Käytän liki sattumanvaraisesti jompaa kumpaa lähistöllä sijaitsevista itsepalvelupesuloista. Toisen automaattiin laitetaan ensin raha ja valitaan sitten halutut pesukoneet – toisessa toimitaan päinvastoin. Kun ensimmäistä kertaa käytin laitetta, jossa raha laitettiin ensin, se tuntui epäluontevalta.

[Toki asiaan vaikuttaa myös se, että automaatti käyttää vihreää valoa tarkoittamaan varattua konetta ja punaista viittaamaan vapaaseen sekä se, ettei se anna vaihtorahaa…]

Minä pidän enemmän sellaisista automaateista, joissa maksaminen tapahtuu viimeiseksi. Näin olen tottunut toimimaan oikeassakin maailmassa. Haalin tavarat hyllystä ja siirryn kassalle maksamaan. Jos mietitään viime merkinnän sanastoa, tätä voisi kenties pitää [suositeltavana] noun–verb-lähestymistapana. Päätetään ensin kohde ja toimitaan sitten.

Jef Raskin on toista mieltä kirjassaan The Humane Interface. Hänestä maksu tulee periä ensin: Put in money, make choise, get stuff. Verb–noun-asia käsitellään edellisessä luvussa, mutta automaattien yhteydessä hän ei pukahda asiasta sanaakaan. No, kukapa nyt itseään vastaan haluaisikaan argumentoida.

Tyypillisin esimerkki maksun ensin perivästä automaatista lienee juoma-automaatti. Tässä tapauksessa se toimii varsin hyvin, sillä hintavaihtoehtoja ei ole paljoa, joten ne voidaan painaa suoraan näkyville. Jos näin ei ole, käyttäjä painaa ensin tuotteen nappia hinnan nähdäkseen, syöttää sitten rahan ja painaa tämän jälkeen uudestaan nappia tuotteen valitakseen. Jos toimittaisiin päinvastoin selvittäisiin yhdellä painalluksella ja maksu toimisi samalla vahvistuksena.

Monimutkaisempien automaattien tapauksessa maksun jälkeenpäin periminen on ilmeisempää. Junalipun hintaa ei tiedä ennen matkan valitsemista, ja usein automaatteja voi käyttää ostamisen lisäksi myös reitin selvittämiseen, jolloin välttämättä ei olla edes ostamassa mitään. Koska tällaiset automaatit vaativat joka tapauksessa maksun perimistä jälkikäteen, voisiko kuvitella olevan selkeämpää, että kaikki automaatit toimisivat samalla logiikalla?