Tietoja koneesta -blogin video on demand -jutun kommenteissa mainittiin mahdollisuus ostaa elokuvia Yhdysvaltain iTunes-kaupasta lahjakorteilla ilman vaatimusta yhdysvaltalaisesta luottokortista, joka on perinteisesti rajoittanut kaupan käyttöä Suomesta käsin. Lahjakortteja voi edelleen hankkia kätevästi Ebaystä.

En ollut tullut ajatelleeksi moista mahdollisuutta, sillä en ollut koskaan lunastanut lahjakorttia. Toden totta: sen kykenee lunastamaan ilman, että liittää tunnukseensa luottokorttia. Jos tunnusta lähtee vain luomaan, joutuu ilmoittamaan luottokortin, mutta jos aloittaa lahjakortin lunastamisella ja luo tunnuksen tätä kautta, korttia ei vaadita.

15 dollarin arvoinen lahjakorttini maksoi minulle 20 dollaria, eli noin 12 euroa. Elokuvien vuokra on 3-4 euroa elokuvan uutuudesta riippuen. Valikoimat eivät vielä vakuuttaneet, ja selaaminen tuntui vähän kankealta, mutta testiksi hankkimani teos latautui varsin vikkelästi. Nyt minulla on kuukausi aikaa aloittaa sen katselu, ja aloitettuani vuorokausi aikaa katsella sitä vapaasti tietokoneellani tai iPodilla. Kelpaa minulle.

Pitääpä selvittää, saisiko jostain lahjakortteja saksalaiseen iTunesiin, niin voisi ostaa omituista musiikkia, jota ei Suomen kaupassa myydä.

Täysin laillista tuo ei varmaan ole, mutta ainoa tietämäni Macillä toimiva tapa vuokrata videosisältöä.

Tässä aletaan olla lähellä sitä tilannetta, josta Petteri Järvinen kirjoitti kohta 12 vuotta sitten:

Tilausvideo eli Video-on-Demand (VOD) tarkoittaa järjestelmää, jossa televisio on kytketty tietokoneen tai ohjausyksikön kautta nopeaan tietoverkkoon, ”tiedon valtatiehen”. Käyttäjä voi napin painalluksella tilata katsottavakseen minkä tahansa VOD-palvelimella olevan elokuvan tai muun TV-ohjelman. [..] Kuulostaako hienolta? Päinvastoin, siinä ei ole mitään järkeä.

Vanhojen tekstien potkiminen on tietty yhtä raukkamaista kuin vanhojen ihmisten. Järvisen tekstissä myös sekoitetaan VOD-käsitteeseen sittemmin, aivan oikein, perusteettomaksi osoittautunutta digi-tv-hypetystä, ja tarkastellaan asioita 90-luvun pakkaus- ja verkkotekniikoiden näkökulmasta. Mutta eivätkö jo 90-luvulla keksityt videovuokraamot edusta video on demandia ja eikö niiden olemassaolo ole vahva merkki siitä, että moinen kiinnostaa ihmisiä, jos toteutus vain saadaan kuntoon?