Mitä ikinä teetkin, älä hukkaa Postin saapumis­ilmoituslappua

Tämän tekstin oli tarkoitus kertoa postin tuomasta paketista, mutta kerrotaanpa sittenkin Postista. 

Pakettien toimituksessa kuluu ylimääräinen päivä

Pakettini oli lähettäjän mukaan määrä saapua eilen tai viimeistään tänään. Eilen sitä ei näkynyt, mutta tänään kotiin tullessani löysin eteisen lattialta saapumisilmoituksen. Poimin sen käteeni ennen kuin riisuin takkia päältäni, valmiina lähtemään saman tien pakettia noutamaan.

Viime viikolla tein tämän virheen ja päädyin matkustamaan koko matkan Jätkäsaaren postiin turhan takia. Tällä kertaa olin tarkkana: tämä ei ollut saapumisilmoitus vaan tieto siitä, että lähetystä oli yritetty toimittaa tänään, ja että sen voisi noutaa huomenna. Mitä hankalimmin vasta kello 10.30 alkaen.

En saanut jätettyä lähetystä, koska se ei mahtunut postiluukustanne / laatikkoonne.

Lapun copy oli mukavasti personoitu kuin postinkantajan itse kertomaksi.

Voisi kuvitella, että Postin ammatti-ihmisille ei tulisi yllätyksenä, että paketti ei mahdu oveni läpi. Luulisi, että tämä huomattaisiin jo lajitteluvaiheessa. Eikö sen voisi tällöin suosiolla kantaa lähimpään postiin sen sijaan, että se kuljetetaan ensin suotta kotiini, sitten takaisin varastoon Vantaalle (Postin työntekijän kertoman mukaan) ja seuraavana päivänä uudestaan postiin?

Seuraavan päivän toimitusajankohtakin on mahdollisimman turhauttavasti 10.30 niin, ettei lähetystä ehdi hakea aamullakaan ennen töihin lähtöä, vaan joutuu väkisin odottamaan ylimääräisen päivän.

Kokemus asiakkaan kannalta on erityisen ähäkuttimainen. Olisi mukavampaa kuulla, että paketti on noudettavissa huomenna kuin saada tietää, että se oli täällä jo ja veimme sen pois.

Kansainvälisillä kuljetusfirmoilla oli takavuosina paha tapa soittaa suotta ihmisten ovikelloja keskellä päivää, mutta nykyään ne osaavat kiitettävästi ilmoittaa etukäteen puhelimella, milloin lähetys olisi tulossa. Posti ei valitettavasti näytä kykenevän samaan.

Voi olla, että tämä toimii eri tavoin kirjeiden tai pakettien tai erikoissuurten kirjeiden tai jonkin muun minulle tuntemattoman tuotetyypin kohdalla. Minulla ei valitettavasti ole keinoa tietää, missä formaatissa saapuvat paketit tulevat eikä keinoa määrittää, että ne saisi kantaa suoraan postiin.

[Totta, helpoin keino on tilata lähetykset jatkossa työpaikalle. Pitää yrittää muistaa jatkossa.]

Lähetyksestä kerrotaan vain paperilapulla

Jos tietäisin töistä lähtiessäni, että paketti on saapunut, matkustaisin raitiovaunulla suoraan Jätkäsaareen. Nyt kävelen sen sijaan ensin puolimatkassa sijaitsevaan kotiini löytääkseni eteiseen sidotun tiedon saapuneesta lähetyksestä ja kävelen tämän kanssa postiin.

En ehkä ole osannut konfiguroida Netpostiani oikein, mutta en panisi pahakseni, että saisin tiedon saapuneesta lähetyksestä jollain paikkariippumattomalla tavalla. En voi edes omalla aktiivisuudellani parantaa tilannetta, sillä lähetystä ei voi seurata eikä toisaalta noutaa postista ilman saapumisilmoitusta.

Mahdollisuus seurata saapuvia lähetyksiä tuntui taianomaiselta yleistyessään kymmenen vuotta sitten. Sitä omituisemmalta tuntuu, ettei posti tarjoa kaikille lähetyksille moista toimintoa. Kansainväliset kuljetusyhtiöt tapaavat laittaa seurantakoodin syöttökentän keskeiselle paikalle verkkopalvelujensa etusivulle. Postin sivuilla näin ei ole tehty, mutta sieltäkin löytyy pienen hakemisen jälkeen luukku, johon voi syöttää lähetyksen koodin, mutta se koskee ilmeisesti jotain erityyppisiä lähetyksiä, sillä minun lähetystäni sillä ei löydy.

Lähetyksen noutaminen vaatii saapumisilmoituksen

Näinä aikoina undo-toiminnon keksimisen jälkeen ihmisen on vaikeaa tehdä peruuttamattomia virheitä. Kaiken salasanoista verokorttiin voi unohtaa tai hukata – uuden saa aina tilalle käden käänteessä.

Merkittävimmät poikkeukset ovat käteinen raha ja postin saapumisilmoituslappu. Myönnetään, tämä on pitkälti oma virheeni. Hyvä järjestelmä olisi silti anteeksiantavainen myös käyttäjien tehdessä virheitä.

Viime keväänä olin saanut lähetyksen jostakin. En tiedä mistä, sillä postin saapumisilmoituslappu ei usein kerro tätä. Menin noutamaan lähetystä postista, mutta sitä ei ollut enää olemassa. Sain oppia, että lähipostini Eerikinkadun päässä oli juuri suljettu ja toiminta oli siirretty Jätkäsaareen.

Iltakävelyllä suuntasin Jätkäsaaren jännittävään SmartPOST (sic) -laitokseen lappuineni. Koodini ei kelvannut automaatille. Seuraavana päivänä soitin postin asiakaspalveluun, josta selvisi, ettei pakettini ollutkaan SmartPOSTissa vaan seinän toisella puolella Verkkokauppa.comin kioskissa toimivassa postissa. [Äkkiseltään tuntuu hassulta, että ympäri vuorokauden palveleva SmartPOST on pystytetty paikkaan, jossa toimii myös ympäri vuorokauden palveleva Verkkokauppa.comin kioski, mutta tämä on toinen juttu.]

Kannoin saapumisilmoituslappua kiltisti mukanani aikeenani käydä uudestaan Jätkäsaaressa, mutta jossain vaiheessa päivien saatossa lappu oli kadonnut. Menin postiin, kyselemään, saisinko lähetyksen pelkällä henkilöllisyystodistuksellani. Kuulemma sitä oli mahdotonta löytää ilman saapumisilmoituksessa olevaa koodia.

Sen paremmin Verkkokauppa.comin postipisteen työntekijöillä kuin postin asiakaspalvelussakaan ei ollut mahdollisuutta selvittää nimeni perusteella minulle matkalla olevien pakettien koodeja.

Paketti jäi ikuisiksi ajoiksi saamatta. Toivottavasti siellä ei ollut mitään tärkeää. Epäilen, että kyseessä oli Lyö rumpua -kirja, josta luvattiin lähettää oma kappale meille kaikille tekijöille.

Yllä oleva valokuva on sekin viime keväältä. Noin viikkoa edellisen tapauksen jälkeen kävelin taas postiin noutamaan Deal Extreme -tilauksiani. Ajatus Kiinasta lähetetyn elektroniikkasälän noutamisesta elektroniikkasälää kauppaavaan liikkeen myymälästä tuntui huvittavalta.

Vähemmän huvittavalta tuntui tajuta kassalle päästyäni, että olin taas hukannut ilmoituslaput. Tällä kertaa onni oli myötä. Kävelin jälkiäni taaksepäin ja löysin laput puolimatkasta kiltisti vieretysten keskeltä kävelytietä. Olin ajatellut, että muuten tyhjässä takataskussa ne olisivat turvassa, mutta näköjään kävelytyylini on sellainen, että se puskee taskun sisällön vaivihkaa ulos.

Siitä lähtien olen tunkenut laput lompakkoon siitä huolimatta, että tuntuvat varta vasten muotoillun niin, etteivät sinne mahdu.

Tosiaan, vaikka purnaaminen on hauskaa, olen ihan kiinnostunut ratkaisuistakin. Jos postin vastaanottaminen on mahdollista jotenkin saada toimimaan paremmin ja teen vain jotain väärin – paitsi hukkaan papereitani – kertokaa toki.

Arkistoista: Postin saapumisilmoituksia ihmeteltiin tässä blogissa viimeksi vuonna 2008

Kunnollisen muistikirjan metsästys

Käsin kirjoittaminen ja piirtely puolustavat yhä paikkaansa. Digitaalisina aikoina kunnollisen muistikirjan löytäminen voi olla yllättävän vaikeaa. Etenkin, jos ei haluaisi maksaa joka kerta uusista kansista.

Suhteeni käsin kirjoittamiseen ja piirtelyyn on elänyt vuosien varrella. Opiskeluaikoina koevastauksia käsin nyhertäessäni iloitsin mielessäni ajatuksella, että valmistuttuani en joutuisi enää ikinä kirjoittamaan käsin kuin allekirjoituksia kassakuitteihin – ellei Suomeenkin viimein saataisi kassoille naputeltavia maksupäätteitä.

Käsin piirtämisestä olin luopunut jo vuosia aiemmin huomattuani, että saisin tietokoneella aikaan surkuhupaisan sijaan siedettävää jälkeä.

Saksassa opiskellessani meidät kyllä määrättiin pitämään käsin täytettävää muistikirjaa, mutta sitäkin vastaan taisin vähän kapinoida.

Sittemmin olen oppinut ymmärtämään käsin tekemisen hyödyn. Ruotuväessä toimittajana palvellessani huomasin yhtäkkiä tekeväni muistiinpanoja kynällä ja paperilla. Olin vuosikaudet tottunut kirjoittamaan kaiken muistiin suoraan tietokoneella. Kynä ja paperi tuntui olevan teknologiana sen verran häiritsemättömämpi, että parempi läsnäolo korvasi muistiinpanojen heikomman hyödynnettävyyden.

Käyttöliittymien suunittelussa ero on vielä merkittävämpi. Olen useamman vuoden harrastanut jonkinasteista käsin luonnostelua, mutta lisäsin tätä tietoisesti noin vuosi sitten Reaktorilla vierailtuani. Alan uskoa, ettei eeppinen blogimerkintäni työnimellä Reaktorin paperimiehet ikinä valmistu, mutta yksi illan tärkeistä anneista oli, että mainioiden Karri-Pekka Laakson ja Matti Parviaisen vakuuttelujen myötä päätin antaa paperille uuden tilaisuuden.

***

Minua on perinteisesti harmittanut paperille piirtämisessä sama kuin kirjoittamisessa: huono muokattavuus, huono jatkohyödynnettävyys sekä turha samojen asioiden piirtäminen moneen kertaan. Näitä paetakseni olen usein aloittanut suunniteluun suoraan Omnigrafflella.

Paperissa on kuitenkin puolensa. Kynää liikutellessaan saa ajatuksensa liikkeelle ja pääsee jotenkin lähemmäs itse tekemistä. Kädet suorina hiirellä ja näppäimistöllä istuessaan jotenkin etääntyy asiasta.

Tapaan silti siirtyä pois kynästä ja paperista heti kun minulle selviää, mitä olen tekemässä. Saman kuvan piirtäminen pikku muutoksin alusta uudelleen voi tuntua hauskalta ja taiteelliselta, mutta se on harvoin tehokasta ajankäyttöä. Käsin piirtäessään tulee myös usein arvioineeksi väärin, minkä kokoisia tekstejä minnekin mahtuu.

Sivumennen sanoen, vaikka lopulliset käyttöliittymätekstit puuttuvat, en suosittaisi käyttämään lorem ipsumia käyttöliittymäelementeissä liki ikinä. Mikä tahansa väliaikainen luonnosteksti on luultavasti lähempänä lopullista ja auttaa ymmärtämään heti, voiko teksti toimia sille varatussa tilassa vai ei. Riskinä on toki, että tekstit jäävät sellaisinaan lopulliseen versioon, mutta jos kukaan ei huomaa niissä vikaa, tuskin ne aivan huonot olivatkaan.

***

Aikani papereita hukattuani muistin, että ongelmaan on keksitty ratkaisu. Paitsi että paperia voi nyysiä tulostimen kaukalosta, sitä voi hankkia myös nipuissa, jolloin ne pysyvät paremmin järjestyksessä. Päätin hankkia muistikirjan.

Vaatimukseni eivät olleet kummat:

  • Ei ruutuja tai viivoja
  • Kovat kannet
  • Ei typerän näköisiä kansia
  • Ei liian ohuita sivuja
  • Ei ihan kamalan hintainen, jotta sitä raaskii käyttää.

Jo ensimmäinen vaatimus rajaa valikoimaa yllättävän paljon. Tuntuu, että useimmissa muistikirjoissa on jonkinmoinen ruudutus vai viivoitus. Ajattelin kuitenkin, että aikuisena ihmisenä osaan kirjoittaa ilman viivoja ja piirustelukin tuntuu orgaanisemmalta, kun ei ole ruutuja häiritsemässä.

Hintapykälän ohittaen menin ja ostin Moleskinen. Olin joskus hiljaa mielessäni tuhahdellut tuttavilleni, jotka olivat selittäneet myyttiä Hemingwaystä. Koko tuotehan lanseerattiin vasta 90-luvulla.

Täytyy myöntää, Moleskine tuntui laadukkaalta. Sen sivut olivat vähän turhan kapeat, mutta leveämpikin malli olisi varmaan ollut saatavilla. Ongelma oli, että se tuntui liian arvokkaalta, jotta sitä olisi jaksanut sutata. Paperikin oli kovin paksua ja kallisarvoista.

***

Moleskinen tultua täyteen tuntui haljulta maksaa taas monta kymppiä uudesta. Aloin kartoittaa irtokansivaihtoehtoa. Ongelmia oli vain kaksi: mistä kannet ja mistä sisältö.

Sen paremmin Suomalainen kuin Akateeminen kirjakauppa ei myynyt erikseen sopivia kovia kansia, joiden sisään voisi sijoittaa irtolehtiä tai lehtiön. Ainoa vaihtoehto oli ostaa paperikalenteri. Ironista on, että sisällöistä kyllä myytiin päivityssarjoja vuosi kerraallaan, mutta pelkkiä kansia ilman kalenterilehtiä ei voinut ostaa.

Sekä Ajasto että Time/system myivät kalenteria, johon kuuluivat mukiinmenevät keinonahkakuoret sekä sisältö kalentereineen ja etäisyystaulukoineen. Time/system herätti muistoja lapsuudesta: isänä käytti sellaista sen jälkeen, kun hänen työnantajansa lakkasi tukemasta hänen enemmän suosimaansa Time Manageria. Taimanaageri, kuten sana minulle hahmottui.

Tämän brändimielikuvan ajamana päädyin Time/systemiin. Vähän myös siksi, että sen sai kahdellakymmenellä eurolla, kun Ajasto maksoi kolmekymmentä.

Time/systemin passelit keinonahkakuoret

***

En voinut uskoa, kuinka heikosti Akateemisen kirjakaupan paperiosastolla oli tarjolla viivattomia vihkoja. Ainoa löytämäni oli kierrätyspaperista valmistettu, heikkolaatuinen ja vaivaiseen 20 sivuunsa nähden kalllis. Kansikin oli ruma kuin mikä.

Lopulta uskaltauduin taiteilijain tarvikkeiden puolelle, ja löysin mitä olin hakemassa. Luonnoslehtiössä oli 60 sivua sopivan paksua 90-grammaista paperia, tyhjät sivut, kierreselkä ja bonuksena perferointi, jonka avulla sivun voi tarvittaessa repiä irti.

Lehtiön takakansi oli kovaa pahvia, jonka sai sujautettua Time/systemsin liepeen alle samaan tapaan kuin kalenterin alunperin.

Myönnettäköön, että kansi on vähän typerän näköinen, mutta voihan sen repiä irti.

Kierreselkäinen lehtiö istui paikoilleen kuoriin. Kirjanmerkki on lainattu Moleskinestä. Taskussa käyntikortit pysyvät sileinä.

***

Pakettini alkoi olla kasassa. Enää kaipasin mustaa huopakynää.

Käteeni sattui mainio Pentel France. Se oli muodoltaan päätä kohti kapeneva kuin hienompikin sivellin eikä maksanutkaan kuin kaksi euroa. Kynä solahti juuri sopivasti Time/systemsin kumilenkkiin mukana tulleen lyijytäytekynän tilalle.

Pentel France on mukavan muotoinen ja huokea huopakynä

Moleskinen kirjanmerkkinauha oli osoittautunut käytössä käteväksi. En tarvinnut sitä enää täydessä kirjassa, joten leikkasin sen irti ja kiinnitin uuteen muistikirjaani.

Käytössä vähän liian lyhyt kirjanmerkkinauha osoittautui huonoksi ratkaisuksi. Korvasin sen sittemmin heijastimen ripustamiseen alun perin tarkoitetulla metallisella ketjulla. Se tuo vähän jämäkkyyttä kokonaisuuteen – jotenkin se on mukava heilauttaa haluttujen sivujen väliin.

***

Muistikirjaongelmani oli ratkaistu, mutta kävin sittemmin katsomassa tarkemmin, mitä Time/systemille nykyään kuuluu. Olin luullut, että kyse olisi jostain globaalista korporaatiosta, mutta kyseessä onkin suomalainen yhtiö. Time/systemin verkkosivujen design on varmasti ollut tyylikäs 90-luvulla. Ehkä tämä kuuluu toimialan tyyliin – Time Manager on vielä hurjempi esitys. Tuotteita kehutaan kiehtovasti:

Tavoitteena on tarjota tehokkaan ajanhallinnan työvälineitä ja laadukkaita kalentereita kaikille käyttäjille. Time/system -kalentereissa on ainutlaatuisia ominaisuuksia, kuten avattava ja taitettava vuosisuunnitelma sekä tehtäväluettelot.

Time/systemissä piisaa ominaisuuksia

Käyttöliittymäsuunnitteluongelmana avattava kalenteri läppineen on omalla tavallaan kiehtova kokonaisuus. Sittenkin tuntuu hassulta kutsua tehtävälistaa ominaisuudeksi. Joku kyynisempi voisi sanoa, että se on vain pinkka paperia.

Aikatauluta tehtävät, mihin mennessä ne tulisi olla tehtynä (sic). Etsi sen jälkeen kalenterista toteutusaika, joka on viimeistään aikataulun mukaisena aikana tai mieluummin jo ennen sitä.

[– –]

Delegoidessasi tehtävän toiselle, merkitse harmaaseen sarakkeeseen D sen jälkeen, kun olet informoinut tehtävästä ko. henkilöä.

On helppoa naureskella, että jossain on käyttöohje kalenterin käyttämiselle ja sille, millä kirjaimella merkitä mitäkin omassa muistikirjassani, mutta ajatusmallissa sinänsä voi hyvin olla itua. En ole yhtään vakuuttunut, että nykyistä elämäämme sanelevia kalenterivaraus-, tehtävävänhallinta- ja tuntikirjausjärjestelmiä on suunniteltu vastaavan kokonaisfilosofian pohjalta.

En ole eläissäni käyttänyt paperikalenteria, mutta kukaties siinä on vähän sama viehätys kuin paperille piirtelyssä.

Yhtäkkiä huomaan ajattelevani vähän kateellisena menneiden vuosikymmenten insinööriä, joka istui omassa työhuoneessaan piirtelemässä D-kirjaimia tehtävälistaansa. No, tiedänpä ainakin, mistä hankkia nahkakuoret muistikirjaani, jos alkaa tehdä mieli. Kallita ovat, mutta eihän se ole kuin pari Moleskineä.

PS Olen sittemmin jo oppinut tästä eroon, mutta meillä kotona oli tapana sanoa, että kirjoittaa käsineen sen sijaan, että sanoisi käsin. Kokeeko joku muu tämän tutuksi? Mahtaako kyseessä olla meidän perheemme outous vai yleempi länsimurteiden piirre?

Mitä jos VR:n asiakaspalvelija olisi yhtä urpo kuin automaatti

Kuvan juna-asema ei liity tapaukseen.

Matkustin hiljattain Tampereelle. Juna oli lähdössä kohtsillään, joten ostin lippua pienoisessa kiireessä. 

– Päivää, kuinka voin auttaa? virkalija vastasi.

– Kaksi lippua Tampereelle seuraavaan lähtevään junaan: yksi aikuinen ja yksi opiskelija, pyysin.

– Eko- vai ekstra-luokkaan? virkailija kysyi.

– Öö.. eko, sanoin hetken mietittyäni.

– Valitettavasti varaus epäonnistui. Hyvää päivänjatkoa! virkailija toivotti.

– Ymm, mitä ihmettä. Miten niin epäonnistui? Onko järjestelmässä jotain pielessä? Voitko yrittää uudelleen, ihmettelin.

– Päivää, kuinka voin auttaa? virkailija sanoi.

– Kaksi lippua Tampereelle seuraavaan lähtevään junaan: yksi aikuinen ja yksi opiskelija, sanoin uudelleen epäuskoisena.

– Eko- vai ekstra-luokkaan? virkailija kysyi.

– Niin, äskenhän eko-luokkaan ei saanut lippuja. Onko järjestelmässä jotain pielessä? Vai ovatko kaikki paikat menneet? ihmettelin.

– Eko- vai ekstra-luokkaan? virkailija kysyi.

– No, otetaan sitten ekstra, totesin alistuneena.

Maksoin kymmenen euroa ylimääräistä ja sain liput. Evästä en enää ehtinyt ostaa, mutta junaan sain sentään juostua.

***

Oikeasti en tietenkään asioinut luukulla, vaan automaatilla. Ihmiseltä moinen käytös tuntuisi absurdilta, mutta automaatti toimii juuri noin. Se kertoo, että varaus epäonnistui, ei ilmoita tälle mitään syytä, pyyhkii sitten kaikki käyttäjän tekemät valinnat ja palaa alkuun.

Todellisuudessa ehdin yrittää eko-luokan lipun ostoa kahdesti ennen kuin keksin kokeilla toista luokkaa.

Triviaali ratkaisu olisi kertoa virheilmoituksessa, että luokka on täynnä ja kysyä, haluaako käyttäjä kenties ostaa kalliimman lipun.

En tietty hyväksy järjestelmien bugisuutta, mutta voin hyvin IT-juttujen parissa puuhastelevana ymmärtää, että joskus tekniset ongelmat ovat vaikeita. Tämän laatuiset virheet sen sijaan ovat siinä määrin triviaaleja korjattavia, että moista kuraa ei soisi joutuvansa näkemään.

***

Jos VR haluaisi yrittää vähän enemmän, se voisi tähdätä pelkän käytettävyyden lisäksi elämyksellisyyteen, UX:ään. Kone tietää, mihin junaan olen yrittämässä, missä olen ja paljonko kello on. Sillä on kaikki edellytykset tajuta, että olen kiireinen. Silloin ei pitäisi tuhlata aikaa, vaan tarjota vastauksia. Silti voisin mieluusti lukaista lauseen verran rauhoittelua vaikka sillä aikaa kun lippuja tulostetaan.

– Ei hätää, sinulla on vielä 2 minuuttia aikaa ja matkaa on vain 30 metriä. Valitsin sinulle paikan lähimmästä vaunusta.

Ennen kaikkea automaatilla on kaikki edellytykset tietää, että minua harmittaa. En saanut sitä mitä halusin. Jouduin yllättäen maksamaan merkittävän lisähinnan palvelusta, jota en alun perin ollut aikeissa ostaa.

Voisi olla syytä rohkaista minua näkemään tapahtuneen myönteinen puoli:

– Ekstra-luokan vaunussa on rauhallista. Valitsin sinulle vaunun, jonka lipuista on myyty vain neljännes, eikä joukossa ole yhtään lasten lippua. Muistathan, että ekstra-vaunussa luettavanasi ovat päivän lehdet ja ilmaista kahvia riittää hanassa. Tarjoilukärrykin aloittaa kierroksensa ykkösvaunusta.

Älykäs lippujen varaus vaatisi jo koodausta, mutta pitkälle päästäisiin yksinkertaisella tekstimuutoksella. Henkilökunnalle varmasti koulutetaan asiakaspalvelua, mutta kuka määrittelisi automaattien ohjelmistoon ripauksen empaattisuutta?

***

VR:n automaatit aiemmin esillä tässä blogissa:

Iltapäivälehtien nostolaatikot ja kävijämäärien manipulointi

Helsingin Sanomien verkkosivulla on jo kauan listattu Ilta-Sanomien tuoreimpia uutisotsikoita. Ohhoh, onko tosiaan näin – katso kuvat! -otsikko kehottaa. Minä klikkaan otsikkoa ja pääsen huomaamaan, että, no, ei ollut ihan niin eikä kuvakaan liittynyt aiheeseen, mutta ainakin linkki vei sinne minne piti.

Näin se meni vanhaan hyvään aikaan. Sittemmin on alkanut tuntua, että linkit ovat välillä rikki. Joskus ne vievät suoraan haluttuu uutiseen, mutta välillä huomaan päätyväni lehden etusivulle. Myönnän, että minulla kesti hävettävän kauan ymmärtää, mistä on kyse.

Epäilty saatiin kiinni. Lukijan tehtäväksi jää löytää uutinen. Selaimen tilapalkin osoite poikkeaa sen verran etusivusta, että äkkiä luulisi, että se vie tosiaan itse uutiseen.

Nostolaatikon pääuutinen ei ikinä vie luvattuun juttuun. Vaikka selaimen tilapalkissa näkyvä linkattu otsikko antaa ymmärtää, että kohde olisi jokin muu, linkkiä klikattuaan päätyy lehden etusivulle.

Logiikan hahmottamista häirisi, että kaikki muut linkit toimivat oikein, samoin sekä Taloussanomien nostolaatikko että Hesarin mobiiliversion IS-laatikko. Ainoastaan työpöytäversion pääuutinen on huijattu viemään etusivulle.

Kyseessä on tuskin muu kuin kävijämäärien paisuttaminen. Kävijäkisaa johtava Iltalehti toimii Ilta-Sanomien tavoin. Muut linkit toimivat, mutta ensimmäinen on naamioitu etusivulinkki. Kuulemma Iltalehti keksi kyseenalaisen tempun ensin ja Ilta-Sanomat seurasi perässä.

***

Käytettävyyden kannalta tilanne on tietty onneton. Olen usein avannut uutisen taustalle uuteen välilehteen ja kun välilehtiä läpi lukiessani viimein päädyn tälle sivulle, ihmettelen, miksi olisin avannut Ilta-Sanomien etusivun.

Usein käy myös niin, että nostolaatikko ei pysy perässä. Lehden etusivulle päästyään huomaa, että pääjuttu on vaihtunut ja haluamaansa juttua joutuu etsimään selaimen etsi-toiminnolla.

***

Kunnon kuluttajan tavoin annoin palautetta asiasta.

Epäilen, ettei kyseessä ole vahinko, mutta kerronpa kuitenkin kärsiväni siitä, että HS.fi-sivuilla näytettävän IS-nostolaatikon pääuutinen ei vie uutiseen vaan lehden etusivulle. Usein olen avannut jutun uuteen välilehteen taustalle ja kun viimein alan lukea tätä välilehteä, siellä onkin yllättäen IS-etusivu ja ihmettelen, miksi olen avannut sen. Turhan yleistä on sekin, että mainostettua uutista ei tahdo edes löytää etusivulta, mikä saa käyttäjän tuntemaan itsensä todella huijatuksi.

Sain viisi päivää myöhemmin vastauksen, että palautteeni on välitetty eteenpäin. Tästä on noin kuukausi, mutta enpä varsinaisesti odottanutkaan vastausta.

Tänään sain viimein aikaiseksi lähettää vastaavan palautteen myös Iltalehdelle. Tunnustettakoon, että huijasin hieman väittäessäni, että temppuilu häiritsee minua. En oikeasti juuri koskaan näe Alma Median nostolaatikoita, sillä harvoin luen Aamulehteä enkä katso tarpeelliseksi maksaa Kauppalehdestä.

Iltalehdestä vastattiin nopeasti, alle vartissa. Kiitokset siitä.

Kiitos viestistäsi ja kehitysehdotuksestasi. Aamulehden ja muiden Almamedian lehtien sivuilla olevan Iltalehden uutislaatikon kuva linkkaa tarkoituksella Iltalehden etusivulle eikä suoraan juttuun. Kuvan juttu kuitenkin löytyy Iltalehden etusivulta. Toisinaan kylläkin käy niin, että etusivulla olevat uutiset vaihtuvat tiuhaan tahtiin, jolloin uutinen tipahtaa hieman alemmaksi. Mukavaa päivänjatkoa!

Toimii speksin mukaan, mikäs sen hienompaa.

***

Facebookissa keskusteltiin tänään, että täkäläinen kävijätilastointi saattaa muuttua fiksummaksi ComScoren laajentuessa Suomeen. Toivoa sopii, että tästäkin perslleilystä päästäisiin vielä eroon.

Päivitys 26.9. Aiheesta kehkeytyi pieni keskustelu Kari Haakanan FB-seinälle. Siellä kommentoitiin myös, että olisi ollut parempi puhua kävijämäärien sijaan mainosnäytöistä. Voi olla, mutta en nyt viitsi lähteä muokkaamaan, kun ajatus välittyi näinkin.

Windows Phone 8 lopetti hurskastelun

Minä pidän Windows Phone -käyttöjärjestelmästä. Tykkään tavasta, jolla se on lähtenyt etsimään omia latujaan iPhonen suoran seuraamisen sijaan. Pidän myös siitä, että se hyödyntää viisaasti pyyhkäisyjä painikkeiden sijaan ja nostaa sisällön keskiöön koristeornamenttien kustannuksella. 

Sen sijaan en ole ollut täysin vakuuttunut kotinäkymän Live Tiles -lähestymistavasta enkä oikein ymmärrä lehtijuttuja, joissa näiden perusteella väitetään iPhonea tai Androidia auttamattoman vanhanaikaiseksi. On hyvä asia, että puhelimessa on tarjolla näkymä ajankohtaisista asioista – kuten WebOS:ssä, N9:ssä, Androideissa ja viimein jollain lailla iOS 5:ssä. On myös hyvä olla oman maun mukaan muokattava näkymä, josta sovellukset saa helposti käyntiin. En ole kuitenkaan vielä vakuuttunut, että nämä kannattaa yhdistää Windows Phonen tapaan.

Live Tile -tiilet saattavat olla passiivisia laatikoita, joissa ei näy muuta kuin sovelluksen kuvake. Toinen vaihtoehto on, että niissä näkyy ajankohtaista tietoa, esimerkiksi viimeisimpiä uutisotsikoita. Vaikka tiili olisi jäljempää viisasta tyyliä, todennäköisyys, että se näyttää jotain kiinnostavaa juuri sillä hetkellä, kun satun katsomaan sitä on aika pieni. Odottelevan tuijottelun sijaan seuraisin ilmoituksia mieluummin listasta, jota saan itse vierittää omaan tahtiini.

IPhonen notifikaatiolistassa minua häiritsee, että se on lajiteltu sovelluksen mukaan. Uskoisin pitäväni jostain N9:n kaltaisesta toteutuksesta. (Kirjoitin aiemmin tarkemmin N9:n kotinäkymistä.)

N9:n yksi kolmesta kotinäkymästä näyttää listan tapahtumista (Kuva: Nokia)

Vastaavasti halutessani käynnistää sovelluksia, haluaisin voida löytää ne vakiopaikoilta. IPhonessa sovellusten järjestely on tuskaisen työlästä, kun määrä kasvaa suureksi, mutta sivutettu ohjelmalista on avuksi. En ehkä muista, millä sivulla sovellus on, mutta tiedän sen paikan. Sitten selailen näkymästä toiseen ja kohdistan katseeni valmiiksi oikeaan kohtaan. Windows Phonen tai Androidin vierittämiseen perustuvalla listalla tämä ei onnistu yhtä helposti.

En ole kuitenkaan käyttänyt Windows Phonea niin paljon, että uskaltaisin tyrmätä koko lähestymistapaa. Kertokaa ihmeessä omat kokemuksenne kommenteissa.

Suuri laatikko ei ole avain onneen

Pahinta kuulemaani Windows Phone -kukkua on ollut passiivisten Live Tile -elementtien hehkuttaminen. Olin viime syksynä seminaarissa, jossa kerrottiin Windows Phonen designfilosofiasta, ja evankelista julisti että siinä missä iPhonen kuvakkeet ovat vain kiillotettuja koristeita, Windows Phonella niissä on keskitytty informatiiviseen sisältöön.

Niin kuin esimerkiksi tässä Internet Explorerin Windows Phone -tiilessä.

Vastaavasti kiillotetusta koristelinjasta esimerkkinä iPhonen kalenterikuvake.

Kalenterikuvake kertoo päivämäärän, viikonpäivän sekä uusien kalenterivarausten määrän. Internet Eplorerin kuvake ei kerro muuta kuin sovelluksen nimen.

Windows Phonen kuvake taustalaatikoineen on kooltaan 173*173 pikseliä. iPhonen kuvake  on 57*57 pikseliä. Vertailu on tietty hieman epäreilu: Windows Phonen näyttö on tarkempi kuin vanha ei-retina iPhone, joten suora pikseleiden vertaaminen ei ole mielekästä. IPhonella sovelluksen nimi ja numeropallullukka menevät myös yli kuvakkeen koosta. Lisäksi myös Windows Phonella kalenterikuvake on yhtä informatiivinen kuin iPhonella.

Myönnetään, Internet Explorer oli tarkoitushakuinen esimerkki, mutta se osoittaa, että pahimmillaan Windows Phonen tiilet eivät ole kummempaa kuin ylisuuria kuvakkeita ja on tekopyhää väittää muuta.

***

Windows Phone 8:n myötä hurskastelu onneksi loppuu: Microsoft on myöntänyt epäsuorasti, ettei suuri kuvake tuo aina lisäarvoa. Kohta kotinäkymän kohteiden koon pääsee valitsemaan suuren, keskikokoisen ja pienen väliltä. Näin sovellukset, jota eivät tarjoa kuvakkeessaan lisäsisältöä voi pienentää ja varata tilan niille sovelluksille, jotka käyttävät tilan hyödykseen. Joku voisi sanoa, että tämä on aika lähellä Androidin kotinäkymää widgeteineen.

Samalla kotinäkymän oikean laidan tyhjästä tilasta on luovuttu. Tämä tila oli vanhassa designissa minua kummastuttanut valinta. Samalla kun puhuttiin tehokkaasta tilankäytöstä ja informaation korostamisesta, päänäkymästä oltiin valmiita varaamaan vajaa viidennes ohjelmalistaukseen vievälle nappulalle. Helpottihan se listan löytämistä, mutta uhraus tuntui kaikkiaan melkoisen suurelta.

On kiinnostavaa nähdä, kuinka hyvin Windows 8:n kotinäkymä otetaan vastaan. Ennakkoon on ehditty esittää arviota, että se on sekava ja tuo MySpacen riemunkirjavuuden mobiiliin. Toisaalta myös innostuneita arvioita on nähty.

Windows Phone 8 sallii pienemmät kuvakkeet. Loppu on käyttäjästä kiinni. (kuva: Techradar)

Wow-kokemuksia vuosien varrelta

Näinä kyynisinä aikoina tämäkin blogi saattaa äkkiseltään näyttää keskittyneen silkkaan purnaamiseen ja viisasteluun. Muistellaanpa siis tällä kertaa vaihteeksi hetkiä, jolloin tekniikka on saanut aikaan erityisen mieleen jääviä wow-kokemuksia.

Sanotaan, että tulevaisuus on jo läsnä arjessamme, se vain on epätasaisesti jakautunut. Niinpä hetkittäin törmää sattumiin, joiden jälkeen mikään ei ole enää ennallaan.

Windows 3.1 ja raahaamalla kopioiminen (1996)

Ensimmäiset käyttämäni DOS-pohjaiset tietokoneet olivat toki peleillään tehneet vaikutuksen jo aiemmin, ja Paintbrushilla piirtäminen oli ollut ihmeellistä, mutta voimakas wow-muisto liittyy niinkin arkiseen asiaan kuin Windowsin käyttöön.

Äiti oli käynyt jollain ATK-kurssilla ja näytti kerran minulle, että Windowsin File Managerissa oli mahdollista asettaa levykkeen ja kovaleyn ikkunat vierekkäin ja kopioida tiedostoja tarttumalla niihin kiinni ja raahaamalla paikasta toiseen. Näinhän sen kuului mennä!

[Olin selvästi tuolloin aika pahasti aikaani jäljessä, jos huomioidaan, että Macintoshissa vastaavaa raahausihmettä oli päässyt kokeilemaan jo yli kymmenen vuotta aiemmin.]

Windowsin File Managerissa hurmasi mahdollisuus kopioida tiedostoja raahaamalla niitä paikasta toiseen (kuva: msdn.com)

Tarinalla on synkeä loppu. Äiti innostui raahaamisesta enemmänkin. Hänelle oli kerrottu, että Startup-kansioon raahatut kohteet käynnistyvät itsestään Windowsin käynnistämisen myötä. Äiti ajatteli, että sehän olisi kätevää ja taisi innostua raahaamaan sinne liki kaikki vanhan 386-koneemme vähäiset sovellukset. Lopputuloksena oli, että Windows kaatui heti käynnistettäessä yrittäessään ladata kaikkia sovelluksia koneen neljän megatavun keskusmuistiin.

En tiedä, kuinka ongelma lopulta ratkesi, mutta äiti säikähti niin paljon, että sai alkusysäyksen hankkia ensimmäiseksi uutena ostetuksi koneekseen Macintosthin.

Dabbler ja Wacom-piirtopöytä (1996)

Niin siinä lopulta kävi, äiti osti Macin estelyistäni huolimatta. Ala-astekaverini olivat sentään kertoneet, että Maceistä ei ole mihinkään.  Ei sillä, Macintosh Performa 6200 oli monilta osin oikeasti tyhmä valinta. Edellisvuoden rautaa täyteen hintaan, mutta äiti päätyi siihen mielekkäämmän PowerMacin sijaan, sillä mukana tuli paketti pelejä ja multimediaa, jota ammattikoneessa ei olisi ollut.

Koneen lisäksi äiti hankki Wacomin piirtopöydän ja Dabbler-piirto-ohjelman. (Se oli karsittu versio Painterista ja saattoi tulla piirtopöydän mukanakin.)

En onnistunut piirtämään mitään kovin ihmeellistä, mutta ihailin ohjelmaa silti. Se tarjosi monia oikean näköisiä kyniä. Kun spraymaalilla maalasi, kuului aivan oikeaa suhinaa. Kynä toimi langattomasti ja tunnisti paineen. Ja mikä hienointa, kun kynän käänsi ympäri, se toimi pyyhekumina!

Dabblerin realismi yhdistettynä Wacomin piirtopöytään tekivät vaikutuksen. (kuva: SAP Design Guild)

[En tiedä, oliko piirtopöytä 90-luvulla suhteettoman kallis, mutta muistan ihmetelleeni, kun hankimme uuden laitteen 2000-luvulla, ettei juuri mitään kehitystä ollut tapahtunut. Kynästä oli tullut huonommin käteen istuva, levy oli muotoiltu rumemmin ja ADB-liitäntä oli vaihtunut USB:hen, mutta muuten se tuntui olevan ennallaan.]

3D-mallinnus ja Photoshop 5 (1998)

Hankkimamme CorelDraw-paketin mukana tuli jonkinlainen 3D-mallinnusohjelma, jolla oli hauskaa leikkiä. Yläasteella kuvaamataidon tunnilla, piti suunnitella katos koulun pihalle. Sain luvan tehdä omani tietokoneella. Koristelin valmiin kuvan vielä muodikkaasti Photoshopin linssiheijastuksella.

3D-mallinnusohjelma innosti leikkimään. Muistan, kuinka mietin, että kaareva penkki olisi suoraa tehokkaampi. Kuva viimeistelty aikakauden tapaan pilvisuotimella ja linssiheijastuksella.

Photoshopin olin saanut kaverilta, joka lataili waresoftaa Hotline-purkeista. Olin käyttänyt Photoshop 3:a mainostoimistossa TET-harjoittelussa, mutta häneltä sain nelosen, jossa oli parempi tuki layereille. Riemu repesi kuitenkin saadessani käyttöön Photoshopin 5-version, jossa layer stylet toimivat aika lailla samoin kuin tänäkin päivänä.

[Tuon jälkeen Photariin ei olekaan tainnut tulla juuri muuta tarpeellista kuin vektorikappaleet. Olenkohan muistanut mainita, että Photoshopista on sittemmin tullut epäelegantti kökkö.]

Laajakaista (2000)

Muutimme Helsinkiin aloittaessani lukion. Tuolloin ADSL-yhteydet olivat vielä varsin kalliita, mutta kuulin luokkakavereilta, että olisi toinenkin vaihtoehto. HTV tarjosi tekniikkaa nimeltä kaapelimodeemi. Sellainen hankittiin, ja yhtäkkiä verkossa saattoi killua samalla rahalla kuinka kauan vain.

Kiinteä yhteys muutti koko internetin käytön. Enää ei tarvinnut erikseen mennä nettiin – soittaa modeemilla ja odotella – vaan verkossa saattoi olla jatkuvasti. Muistan elävästi, kuinka kerran striimasin radiota uudella iTunesilla, imuroin taustalla musiikkia Napsterista, selasin nettisivua ja keskustelin IRC:ssä. Tuolla hetkellä tuntui, että maailma on näpeissä.

Mac OS X (2001)

Mac OS X oli suuri mullistus. Dockin kasvavat kuvakkeet sekä animoituvat pienennetyt ikkunat, uudenlaiset kiiltävät nappulat. Toisaalta kikkailun taakse jäi, että monilta osin käytettävyys oli heikompi kuin vanhassa Mac OS:ssä. Ihastelun ohella aloin tuolloin lukiossa ollessani huomaamattani syventyä käytettävyysaiheisiin artikkeleihin, joissa pohdittiin Mac OS X:n suunnittelussa tehtyjä valintoja. Opintojen ohjaus ei ollut vielä sillä tasolla, että kukaan olisi osannut kertoa, että noita asioita voi halutessaan pohtia ihan työkseenkin.

Reittiopas (2001)

Reittiopas tuli kuin tilauksesta. Olin vasta oppinut, että Helsingissä oli verkossa tarjolla kattavat pysäkkikohtaiset aikataulut. Muistan pohtineeni, olisikohan niiden avulla mahdollista toteuttaa palvelu, jolle voisi kertoa, mistä minne haluaa matkustaa, ja tuloksena saisi parhaan reitin.

Mahdoinko ottaa ajatuksen koulussa puheeksi, ja joku kertoi, että Reittiopas oli jo olemassa. Nykyään on vaikeaa ymmärtää, kuinka ennen sitä tultiin toimeen. Vastaavasti puhelimiani pikku hiljaan älykkäämmäksi päivittäessäni Reittiopas on ollut yksi tärkeimpiä kaipaamiani palveluita. On vaikea uskoa, ettei siitä niin monta vuotta ole, kun vielä jouduin printtaamaan mukaan nipun paperia tai ottamaan valokuvan tietoneen näytöstä, kun matkustin vieraaseen osoitteeseen.

[Siihen nähden, kuinka edistynyt Reittiopas oli aikoinaan, se on kyllä kehittynyt valitettavan hitaasti. Onneksi API:t ovat sentään tarjolla, joten ReittiGPS:n tapaisia palveluita on päässyt syntymään.]

iBook (2001)

Applen alkuperäinen värikäs iBook ei ollut minua kauheasti innostanut, mutta valkoinen iBook G3 oli täysosuma. Muistan, kuinka kävin kuolaamassa sitä Eteläisen Rautatiekadun Mac-kaupassa. Se taisi olla siihen aikaan nimeltään vielä e. [eepiste].

Kannen samettinen tuntuma, koneen nukkuessa rauhallisesti sykkivä valkoinen virtavalo. Pääsin käymään Yhdysvalloissa ja toin sieltä tuliaisina iBookin, ensimmäinen oman tietokoneeni. Se maksoi 1290 taalaa ja sai nimekseen Matilda.

iBook oli valkoinen ja upea. (Minulla oli G3-malli. Applen kuvan G4:ssä, iBook-teksti on kirjoitettu Myriadilla eikä Apple Garamondilla, kuten minulla vielä. Myös näppäimistön edessä oleva pinta vaihdettiin sittemmin metallista muoviksi.)

Yritin käyttää konetta abivuonna koulussa muistiinpanojen tekemiseen, mutta hyöty jäi kyseenalaiseksi ja luovutin ensimmäisen jakson jälkeen. Siihen aikaan lukiossa jaettiin niin suuri määrä aineistosta erinäköisinä monisteina, ettei paperista päässyt eroon kuitenkaan. Wlan-verkkoakaan ei Ressussa ollut ja 3G oli vasta markkinointipuheen asteella. Kätevämpää oli lopulta kirjoittaa muistiinpanotkin käsin, niin sai kaiken aineiston yhteen paikkaan.

iPod (2002)

iPod julkistettiin jo vuonna 2001, mutta minä pääsi hipelöimään sellaista vasta seuraavan vuoden puolella. Siihen aikaan Suomen Apple järjesti tilaisuuksia, joissa esitettiin suorana Applen messujen Keynote-puheita. Vuoden 2002 alun MacWorldin Keynote-tilaisuus järjestettiin TaiK:n Mediakeskus Lumeessa.

Esillä oli myös Applen tuotteita, kiinnostavimpana iPod. Vaikutuin ennen kaikkea siitä, kuinka hyvältä alkuperäisen iPodin mekaaninen ohjauspyörä tuntui. Oli tyydyttävää pyörittää sitä ja nähdä, kuinka äänenvoimakkuus päivittyi portaattomasti ja hyvin täsmällisesti.

Samalla hetkellä ymmärsin kapeakatseisuuteni. Tiesin kyllä, että laite käytti Firewireä ja että siinä oli viiden gigan kovalevy ja jännä ohjauspyörä mutta en ollut tullut ajatelleeksi, että siinä oli oltava myös käyttöliittymä. Olin mietinyt vain, mitä laitteella voi tehdä enkä kuinka se tapahtuu. [Sittemmin analysoin pyöräkäyttöisiä iPodeja varsin yksityiskohtaisesti.]

Hankin oman iPodin toisen sukupolven laitteiden tultua myyntiin samana vuonna. Niissä ei valitettavasti ollut enää mekaanista ohjauspyörää, mutta kosketusherkkä toteutuskin toimi hyvin. Tunsin oloni vähän noloksi valkoisissa kuulokkeissani. Mikä hassuinta, mietin, mitä ihmisetkin ajattelevat.

Miettivätkö kaikki, että tuokin hölmö on maksanut 450 euroa mokomasta lelusta, pohdin.

[Olin fuksi tuolloin ja ollut raksalla töissä heti kirjoituksista lähtien, ja tunsin, että minulla olisi varaa vähän humputella.]

Bluetooth ja kännykän sekä tietokoneen yhteispeli (2003)

Minä kyllästyin Nokiaan jo paljon ennen kuin se oli muodikasta. Olin oppinut, että Erikssonin puhelimet saisi toimimaan Bluetooth-yhteyden avulla viisaasti yhteen Macin kanssa. iBookissani ei ollut Bluetooth-vastaanotinta, joten kävin ostamassa USB-vastaanottimen Erottajan PC-Superstoresta.

Sepä olikin hienoa. Yhtäkkiä pystyin synkronoimaan puhelinmuistioni ja kalenterini tietokoneen ja kännykän välillä. Myös tekstiviestit saattoi siirtää turvaan tietokoneelle. Toimipa puhelin tietokoneen modeeminakin.

Erityisen hienoa oli sittenkin käyttää puhelinta tietokoneen kaukosäätimenä. Tämän mahdollisti Salling Clicker, ensimmäinen koskaan ostamani shareware-ohjelma [se vaati vaivannäköä ennen app stroreja]. Puhelimella saattoi valita iTunesin soittaman kappaleen tai vaihtaa diaa Keynote-esityksessä. Mikä hienointa, musiikki osasi mennä tauolle puhelimen soidessa, jotta sain puhua rauhassa. Tunsin nykyajan viimein koittaneen.

Amazon ja eBay (2003)

Kirjoja ja musiikkia Amazonista, valkoisia kuulokkeita eBaystä, kun Suomessa myytiin vain mustia. Tuntui upealta, että tavara liikkui maailman ääristä yhtä nopeasti ja vähän helpommin kuin Suomesta.

YouTube (2005)

Asuin Saksassa, kun aloin yhtäkkiä törmätä YouTube-linkkeihin [ensimmäiset olivat mahdollisesti Just Sopivasti -blogissa]. Muistan pitäneeni enemmän Google Video -linkeistä, sillä YouTubeen oli Saksassa jotain pääsyrajoitteita. Google Video oli muutenkin enemmän makuuni. Se oli designiltaan tyylikäämpi, ja siihen aikaan Googlea oli kaikkiaan vielä tapana fanittaa jokseenkin kritiikittä.

Kirjoitin taannoin YouTuben soitinkäyttöliittymän evoluutiosta. Sehän ei ensin alkuun ollut kovin häävi.

YouTuben alkuaikojen soitin oli varsin rujo.

YouTube oli ihmeellinen muutos. Siihen asti video webissä ei ollut ikinä toiminut. Ainakaan Macillä. Se oli aina pakattu jollain codecilla, jota ei lopulta pitkällisen asennuslinkkien klikkailun jälkeenkään ollut olemassa. YouTube-videot – ne vain toimivat. Oli tosiaan aika, jolloin Flash-teknologia oli osa ratkaisua eikä ongelmaa.

Samaan aikaan, kun olin haltioissani, olin myös vähän ahdistunut. Olin tottunut ajatukseen, että video ladataan koneelle kerran ja sen jälkeen sitä katsotaan paikallisesti, turhaa verkkoliikennettä aiheuttamatta. Vielä muutama vuosi aiemmin olin odottanut kiltisti tuntikausia, että haluamani musiikkivideo valuisi Limewirestä, niellyt pettymykseni latauksen katketessa vain muutamaa megaa ennen loppua – ja aloittanut alusta.

Nyt tuntui kamalalta kerskakulutukselta ladata video toistamiseen, jos sen halusi nähdä seuraavana päivänä uudestaan.

Google Maps (2005)

Näemmä 2005 oli hyvä vuosi. Google Maps on YouTuben ohella vedenjakajapalvelu: on aika ennen ja aika jälkeen. Google Mapsiin saakka olin pitänyt hienona AJAX-temppuna, että sivulla pysyy vaihtamaan välilehtä ilman, että koko sivu ladataan uudestaan. Yhtäkkiä tulee Google Maps, jossa karttaa voi vierittää näkyviin tuosta vain, ja uutta sisältöä ladataan melkein reaaliajassa.

Sitäkin suurempi yllätys oli lopulta, että Google Maps alkoi toimia melkein heti myös Suomessa. Olin pelännyt, että Suomi on kuitenkin mitannut omat maansa jollain kolmiomittaustekniikalla, joka ei takuuvarmasti ole yhteensopiva minkään kanssa eivätkä kadunnimivirastot nyt ainakaan luovu aarteistaan, jos kerran nimipäivädatan käytöstäkin pitää maksaa, mutta kas, yhtäkkiä koko Suomen kartat olivat selattavissa yhtä kätevästi.

[Varsinaista karttatoimintoa lukuunottamatta olen aina kokenut Google Mapsin varsin hankalaksi. Omien paikkojen lisääminen ja tallentaminen on tuntunut sekavalta enkä koskaan meinaa löytää, voiko kartalle piirtää reittejä ja mitata matkoja vai olenko sittenkin käyttänyt tähän jotain ulkopuolista palvelua.]

Facebook (2007)

Nykyään tuntuu oudolta ajatella vuoden 2007 Facebookia. Mitä ihmettä siellä tehtiin ennen kuin statuksia pystyi kommentoimaan ja sittemmin peukuttamaan? Jostain syystä se tuntui silti heti lupaavalta palvelulta. Olen sitä ikäluokkaa, että olin aiemmin harmitellut, että IRC-galleriassa hengaavat vain nörtit. Facebookiin löysivät tiensä kaikki.

Tuskin nykyteineillä on mitään käsitystä, kuinka vaikeaa stalkkaaminen vanhaan hyvään aikaan oli.

iPhone (2007)

iPhonesta näki heti (asiavirheineen), että se oli monella tavalla merkittävä tapaus. Eikä silti aavistanut kuin pienen osan siitä, kuinka merkittävä se lopulta olisikaan.

Minulle se opetti etenkin, että kosketusnäyttö onkin käyttökelpoista teknologiaa. En ollut koskaan ennen nähnyt kapasitiivista kosketusnäyttöä ja olin luulossa, että kosketusnäytöt ovat väistämättä tuntumaltaan niin huonoja, ettei puhelinta ole mahdollista toteuttaa miellyttävästi ilman fyysistä näppäimistöä. Oppia ikä kaikki.

Hankin oman iPhonen vasta, kun iPhone 3G:tä alettiin myydä Suomessa, mutta iPod Touchin hankin heti, jotta pääsin ihmettelemään uutta uljasta maailmaa. Minulla kesti pitkälle vuoden 2007 loppupuolelle ennen kuin pääsin ensimmäistä kertaa koskemaan varsinaista iPhonea. Siihen mennessä monet isot pojat olivat jo leuhkineet omilla iPhone-kokemuksillaan. Olin ihan hissuksiin enkä suotta tehnyt tiettäväksi, että olin itse vielä tyystin kokematon.

Jaetut kalenterit (2007)

Pääsin töihin Elisalle ja sain ensimmäistä kertaa kohdata organisaation, jossa sähköiset kalenterit olivat oikeasti käytössä. Olin yllättynyt, kuinka hyvin se toimi. Sen kuin loi tapaamisen tietokoneelta, niin toinen sai siitä push-viestin puhelimeensa ja pystyi hyväksymään ehdotuksen saman tien. Kätevää kuin mikä.

[Neuvotteluhuoneen varaaminen olikin sitten hankalampi prosessi. Huoneita varattiin siinä missä ihmisiäkin, minkä vuoksi homma menee vaikeaksi suuressa organisaatiossa. Aika harvoin on kiinnostunut varaamaan juuri tiettyä huonetta, kunhan jonkin saisi. Ajallakaan ei usein ole niin väliä. Olisi syytä tarjota mahdollisuus ilmoittaa, että haluan järjestää neljän hengen tapaamiseen jossain vaiheessa iltapäivällä. Etsi huone, joka on vapaana niin, että kaikki pääsevät paikalle. Koneet ovat hyviä etsimään, ihmiset eivät. Ehkä tuollaisia toteutuksia onkin, mutta Elisalla ollut ratkaisu ei moista tarjonnut.]

Elisalla oli työsuhde-etuna myös rajaton mobiililaajakaistan käyttöoikeus, mikä oli tuolloin vielä uutta ja ihmeellistä. Omalla rahalla en ollut raaskinut käyttää nettiä muuhun kuin Reittioppaaseen ja sähköpostin lukuun. Merkittävin este mobiilinetin käytölle oli enää työ-Nokian huono selain.

Spotify (2008)

Armeijan teknologiasta ei juuri wow-kiljahduksia irronnut. Jurmo-alukset vaikuttivat kyllä hyvältä. Uutuspalvelu Spotify sen sijaan vakuutti kertalaakista. Toki kutsuvierasbeta lisäsi tärkeyden tuntua, mutta palvelu myös toimi yllättävän hyvin. Erityisesti vakuutti se nopeus, jolla striimattavat kappaleet alkoivat soida käytännössä yhtä nopeasti kuin paikallisella levyllä majailevat.

iTunes oli siihen mennessä muuttunut jähmeäksi keoksi ominaisuuksia, joten kevyt vaihtoehto tuntui tervetulleelta. Eräänä iltana halusin taustamusiikkia iltakävelylleni. Olin juuri vaihtanut puhelinta, joten siellä ei ollut lainkaan musiikkia. Ajatus musiikin synkronoinnista iTunesin kautta tuntui niin raskaalta, että tilasin sen sijaan Spotify Premiumin kymmenellä eurolla.

Sittemmin Spotifykin on kaikkine pakotettuine sosiaalisuusominaisuuksineen muuttunut ahdistavaksi. Inhottaa, kun en ole ihan varma, lähteekö kuunteluistani julkinen syöte jonnekin.

Ja on myönnettävä, että YouTuben tapaan hirvitti edelleen ajatus musiikin turhasta siirtämisestä verkkoa pitkin sen sijaan, että se olisi tallessa paikallisesti.

E-ink-näytöt (2009)

Nähdessäni ensimmäistä kertaa e-ink-näytön tuntui kuin kyseessä olisi ollut pelkkä mallilaite. Näytön kuva näytti samalla tapaa epätodellisen realistiselta kuin Ikean myymälän somistetietokoneiden näyttötarra. Vaan uskottava se oli. E-ink-laitteelta kirjan lukeminen on etenkin hyvässä valossa mielyttävämpää kuin muilla laitteilla ja mikä parasta, näyttö saa laitteen tuntumaan orgaanisemmalta, vähemmän tekniseltä laitteelta.

Näyttää siltä, että e-ink-laitteet eivät tule Suomessa kunnolla myyntiin, kun eivät ehtineet ennen tabletteja eikä valtavirta näe niiden arvoa.

Minua on alkanut viime aikoina himottaa Kindlen tai vastaavan hankkiminen. Kertokaapa, toimiiko ilmainen 3G kunnolla Suomessa? Entä saako sinne kätevästi artikkelit Instapaperista tai vastaavista?

iPad (2010)

iPad oli iPhonen tapaan melkoinen kokovartaloelämys. Muistan hyvin, kuinka olin kuullut huhua lounaalla, että yksi työkaveri oli hankkinut iPadin Yhdysvalloista ja yritin pysyä tyynenä, kun pääsin laitetta pikaisesti hipelöimään. Kirjoitin taannoin ensitunnelmia iPadin julkistuksen aikaan (asiavirheineen) sekä laajemmin, mikä tabletissa puhuttelee.

Videoneuvotteluhuone (2010)

Elisalla oli käytössään joitakin videoneuvotteluhuoneita. Virallinen nimitys telepresenssi oli kömpelö, mutta kokemus toimiessaan mainio. Laadukkaan, koko seinän kokoisen videokuvan lisäksi huomio kiinnittyi puheen laatuun ja viiveettömyyteen. Luultavasti juuri viiveen puute ja häiriötön ääni on se, mikä erottaa kokemuksen tavallisesta Skype-keskustelusta ja saa aikaan illuusion kasvokkaisesta kohtaamisesta. Hankalinta on päättää, minne katsoo, sillä kamerat eivät osu vastapuolen kasvojen kohdalle.

Saadaankohan joskus vielä puhelimiinkin kunnon ääni?

Kannettavien tietokoneiden muutokset

Äkkiseltään tuntuu, että kannettavat tietokoneet nyt eivät ole ainakaan muuttuneet miksikään. Silti niissäkin on tapahtunut yksittäisiä huomattavia hyppäyksiä

LED-näyttö (2007) Olihan se kova paikka, kun PowerBook-nimi muutettiin Intel-suorittimien myötä MacBook Proksi. Olin vaihtanut iBookini 12-tuumaiseen PowerBookiin, joka alkoi vuorollaan käydä vanhaksi. Jouduin hankkimaan 15-tuumaisen kannettavan, koska Applella ei ollut enää Intel-kauden aluksi tarjolla pienempää.

Muita merkittäviä edistysaskeleita en huomannut, mutta uusi LED-näyttö oli niin kirkas, että säikähdin koneen ensimmäistä kertaa käynnistäessäni. Ja tietysti menin heti vaatekomeroon kokeilemaan uutta taustavalaistua näppäimistöä.

Akun kesto (2010) Sain töissä käyttööni Applen unibody MacBook Pron, jossa oli integroitu akku. Olin luullut, että kannettavissa tietokoneissa ei ole MacBook Airia lukuunottamatta tapahtunut mitään kiinnostavaa, mutta yllätyksekseni sain huomata akun keston kaksinkertaistuneen. Siinä missä vanhalla koneella pärjäsi jotain kahden ja kolmen tunnin väliltä, uudella tunnuttiin puhuttavan yli viidestä tunnista. Uskalsi lähteä pidempäänkin palaveriin ilman virtajohtoa.

SSD-levyt (2011) Olin lukenut vertailuja solid state -kovalevyistä tiekoneissa ja ymmärtänyt, että niiden tuoma nopeushyöty ei olisi lopulta kovin suuri. Kun vuosi sitten käynnistin ensimmäistä kertaa uuden SSD-varustetun työkoneeni, hämmästyin suuresti. Käynnistyminen kesti vain kymmenkunta sekuntia. Maailmankirjat ovat sekaisin, kun tietokone käynnistyy nopeammin kuin puhelin.

Tarkka näyttö (2012) Työkaveri sai hiljattain koneekseen uuden Retina-näyttöisen MacBook Pron. Siitä on vaikea sanoa mitään. Kannattaa katsoa. [Päivitys: Marco Arment onnistuu sanomaan koneesta sanan jos toisenkin.]

Testissä mobiilivarmenne

Operaattorit ovat tarjonneet mobiilivarmennetta jo yli vuoden, mutta harva tietää, mistä varsinaisesti on kyse. Kuinka se toimii ja mihin sitä voi käyttää? Kävin aktivoimassa varmenteen ja tutustuin nykytilanteeseen.
 

Disclaimer: Olin aiemmin töissä Elisalla ja tutkin tuolloin mobiilivarmenteen käytettävyyteen liittyviä asioita ja olin mukana määrittelemässä Elisan ja operaattoreiden yhteisiä mobiilivarmenteen käytettävyysohjeistuksia, mutta tässä tekstissä ei tietenkään käsitellä mitään sen salaisempaa.

Mistä on kyse?

Mobiilivarmenne tarkoittaa puhelimen SIM-kortille turvallisesti tallennettuja henkilötietoja. Sen avulla käyttäjä voi todistaa henkilöllisyytensä verkossa tai puhelimessa asioidesaan samaan tapaan kuin verkkopankkitunnuksilla sillä erolla, että järjestelmä on turvallisempi ja vaivattomampi käyttää. Lisäksi mobiilivarmenteen avulla voidaan ainakin teoriassa allekirjoittaa sopimuksia ja korvata perinteinen fyysinen allekirjoitus.

Varmenneprojekteilla on Suomessa jo pitkä historia. Operaattorien yhteisellä mobiilivarmenteella ei ole sinänsä suoraa tekemistä surullisenkuuluisan kansalaisvarmenneprojektin kanssa, mutta jo varmenne-sana tuo monille assosiaatioita eeppisestä epäonnistumisesta. Tämä saattaa olla syy, miksi Sonera on brändännyt oman mobiilivarmenteensa Sonera ID:ksi. DNA:lla on DNA Mobiilivarmenne, Elisa on näemmä osin muuttanut nimen Elisa Varmenteesta Elisa Mobiilivarmenteeksi.

Operaattorien yhteistyö tarkoittaa, että jos jokin palvelu tukee mobiilivarmennetta, se toimii samalla tavalla riippumatta siitä, minkä operaattorin asiakas käyttäjä on. Tässä se poikkeaa pankkitunnistautumisesta, jossa joka pankilla on oma logonsa palvelun kirjautumissivulla.

Mistä sen saa?

Mobiilivarmenteen voi aktivoida operaattorin myymälässä. Elisalla on tarjolla myös itsepalvelurekisteröityminen, mutta sen ensitunnistautuminen toimii vain muutaman pankin tunnuksilla. Voi myös olla, että käyttäjän SIM-kortti on niin vanhaa mallia, että se joudutaan vaihtamaan.

Siirtyessäni vuosi sitten Soneran asiakkaaksi työpaikkaa vaihdettuani kysyin samalla, voiko liittymään saada mobiilivarmenteen. Joko myyjä ei tiennyt, mistä on kyse tai tuote ei ollut oikeasti saatavilla, joten se jäi sillä erää hankkimatta.

Nyt huomasin, että Sonera mainostaa varmenteen olevan saatavilla myös yritysliittymiin vieläpä ilman ylimääräisiä kustannuksia. Aktivointi onnistui kätevästi ymmärrettyäni, ettei kannata kinata myyjän kanssa, että kyseessä on tosiaan mobiilivarmenne ja Sonera ID on vain sen markkinointinimi.

Sain uuden SIM-kortin, jonka kannan raaputuspinnan alla mobiilivarmenteeni tunnusluku piili. Myyjä kehotti vaihtamaan salasanan heti liikkeessä, mutta ei kertonut tarkemmin, kuinka se tapahtuu. Mitään esitettä en myöskään saanut, pelkän kehotuksen käydä lukemassa netistä lisää.

iPhonella mobiilivarmenteen tunnusluku vaihdetaan seuraavasti: Asetukset: Puhelin: Sim-Sovellukset: Sonera ID [riippuu operaattorista]: Asetukset: Vaihda tunnuslukusi

Varmenne oli valmis käyttöön saman tien.

Missä se toimii?

No, tässä se juju on: ei vielä paljon missään. Mobiilivarmenne.fi-sivuilla on pitkä lista palveluita, joissa varmenne käy, mutta valtaosa niistä on kunnallisia virastoja, jotka eivät ainakaan minua liiemmin lämmitä.

Yrityspuolelta mukana on vakuutusyhtiöitä If etunenässä, mutta pankit loistavat poissaolollaan.

Kuinka se toimii?

Kirjaudutaan ensin tietokoneella If:n itsepalveluun, If-kansioon.

System

Kirjautumistavoista valitaan pankin sijaan Mobiilivarmenne ja poiketaan If:n ylimääräisellä ohjesivulla.

Mobiilivarmenne

Päästään kirjautumissivulle. Syötetään puhelinnumero oikeaan luukkuun ja painetaan Jatka.

Tämä ei ole varsinaisesti mobiilivarmenteen oma sivu, vaan Elisan mobiilivarmennetta hyödyntävä tunnistautumispalvelu. Käyttäjälle tällä ei ole merkitystä, mutta tunnistautumista tarvitseva yritys on näin säästynyt omalta mobiilivarmenteen integroinnilta ja liittänyt palveluunsa Elisan tarjoaman tunnistautumisen samaan tapaan kuin yksittäisen pankin verkkopankkitunnistautumisen.

Mobiilivarmenne.fi-sivuston palvelulistausta tutkiessaan huomaa, että useimmat palvelut hyödyntävät Elisan tunnistautumispalvelua. Soneralla toki on käytössään oma toteutus kirjauduttaessa mobiilivarmenteen avulla asiakkaiden itsepalvelusivustolle.

Mobiilivarmenne

Mobiilivarmenne

Selain siirtyy seuraavalle sivulle ja antaa tarkat ohjeet jatkotoimenpiteistä. Käyttäjän tulee ottaa puhelin käteensä ja odottaa sinne saapuvaa viestiä.

puh1

Viesti ei ole tavallinen tekstiviesti, vaan aukeaa suoraan puhelimen näytölle. Turvallisuuden kannalta tärkeää on varmistua, että viestissä näkyvä lähettäjä ja tapahtumatunniste vastaavat selaimessa näkyviä tietoja.

Vaikka kuvakaappaukset näyttävät jonkin verran iPhonen natiivisovellukselta, kyse ei ole varsinaisesta sovelluksesta, vaan iPhonen tavasta näyttää SIM-kortilla toimiva sovellus. Käyttöliittymä on eri puhelimissa vähän eri näköinen, mutta varmenne toimii lähes missä tahansa GSM-puhelimessa.

puh2

Puhelimen päässä käyttäjälle kerrotaan, mitä tietoja hänestä välitetään palveluntarjoajalle. Tavallisissa kirjautumisissa käyttäjästä välitetään sähköinen asiointitunnus, joka on kuin henkilötunnus, mutta ei paljasta ikää eikä sukupuolta. Tarkkaa henkilöllisyyttä ei aina tarvita; palveluntarjoajan olisi mahdollista tehdä myös anonyymi tunnistautuminen, jossa vaikkapa varmistettaisiin, että henkilö on täysi-ikäinen, mutta muuta tietoa ei välitettäisi.

puh3

Lopulta käyttäjä syöttää mobiilivarmenteensa salaisen tunnusluvun. Tunnusluku ei poistu laitteelta, vaan SIM-kortti tarkistaa, onko tunnusluku oikein ja lähettää kirjautumistiedon takaisin palvelimelle.

if 3

Hetken raksutettuaan verkkoselain näyttää tunnistautuneen käyttäjän tiedot. Painetaan Hyväksy-nappia ja ollaan palvelussa.

Monta näyttöä, mutta käytännössä tarvittiin siis puhelinnumero ja itse määritettävä tunnusluku sekä muutama lakisääteinen entterin painallus välissä.

Kirjautumisen voisi tehdä myös pelkällä puhelimella.

puhif1

If:n sivut toimivat huonosti puhelimessa, mutta kun siitä on selvitty, tunnistuspalvelu on sovitettu puhelimen näytölle. Ulkoasu on varsin pelkistetty, mutta sivu sentään toimii myös vanhoissa Nokioissa.

puhif2

Toisessa vaiheessa on tällä kertaa vähemmän ohjeita, sillä puhelin on jo valmiiksi kädessä. Yksi tekninen haaste on, että tunnistusviestin saavuttua puhelimeen useimmilla puhelinkäyttöjärjestelmillä ei pääse enää takaisin selaimeen varmistamaan, että tapahtumatunnus todella täsmää.

puhif3

Yhteenvetonäkymä näytetään samaan tapaan kuin tietokoneella kirjauduttaessa, ja palvelu on valmis käytettäväksi.

Entä puhelun aikainen tunnistautuminen?

En tiedä, onko näitä palveluita vielä käytössä missään, mutta kuten mobiilivarmenteen tietosivuilla mainostetaan, sen avulla voitaisiin ratkaista tietosuojaongelmat esimerkiksi lääkärille soitettaessa. Käytännössä puhelimeen vastaavalla henkilöllä olisi tällöin käytössään tunnistautumispalvelun kaltainen verkkosivu, johon hän syöttäisi asiakkaan puhelinnumeron. Asiakas saisi tunnistuspyynnön puhelimeensa kesken puhelun ja tunnistaisi itsensä lennosta.

Tällöin tapahtuman tunnistekoodi tulisi ainakin periaatteessa sanoa ääneen puhelimessa, jotta käyttäjä voisi verrata sitä tunnistuspyyntöviestissä näkyvään ja varmistua, että pyyntö on oikea.

Eikö tässä ole aika houkutteleva paikka kalasteluun?

Saattaa olla. Jos puhelimeen tulee yhtäkkiä tunnistautumispyyntö, jota ei ole itse tilannut, siihen ei pitäisi tietenkään mennä vastaamaan.

Tätä tarkoitusta varten speksiin on määritelty kuvakaappauksissa vilahtanut erityinen häirinnänestokoodi. Pari vuotta sitten minua huvitti ajatus, että jos en elämässäni vaikka mitää muuta saisi aikaan, ainakin voisin olla mukana istuttamassa miljoonan suomalaisen päähän häirinnänestokoodi-sanahirviötä. No, ihan vielä se ei ole onneksi levinnyt.

Tunnistautumispalvelussa on puhelinnumerokentän alla toinen kenttä, johon häirinnänestokoodin voi syöttää. Jos käyttäjä on kytkenyt koodin käyttöön, tunnistuspyyntöä ei voi lähettää puhelimeen ilman oikean koodin syöttämistä. Näin ulkopuoliset eivät voi lähettää puhelimeen kalastelumielessä tunnistuspyyntöjä.

Operaattorit ovat päättäneet, ettei koodia kytketä oletusarvoisesti päälle. Tässä on potentiaalisesti se huono puoli, että ne henkilöt, jotka eniten koodin suojasta hyötyisivät, eivät myöskään tule kytkeneeksi sitä käyttöön. Koodin voi kytkeä päälle tekstiviestillä, mahdollisesti myös puhelimen SIM-valikosta.

Oma lukunsa on koodin nimitys. Sen on alun perin ajateltu suojaavan tarpeettomien pyyntöjen aiheuttamalta häiriöltä, ei niinkään tuovan turvaa. Jokin turvakoodi-henkinen sana voisi viestiä paremmin, minkä tyyppisestä asiasta on kyse.

Luonteeltaan koodi on salasanan kaltainen, mutta jos sitä kutsuu salasanaksi, käyttäjien tekee kovasti mieli syöttää luukkuun mobiilivarmenteensa tunnusluku.

Elisan tunnistuspalveluun on näemmä sittemmin tullut tuki myös ruotsille ja englannille. Ruotsiksi koodi on suomen tapaan muodossa störningsspärrkod, mutta englanniksi se on  saanut muodon security code. Tämä on sikäli ironista, että ainakin yllä kuvatussa Soneran SIM-kannassa tunnusluku/säkerthetskod on englanniksi myös security code.

Mitä seuraavaksi tapahtuu?

Toivoa sopii, että palvelu pääsisi käyttöön Viron tapaan. Suomessa on monta tilannetta, jossa olisi tarpeen tunnistautua sähköisesti nykyistä vaivattomammin. Alku näyttää kyllä valitettavan hitaalta.

Yksi ongelma lienee raha. Operaattorit kokevat tarjoavansa käyttäjille lisäpalvelua, joten ne haluaisivat siitä mieluusti maksun. Tällä hetkellä Elisa tarjoaa varmennetta ilmaiseksi tutustumistarjouksena vuoden loppuun asti – kuten on tehnyt palvelun julkaisusta saakka. Sonera taas ei enää ilmoita palvelulle mitään hintaa.

Operaattorit yrittävät tietty rahastaa myös palvelua käyttäviä yrityksiä. Yksi hyöty yritykselle on, että yksi mobiilivarmennesopimus riittää monen pankkisopimuksen sijaan. Kestää sittenkin aikansa ennen kuin yritykset voivat luopua pankkitunnistautumisesta, joten mobiilivarmennetuki on vain ylimääräinen kulu.

Kuluttajaa vaivaa sama hankaluus. Vaikka mobiilivarmenteen ottaisi käyttöön, pankille pitää yhä maksaa verkkopankkitunnuksista. Joidenkin uutisten mukaan tunnistautumispalvelujen tarjoaminen ei ole kaikille pankeillekaan mikään kultakaivos vaan ennemmin riesa.

Minä avaisin kyllä heti tilin pankissa, joka tarjoaa kunnollisen mobiilisovelluksen ja mahdollistaa tunnistautumisen mobiilivarmenteella.

Appy-ukosta applariin – eli mitä on sovellus suomeksi

There’s an app for that, Apple alkoi mainostaa iPhonea App Storen julkaisun myötä. Hauskoille pikkuohjelmille oli syntynyt hauska pieni sana. Mutta mistä se tuli ja mitä sen pitäisi olla suomeksi?

Alunperin app-sanassa ei ollut mitään erityistä. 2000-luvun taitteessa julkaistussa Mac OS X -käyttöjärjestelmässä siirryttiin Macintosheille ennenkuulumattomasti tiedostopäätteisiin. Tietokoneohjelmien päätteenä oli application-sanasta lyhennetty .app samaan tapaan kuin Windowsilla ohjelmien pääte oli .exe. [1]

Yleisurheilun EM-kisojen maskotin nimi oli Appy (lähde: helsinki2012.fi)

Tiedostopäätteet olivat Macillä piilotettuja, joten tavallisessa käytössä .app jäi useimmille tuntemattomaksi. Käyttöjärjestelmän Mail-sähköpostiohjelmaa saatettiin joskus kutsua selvyyden vuoksi Mail.appiksi, mutta termi app ei ollut nykyiseen tapaan kaiken kansan käytössä.

iPhonen julkaisun ja viimeistään App Storen myötä tilanne muuttui. Apple kutsui puhelinten ohjelmia appeiksi niin kuin oli aiemmin kutsunut tietokoneohjelmia. Yhtäkkiä appit olivat joka paikassa. Ihmiset tuskin mielsivät, että kyse olisi tiedostopäätteestä tai application-sanan lyhenteesttä, vaan ottivat käsitteen vastaan sellaisenaan: konsensus tuntuu olevan, että app on puhelimella käytettävä ilmainen tai edullinen pikkusovellus. Sellainen, jolla on karkkimainen kiva kuvake.

Kuin sattumalta Applelle kävi jälleen hyvä tuuri nimien kanssa. [2] App alkaa kuin Apple. Ihmisten mielissä sanat liittyvät toisiinsa, joten ei ole ihme, että Apple on pyrkinyt estämään kilpailijoitaan kutsumasta omia kauppojaan app storeiksi.

Tätä taustaa vasten on helppoa ymmärtää myös suomalainen tarve omalle sanalle. Puhelinsovellusta ei haluta kutsua sovellukseksi eikä ohjelmaksi, sillä se tuo mieleen vain työpaikan excelin. Lopputuloksena on erilaisia väännelmiä app-sanasta.

Mikä on oma suosikkisi?

Äpsi Voi, tämä sana ärsyttää minua. Minusta on ihan hyväksyttävää piittaamattomuutta, ettei ihmistä kiinnosta app-sanan tausta, mutta voisiko sen verran pyytää, ettei lähdettäisi päättömästi muuttamaan sitä monikoksi.

Suomeksi Beatles-bändin jäsen on perinteisesti biitlesi, mutta siinä monikkosekaannukselle on sentään jokin syy. Jotkut myös iskevät chicksejä ja saavat siitä kicksejä eikä kickien saaminen ole kuin ironista viisastelua. Mutta miksi kukaan ottaisi äppsin tapauksessa käännöslainansa pohjalle monikollisen apps-muodon? Muffinssikin on saatu jo aika hyvin taisteltua muffiniksi.

Appi Tämä on sinänsä loogisempi versio, mutta käytännössä hankala. Ensinnäkin se kuulostaa samalta kuin appi merkityksessä appiukko. Toisekseen se taipuu genetiivissä apin. Tämä on hankalaa teknisessä keskustelussa, kun samaan aikaan sovelluksen kanssa saatetaan puhua siitä, kuinka sovellus juttelee taustajärjestelmän kanssa APIn avulla. Apin APIn kanssa menee helposti suullisesti sekaisin, mistä puhutaan. (Tietty, jos ei itsekään tiedä, niin näin voi kätevästi yrittää vaikuttaa viisaalta.)

Äppi Tähän suuntaan olen itse taipuvainen kallistumaan. Jos en jaksa sanoa sovellus, sanon äppi – kirjoittaisin kyllä appi. Samaan tapaan kuin viittaan tablettiin sanomalla pädi. Hieman surettaa köyhä suomeni, mutta tämä on jokseenkin loogista, ei sekoitu ja sopii suuhun. [3]

Applari Tämä on vähän samaa tyyliä kuin läppärit ja täppärit. Jostain syystä mielikuvani eivät ole kovin myönteisiä. Alan ajatella puklata-verbiä. Applari on toki suuhun sopiva, mutta vähän hankalan pituinen. Tavujakin on jo yhtä monta kuin sovelluksessa. Ja onko tyylilaji jo hieman turhan tuttavallisen hassutteleva?

Applikaatio Tämä tuntuu viralliselta, mutta lopulta aika teennäiseltä. Kuin minkä tahansa sanan voisi suomentaa tekemällä siitä vokaaliloppuisen. Minusta applikaatio tuntuu yhtä hankalalta ja etäiseltä kuin sovellus, mutta on huonompaa suomea. Toisaalta se saattaa olla englantia osaaville ymmärrettävämpi kuin abstrakti sovellus-termi. Yleisradio kutsuu sivuillaan sovelluksia applikaatioiksi – joskin sivu näyttää siltä, etten pitäisi sitä kovin virallisena lähteenä.

Sovelma Vähän vastaavaa keskustelua on nähty aiemminkin. 90-luvulla, kun Javan piti valloittaa myös käyttäjille näkyvä maailma, verkkosivuille upotettuja pikkusovelluksia alettiin kutsua appleteiksi erotuksena applicationista. Suomalaiseksi käännökseksi ehdotettiin tuolloin sovelmaa. (Sanan luoja oli omien sanojensa mukaan Arto Wikla.)

Appletteihin törmää nykyään sen verran harvoin, että sovelmakin voisi olla vapaana uuteen käyttöön. Eri asia sitten, kuinka luontevaksi sitä koetaan.

***

Mielenkiintoista nähdä, mikä termi voittaa tämän taiston sekä päätyykö app-sana tarkoittamaan juuri mobiilisovellusta, vai hahmottavatko ihmiset sen liittyvän myös työpöytäsovelluksiin. Apple itse on jatkanut alkuperäisellä tiellään ja kutsuu myös tietokoneille sittemmin luotua sovelluskauppaansa App Storeksi. Suomeksi Apple puhuu systemaattisesti sovelluksista.

Olen huomannut, että omassa päässäni kytkennät ovat menneet pahasti solmuun. Puhuessani televisio-ohjemista olen useampaan otteeseen sanonut vahingossa äppi.

Lisäys 2015: Kielitohtori.fi-sivulla on päädytty sittemmin aika samaan tulokseen kuin täällä: virallisesti sovellus, puhekielessä appi tai äppi.

[1] Mieleen tulee, onko koko sovellus/application-sana Windows-käyttäjille ylipäänsä tuttu vai onko Windowsilla tavattu sanoa ennemmin ohjelma/program. Tuo saattaa vaikuttaa myös suhtautumiseen app-sanaan.

Sovelluksen ja ohjelman ero on lähinnä semanttinen. Usein sanotaan, että ohjelma on mikä tahansa toimiva koodinpätkä,  mutta sovelluksen pitäisi tehdä jotain käyttäjän kannalta hyödyllistä – yleensä vuorovaikuttaisesti. Niinpä jokainen sovellus on ohjelma, mutta jokainen ohjelma ei välttämättä ole sovellus.

[2] Hieman samaan tapaan Applella kävi aikoinaan tuuri, kun podcasteja alettiin kutsua juuri podcasteiksi iPodin mukaan.

[3] Helsingin yleisurheilun EM-kisojen markkinoinnissa tykättiin sovelluksista niin paljon, että maskotti nimettiin Appyksi ja tehtiin iPhone-kuvakkeen malliseksi pyöreäkulmaiseksi neliöksi. Varsinaista sovellus onkin sitten vähän ankeampi viritys. [Kenties Mahiedine Mekhissi-Benabbad oli menettänyt hermonsa sovelluksen kanssa ja tönäisi siksi syytöntä maskottityttöä.]

Mainitaan vielä hieman aihetta sivuten, että Crapapps on mainio lista esimerkkejä siitä, mitä pahimmillaan tapahtuu, kun lähdetään tekemään sovelluksia Idea edellä.

Saako sinun mobiilikäyttöjärjestelmäsi hihanapit auki?

Olen oppinut, että kalliin pikkutakin tunnistaa siitä, että hihansuun napit pystyy avaamaan. Tavallisissa takeissa napit ovat mukana vain koristeina.

Analogia on vähän heikko, mutta yhtä lailla kiinnostava yksityiskohta liittyy iPhonen herätyskelloon. Jos hälytyksen toistumispäiviksi valitsee maanantain, tiistain, keskiviikon, torstain ja perjantain – tai kuten ihmiset sanoisivat arkipäivät – iPhone näyttää tallennuksen jälkeen, että hälytys toistetaan arkisin.

Vastaavasti, jos valitsee kaikki päivät tai vain sunnuntain ja lauantain, vahvistusteksti on joka päivä tai viikonloppuisin.

Mukava pikku yksityiskohta, joka löytyy myös Windows Phonesta. Androidista ei.

Hesburgerin tilausautomaatti ja muut Kampin ihmeet

Kampin keskuksen automaateista tässä blogissa on arvioitu muinoin HSL:n lippuautomaatti sekä bussipysäkkien ovenavauspainikkeet. Sittemmin kehitys on kehittynyt. Tällä kertaa testissä ovat Hesburgerin tilausautomaatti sekä kauppakeskuksen infopääte

Hesburgerin innovatiivisuus ei jäänyt megamättöhampurilaiseen ja Hese-autopesulaan. Toimistollamme Konkurssikuution nimellä tunnetun food courtin paikalle Kampin keskukseen avattu Hesburger-ravintola on varustettu hämmentävällä tilausautomaatilla.

Enää ei tarvitse tehdä monimutkaisia ateriapäätöksiä  stressaavasti jonon velloessa takana. Eikä pohtia, kuinka urpolta näyttääkään tähytessään myyjän ohitse yläviistoon ateriavaihtoehtoja, vaikka periaatteessa kykenisi muistamaan termin ranskanperunat myös ilman lunttia.

[Pahoittelut, merkinnän kuvat eivät tällä kertaa suurene klikkaamalla, sillä moinen vaatii wordpress.comissa enemmän väsäilyä kuin tällä kertaa oli aikaa.]

Punakone

Automaatti perustuu kosketusnäyttöön ja toimii varsin suoraviivaisesti.

Alkunäkymä on varsin tasapaksu eikä esimerkiksi korosta kampanjatuotteita mitenkään

Aterioista on nähty herkullisempiakin kuvia.

On omituista, ettei aterioiden hintoja kerrota tässä näkymässä ja hämmentävää että sanat päättyvät kolmeen pisteeseen, vaikka yksikään sana ei näytä katkenneen.

En huomannut alalaidan paluupainiketta ennen kuin näistä kuvista, vaan painoin palatessani vasemman yläkulman nappia, joka vie takaisin alkuun saakka.

Kenties automaatin hyödyllisin ominaisuus: lisukevaihtoehdot ovat selkeästi esillä. (Kerrosateria oli avajaistarjouksessa – muuten olisin ottanut rukiin.)

Automaatti tuo lisukevaihtoehdot tarjolle paremmin kuin normaali kassatilaus. En ollut tiennyt, että juoman saa vaihtaa pirtelöönkin. Vastaavasti ranskalaisten perunoiden vaihtoehdot ovat hyvin esillä.

Huono puoli on, ettei automaatti osannut myydä minulle majoneesia, vaan palasi tilauksen jälkeen kiltisti kaikenkattavaan alkunäkymään. Unohdin koko majoneesin, vaikka normaalisti sellaisen usein ostan.

Tilaus maksetaan kortilla automaatilla. Sen jälkeen otetaan kuitti talteen ja marssitaan kassalle noutamaan tilaus.

Maksamisen jälkeen marssitaan tiskille. En tietenkään huomannut alaviistoon sijoitettua kylttiä, vaan marssin väärälle tiskille. Tuntui vähän absurdilta, ettei myyjä suostunut palvelemaan minua siinä, vaan tuhahti menemään oikeaan paikkaa. Muita asiakkaita ei näkynyt.

Yritän olla sanomatta mitään noutopisteen symbolista.

Kovin on matalaa

Hesburgerin automaatti kärsii samasta ongelmasta kuin yllättävän monet automaatit nykyään: pitkä ihminen ei näe käyttää sitä. Varsinainen kosketusnäyttö on vielä käytettävissä, mutta maksuluukku on piilotettu kovin hankalaan paikkaan.

Yhteenveto: Automaatti on keskinkertainen ratkaisu ongelmaan, jonka olemassaolosta en ollut tietoinen. Olisi mielenkiintoista kuulla Hesburgerin laskelmia automaatilla tavoiteltavista hyödyistä.

***

Kampin keskus tarjoaa asiakkailleen modernien ostoskeskusten tapaan infopäätteitä, joiden avulla voi tutustua keskuksen palveluihin. Kosketusnäyttöön perustuvat päätteet ovat sekoitus yksityistä ja julkista, eikä lopputulos täysin vakuuta.

Infopääte näyttää yksin ollessaan mainoksia

Kun päätteellä ei asioida, siinä pyörii mainoksia. Kenties laitteet näyttävät sen verran mainoksilta, etteivät käyttäjät aina edes keksi, että niitä voisi operoida itsekin. Näytön reunaan on päädytty lisäämään ohje kertomaan, että laite toimii myös infopäätteenä.

Ohjetarra kielii epäselvästä affordanssista

Kaksijakoinen käyttötarkoitus aiheuttaa hankaluutensa. Mainostaulun on hyvä olla suuri niin, että huomio kiinnittyy, mutta infopääte taas on henkilökohtainen. Käyttöliittymä ei sentään ole koko ruudun kokoinen, mutta valitettavasti niin suuri, ettei se mahdu käden mitan päästä kokonaan näkökenttään. Ohikulkijat taas näkevät liiankin hyvin, mitä käyttäjä on etsimässä.

Hyvänä puolena mainittakoon, että kuva piirretään kyllin korkealle aikuiselle ihmiselle. Tarjolla on myös toiminto, jolla käyttöliittymän voi laskea alemmaksi, joskin muutos on ihmeen pieni. Luulisi, että samalla vaivalla säädön olisi tehnyt portaattomaksi. Samoin symboli on sen verran huomaamaton, että ominaisuus saattaa jäädä käyttämättä.

Alapalkin oikean laidan nuolesta kuvaa voi siirtää ylös–alas

Pahin takaisku tulee haun kohdalla. Hakutuloksia näyttäessään palvelu kyllä kertoo, missä kohde on (ja senkin vähän huomaamattomasti), mutta käyttäjän sijaintia ei näytetä, vaikka luulisi fyysisen pömpelin oman sijaintinsa tietävän. Olet tässä -pallukka on kuitenkin ollut ikiaikaisesti manuaalisten opastekarttojen tärkein ominaisuus.

Oma riesansa tulee siitä, ettei sinänsä hienosti laadittua kolmiulotteista pohjapiirrosta ole käännetty vastaamaan laitteen fyysistä sijaintia. Oikeasti seison selkä bussilaiturille päin.

Haku kertoo kohteen sijainnin, mutta ei käyttäjän omaa sijaintia

Olin hetken ihmeissäni, kuinka pääsen takaisin hakutuloksiin. Paluulinkki on sijoitettu vähän outoon paikkaan ja se hukkuu koristetauhkan sekaan. Ei ole myöskään ihan ilmeistä, mitä eroa on takaisin-linkillä ja sulkemisruksilla.

Yllätys paljastuu kun kääntää päänsä alaviistoon ja huomaa valikosta karttavaihtoehdon. Yhtäkkiä laite kertookin sijaintini, mutta parturia ei enää kartalta korosteta.

Olet tässä -seliteteksti on suurempi kuin varsinainen merkki kartalla

Kartan alapuolella listataan palveluita, ja palvelun valitsemalla saa kuin saakin näkyviin yhtä aikaa sijaintinsa ja kohteensa. Maagista! Ja yhä hämmentävämpää, miksei samaa tietoa tarjota hakunäkymässä.

Oma sijaintini ja kohteen sijainti – vihdoin yhdessä

Luultavasti syynä on, ettei näin laaditulle kartalle ole triviaalia piirtää yhtä aikaa näkyviin sijaintia ja kohdetta jos ne sijaitsevat eri kerroksissa. Sen sijaan, että olisi mietitty kartan toteuttamista toisin, poistettiin vaivihkaa koko ominaisuus.

Jos näyttöön ei koske hetkeen, käyttöliittymä palaa alkuun ja alkaa näyttää mainoksia. Leikkiessäni, että olisin ollut kiinnostunut Kampin ajankohtaisista tiedotteista tai palveluiden kuvausteksteistä sain tämän aikaan. Voisi olla paikallaan varoittaa pari sekuntia aiemmin ja antaa käyttäjän koskea näyttöön nollatakseen laskurin.

Vertailun vuoksi kokeilin Jumbon vastaavia päätteitä. Ne näyttävät selvemmin infopäätteiltä, on muotoiltu yksityisemmiksi ja ne osaavat piirtää reitin nykysijainnista kohteeseen. Ulkoasu on vastaavasti astetta rujompi.

Jumbon automaatti näyttää lähtöpaikan ja kohteen sekä reitin jos mahdollista (ja kirjoittaa jostain syystä kohde-sanan isolla)

Yhteenveto: Kalliilta toteutukselta vaikuttava Kampin infopäääte kompuroi hyvistä aikeistaan huolimatta perusasioissa ja tekee yksinkertaiset asiat valitettavan monimutkaisesti.

Huomasin tämän kirjoitettuani, että Kampin automaatteja on kommentoitu myös  Informaatiomuotoilu-blogissa. Kaikkiaan lupaavalta vaikuttava blogi, kannattaa tutustua.

Bonus Ylen uutisnäyttöjen värit on muutettu uuden Yle-ilmeen mukaisiksi. Samalla muutettiin tekstin asettelua. Herää kysymys, onko noin suuri palkki tarpeen, jos sen seurauksena uutisteksti täytyy pienentää näin hankalalukuisen pieneksi.