ja vasta sitten, mille. Ensimmäistä kutsutaan noun–verb-vuorovaikutukseksi, jälkimmäistä vastaavasti verb–nouniksi [kukaan ei arvatenkaan puhu verbeistä ja substantiiveista, vai?].

Näistä ensimmäinen on suositeltavampi, ja siihen pyritään aina kun mahdollista [jopa Microsoft on sanonut tekevänsä näin]. Valitaan esimerkiksi tiedosto tiedostoselaimessa ja annetaan komento tee kopio. Tai vastaavasti hoidetaan homma suoraan raahaamalla. Huomataan, ettei jälkimmäinen olisi edes mahdollista verb–noun-tapauksessa. Ihmisillä on tapana käsitellä asioita vasta otettuaan ne käteensä, siksi noun–verb-järjestys on usein luonnollisempi.

Verb–nounin haittana on myös, että se tuo systeemin tilan, moodin. Eri tiloissahan tietty toiminto tuottaa eri lopputuloksen, mikä on sekavaa ja tuottaa ns. moodivirheitä [tyypillisenä esimerkkinä päälle lipsahtanut capslock-nappula, kuten historian syövereihin häipyneessä tekstissä kirjoitin].

Joissain tilanteissa verb–noun-interaktio on kuitenkin ainoa järkevä mahdollisuus. Erilaisissa piirrosohjelmissa valitaan ensin työkalu [verb] ja maalataan sillä sitten kuten halutaan [noun]. Jos sama haluttaisiin tehdä päinvastoin, voitaisiin toki ensin piirtää viiva [noun] ja sitten valita haluttu työkalu [verb], mutta tällöin menetettäisiin tosiajassa saatava palaute, joka on tietenkin tällä kertaa tärkeämpi tavoite.

***

Hankalaksi asiat menevät, kun malleja aletaan sotkea. Microsoftin Office-paketin muotoilusivellin on kätevä työkalu, jolla tietyn objektin muotoilut voidaan kopioida suoraan toiselle objektille. Moni ei sittenkään osaa käyttää sitä, ja minunkin oli pitkään vaikea muistaa, kuinka se toimii, kun olin ollut käyttämättä Officea vähän aikaa.

Mietin asiaa, ja huomasin, että muotoilusivellin käyttää kummallista mallia, jota voisi ehkä kutsua noun-verb-noun:ksi. Esimerkiksi Wordissa valitaan ensin lähdemuotoilu klikkaamalla tekstikursori halutusti muotoillun sanan keskelle [noun]. Tämän jälkeen klikataan työkalun symbolia [verb]. Seuraavaksi klikataan haluttua kohdetta [noun].

Tavallisesti käyttäjät eivät keksi, että heidän pitäisi valita teksti jo ennen työkalun valitsemista [tai siis ne käyttäjät, jotka eivät luule työkalua maalaussiveltimeksi, kuten kuvake antaa ymmärtää]. He aloittavat sen sijaan valitsemalla työkalun ja kuvittelevat sen jälkeen, että ensimmäinen klikkaus valitsisi halutun lähdetyylin ja toinen kohdeobjektin. Mutta sepä ei toimi noin.

Officen valikkopalkin nappulat eivät tietenkään yleisemminkään mitenkään kerro, ovatko ne verb–noun- vai noun–verb-tyyppiä. Lihavoinnin ja leikkaamisen tapauksessa valtaosa pitää ilmiselvänä, että kyse on noun–verbistä, mutta osaan oikotienapeista liittyykin päinvastainen malli. Ilmeisimpänä esimerkkinä piirtotyökalu.

Jos vertailukohdaksi ottaa vaikka Phoshopin hivenen vastaavaa tehtävää hoitavan kloonaustyökalun, huomaa, kuinka asian voisi toteuttaa paremmin. Kloonityökalu valitaan ensin. Tämän jälkeen kohde valitaan klikkaamalla optio pohjassa. Seuraavaksi jokainen sivallus kopioi kohdealueen pikseleitä klikkauskohtaan.

Toki optio pohjassa klikkaaminen on arveluttavaa, sillä tätä ei voi keksiä mistään. Onneksi Photoshop sentään kertoo oikean toimintatavan, jos maalausaluetta erehtyy ensimmäisellä kerralla painamaan ilman optiota.

Officen muotoilusiveltimeen voitaisiin nähdäkseni, öh, kloonata Photoshopin työkalun toiminta liki sellaisenaan. Samalla se mahdollistaisi yhden tyyliin kopioimisen nopeasti moneen paikkaan. Nykyisellään lähteen, työkalun, ja kohteen joutuu [ymmärtääkseni] valitsemaan joka kerta erikseen, jolloin jokaikinen muotoilu vaatii kolme klikkausta kun se Photoshopin tekniikalla vaatisi alkuperäisen lähteen määrittelyn jälkeen vain yhden.

Kommentoin asiaa Jensen Harrisin Office-blogissa aiemmin tänä vuonna, mutta enpä pidättäisi hengitystä…