Fittsin laki on kullan arvoinen, kun pitää näyttää, että käytettävyyteen liittyy ihan vakavasti otettavia matemaattisia menetelmiä. Lakihan kertoo, että kohteen saavuttamiseen tarvittava aika riippuu kohteen etäisyydestä ja koosta. Mitä pidempi matka ja pienempi kohde, sitä kauemmin kohteen saavuttamiseen kuluu.

Riippuvuus löydettiin alun perin reaalimaailman objekteja tarkkailemalla, mutta se pätee erityisen hyvin myös hiirellä osoitettaviin kohteisiin. Jensen Harris kirjotti hiljattain ansiokkaan artikkelin ilmiön hyödyntämisestä uuden Officen käyttöliittymän suunnittelussa.

Fittsin laki on keskeisessä asemassa ikuisessa kiistassa valikkopalkin oikeasta sijainnista. Macillä valikot on ankkuroitu ruudun ylälaitaan, Windowsilla vastaavasti kullakin ikkunalla on oma valikkopalkkinsa. Koska ruudun ylälaita toimii rajoittimena, Macin tapauksessa palkin koko on pystysuunnassa teoreettisesti ääretön, joten sen saavuttaminen on merkittävästi Windows-valikoita nopeampaa siitä huolimatta, että etäisyys Windows-tyyliselle palkille on yleensä lyhyempi.

The Humane Interface -kirjassaan Raskin estimoi valikon avaamisen kestävän Macillä tietyissä olosuhteissa 256 ms, Windowsilla vastaavasti 663 ms.

***

Lakia soveltamalla huomataan, että näytöllä on viisi pistettä, jotka ovat ylivoimaisen nopeita saavuttaa kohdistimen alkusijainnista riippumatta. Kahdesta suunnasta rajoitetut näytön kulmat ovat neljä ensimmäistä pistettä. Viides ja kaikkein nopein on piste, jossa kursori sijaitsee. Tähän perustuu kohdevalikkojen nopeus.

Kulmien hyödyntäminen oli Macillä pitkään heikkoa. Mac OS X:n ensimmäisissä versiossa kulmilla ei voinut tehdä muuta kuin käynnistää näytönsäästäjän. Ilman suurempia tehtäväanalyysejä voidaan olettaa, että tämä ei ole kaikkein oleellisin toiminto käyttöjärjestelmässä…

Macin omenavalikko sijaitsee näytön vasemmassa yläkulmassa, mutta senkin ympärillä oli muutaman pikselin suoja-alue, jonka vuoksi kulmassa suoritettu klikkaus ei avannut valikkoa. Windowsin käynnistä-valikko vaivasi pitkään sama typeryys, mutta XP:n fisher price -teemalla valikko aukeaa kulmastakin klikkaamalla.

10.3-versio toi muassaan exposé-toiminnon, jolla voi ottaa näytön kulmat kätevästi hyötykäyttöön. 10.4-versiossa [kenties jo 10.3:ssa] omenavalikon suoja-alue on poistettu, ja valikon saa auki klikkaamalla näytön nurkassa. Sama pätee 10.4:n uuteen spotlight-etsintävalikkoon näytön oikeassa ylälaidassa.

Tämäkin on tietenkin hieman kaksipiippuista. Tehokkuudesta huolimatta on harhaanjohtavaa, että symbolin ohi klikkaaminen avaa valikon. Sama kysymys nousi esille Harrisin jutussa, jossa uusi ympyränmuotoinen office-valikko aukeaa, vaikka hiirtä klikkaisi näytön kulmassa.

***

Nyt kun riippuvuuden merkitys on viimein huomioitu käyttöliittymäsuunnittelussa, asiat muuttuvat. Näyttöjen koot kasvavat. Suurella näytöllä liikuteltavat etäisyydet ovat pitkiä, jolloin Mac-tyylisen valikon etu pienenee. Fittsin laki ei tätä huomioi, mutta valikon avaaminen hidastuu merkittävästi sen jälkeen, kun yksi hiiren heilautus ei riitä viemään kursoria ylös asti, vaan käyttäjä joutuu nostamaan hiirtä takaisinpäin ja työntämään uudestaan.

Edelleen, vaikka valikon saavuttaminen olisi nopeaa, palaaminen takaisin ei ole. Palattaessa hävitään äärettömän kohteen nopeusetu, mutta matka pysyy ennallaan. Takaisin palaamisen tarve toki vaihtelee valikosta avattavan komennon mukaan.

Toinen ongelma ovat monen näytön järjestelmät. Käytin hiljattain videotykkiä ja ajattelin, että tykin näyttämän työpöydän sijoittaminen monitorin työpöydän yläpuolelle olisi luonnollinen ja reaalimaailmaa mukaileva mappaus. Mutta tämä oli huono idea.

Kun valikkopalkki oli alemman näytön ylälaidassa, hiiri ei enää pysähtynytkään näytön reunaan vaan jatkoi videotykin näyttämälle työpöydälle. Lopputulos oli kuin Windowsin ikkunaan ankkuroitu valikkopalkki sillä huononnuksella, etten edes nähnyt, missä kursorini oli sen jälkeen, kun olin ylittänyt alemman näytön rajan.

Yleensä apunäytöt toki asetetaan päänäytön rinnalle, jolloin vastaavasti menetetään näytön reunan tuoma etu. Monen ohjelman työkalupalkit on suunniteltu siten, että ne on nopsaa saavuttaa kursorin pysähdyttyä näytön reunaan. Windowsilla myös maksimoidun ikkunan rullauspalkki hyötyy tästä.

Mac-tyylinen valikko on erityisen hankala monen näytön kanssa käytettäessä, sillä valikkopalkki näkyy vain päänäytöllä [itse asiassa päänäyttö valitaan raahaamalla valikkopalkki halutulle näytölle näytöt-säätimessä]. Tämä kasvattaa etäisyyden valikkopalkille melkoiseksi ja usein myös estää palkin saavuttamisen nopealla käden heilautuksella.

Helpotusta ongelmaan tuo DejaMenu-niminen ilmaisohjelma, joka kokoaa valikkopalkin valikot näppäinkomennolla kohdistimen alle avautuvaan valikkoon.

Microsoftin kerrotaan kehittäneen tekniikkaa, joka ennakoi, mitä käyttäjä haluaa tehdä ja siirtää mahdolliset kohdekansiot lähemmäksi käyttäjän alettua raahata kohdetta suurella työpöydällä. Microsoftin käyttäjän aikeita ennakoivilla tekniikoilla on hieman heikko maine, mutta jotakin täytyy tehdä, jotta järjestelmät ovat käytettäviä suurillakin näytöillä.

Odotellessa kerron kaikille, että on vain Fittsin lain syytä, ettei minulla ole 30-tuumaista cinema displaytä…