Saksalaisissa vessoissa on tapana jättää maksu lautaselle. Joskus sen vieressä istuu mummeli vahtimassa, joskus ei. Siitä huolimatta ihmiset tapaavat sopivaksi katsomansa summan maksaa. Eikä kenellekään tulisi tietenkään mieleenkään ottaa mukaansa lautaselle laitettuja kolikoita, sen verran pyhästä asiasta sentään on kyse.

Kerran satuin käymään Düsseldorfin rautatieaseman vastaremontoidussa vessassa, jossa oli oikein univormupukuinen vartija vahtimassa, että kaikki maksaisivat. Edelläni ollut rouva heilutteli viisikymppistään ja valitteli, ettei ollut pienempää. Vartija antoi hänen mennä.

Ajattelin, että kätevästikös minä otan 1,50 vaihtorahaa tuosta lautaselta ja maksan kaksieuroisellani. Sitten luin lautasen päällä olleen ohjeen, jossa erityisesti mainittiin, että mininimaksu on 50 senttiä. Ei vaihtorahaa.

[Piilotin kaksieuroiseni ja valittelin vartijalle, ettei ole kuin nämä 40 senttiä…]

Ja mietin, että näin sen täytyy tietenkin olla. Niin kauan kuin lanttilautaseen ei kosketa, se säilyy pyhänä. Jos siltä alettaisiin kaivaa vaihtorahaa, kohta siitä nypittäisiin kolikoita ilman syytäkin.

Eipä ole kolehtihaavistakaan tavattu vaihtorahoja kaivella, tuumin.

***

Mutta kolehtihaavi on tietenkin eri muotoinen. Se tarjoaa affordanssin rahan laittamiseen, muttei pois kaivamiseen. Sama pätee vielä korostuneemmin SPR:n keräyslippaaseen.

Lanttilautasen viehätys perustuukin juuri siihen jännitteeseen, että vaikka lautanen nimen omaan tarjoaa sisältöään otettavaksi – sillä se nyt sittenkin on lautasen tyypillisin tehtävä – kukaan ei siihen kajoa. Yhtä lailla katolisessa kirkossa kolehti kerätään korimaiseen keräysastiaan, joka tarjoaa protestanttihaavia paremmat affordanssit poimimiseen. Ja jopa pummien näkee keräävän rahaa sileille tai korkeintaan matareunaisille pinnoille – vaikka valtaosa toki perinteiseen kuppiin turvautuukin.