Hesburgerin tilausautomaatti ja muut Kampin ihmeet

Kampin keskuksen automaateista tässä blogissa on arvioitu muinoin HSL:n lippuautomaatti sekä bussipysäkkien ovenavauspainikkeet. Sittemmin kehitys on kehittynyt. Tällä kertaa testissä ovat Hesburgerin tilausautomaatti sekä kauppakeskuksen infopääte

Hesburgerin innovatiivisuus ei jäänyt megamättöhampurilaiseen ja Hese-autopesulaan. Toimistollamme Konkurssikuution nimellä tunnetun food courtin paikalle Kampin keskukseen avattu Hesburger-ravintola on varustettu hämmentävällä tilausautomaatilla.

Enää ei tarvitse tehdä monimutkaisia ateriapäätöksiä  stressaavasti jonon velloessa takana. Eikä pohtia, kuinka urpolta näyttääkään tähytessään myyjän ohitse yläviistoon ateriavaihtoehtoja, vaikka periaatteessa kykenisi muistamaan termin ranskanperunat myös ilman lunttia.

[Pahoittelut, merkinnän kuvat eivät tällä kertaa suurene klikkaamalla, sillä moinen vaatii wordpress.comissa enemmän väsäilyä kuin tällä kertaa oli aikaa.]

Punakone

Automaatti perustuu kosketusnäyttöön ja toimii varsin suoraviivaisesti.

Alkunäkymä on varsin tasapaksu eikä esimerkiksi korosta kampanjatuotteita mitenkään

Aterioista on nähty herkullisempiakin kuvia.

On omituista, ettei aterioiden hintoja kerrota tässä näkymässä ja hämmentävää että sanat päättyvät kolmeen pisteeseen, vaikka yksikään sana ei näytä katkenneen.

En huomannut alalaidan paluupainiketta ennen kuin näistä kuvista, vaan painoin palatessani vasemman yläkulman nappia, joka vie takaisin alkuun saakka.

Kenties automaatin hyödyllisin ominaisuus: lisukevaihtoehdot ovat selkeästi esillä. (Kerrosateria oli avajaistarjouksessa – muuten olisin ottanut rukiin.)

Automaatti tuo lisukevaihtoehdot tarjolle paremmin kuin normaali kassatilaus. En ollut tiennyt, että juoman saa vaihtaa pirtelöönkin. Vastaavasti ranskalaisten perunoiden vaihtoehdot ovat hyvin esillä.

Huono puoli on, ettei automaatti osannut myydä minulle majoneesia, vaan palasi tilauksen jälkeen kiltisti kaikenkattavaan alkunäkymään. Unohdin koko majoneesin, vaikka normaalisti sellaisen usein ostan.

Tilaus maksetaan kortilla automaatilla. Sen jälkeen otetaan kuitti talteen ja marssitaan kassalle noutamaan tilaus.

Maksamisen jälkeen marssitaan tiskille. En tietenkään huomannut alaviistoon sijoitettua kylttiä, vaan marssin väärälle tiskille. Tuntui vähän absurdilta, ettei myyjä suostunut palvelemaan minua siinä, vaan tuhahti menemään oikeaan paikkaa. Muita asiakkaita ei näkynyt.

Yritän olla sanomatta mitään noutopisteen symbolista.

Kovin on matalaa

Hesburgerin automaatti kärsii samasta ongelmasta kuin yllättävän monet automaatit nykyään: pitkä ihminen ei näe käyttää sitä. Varsinainen kosketusnäyttö on vielä käytettävissä, mutta maksuluukku on piilotettu kovin hankalaan paikkaan.

Yhteenveto: Automaatti on keskinkertainen ratkaisu ongelmaan, jonka olemassaolosta en ollut tietoinen. Olisi mielenkiintoista kuulla Hesburgerin laskelmia automaatilla tavoiteltavista hyödyistä.

***

Kampin keskus tarjoaa asiakkailleen modernien ostoskeskusten tapaan infopäätteitä, joiden avulla voi tutustua keskuksen palveluihin. Kosketusnäyttöön perustuvat päätteet ovat sekoitus yksityistä ja julkista, eikä lopputulos täysin vakuuta.

Infopääte näyttää yksin ollessaan mainoksia

Kun päätteellä ei asioida, siinä pyörii mainoksia. Kenties laitteet näyttävät sen verran mainoksilta, etteivät käyttäjät aina edes keksi, että niitä voisi operoida itsekin. Näytön reunaan on päädytty lisäämään ohje kertomaan, että laite toimii myös infopäätteenä.

Ohjetarra kielii epäselvästä affordanssista

Kaksijakoinen käyttötarkoitus aiheuttaa hankaluutensa. Mainostaulun on hyvä olla suuri niin, että huomio kiinnittyy, mutta infopääte taas on henkilökohtainen. Käyttöliittymä ei sentään ole koko ruudun kokoinen, mutta valitettavasti niin suuri, ettei se mahdu käden mitan päästä kokonaan näkökenttään. Ohikulkijat taas näkevät liiankin hyvin, mitä käyttäjä on etsimässä.

Hyvänä puolena mainittakoon, että kuva piirretään kyllin korkealle aikuiselle ihmiselle. Tarjolla on myös toiminto, jolla käyttöliittymän voi laskea alemmaksi, joskin muutos on ihmeen pieni. Luulisi, että samalla vaivalla säädön olisi tehnyt portaattomaksi. Samoin symboli on sen verran huomaamaton, että ominaisuus saattaa jäädä käyttämättä.

Alapalkin oikean laidan nuolesta kuvaa voi siirtää ylös–alas

Pahin takaisku tulee haun kohdalla. Hakutuloksia näyttäessään palvelu kyllä kertoo, missä kohde on (ja senkin vähän huomaamattomasti), mutta käyttäjän sijaintia ei näytetä, vaikka luulisi fyysisen pömpelin oman sijaintinsa tietävän. Olet tässä -pallukka on kuitenkin ollut ikiaikaisesti manuaalisten opastekarttojen tärkein ominaisuus.

Oma riesansa tulee siitä, ettei sinänsä hienosti laadittua kolmiulotteista pohjapiirrosta ole käännetty vastaamaan laitteen fyysistä sijaintia. Oikeasti seison selkä bussilaiturille päin.

Haku kertoo kohteen sijainnin, mutta ei käyttäjän omaa sijaintia

Olin hetken ihmeissäni, kuinka pääsen takaisin hakutuloksiin. Paluulinkki on sijoitettu vähän outoon paikkaan ja se hukkuu koristetauhkan sekaan. Ei ole myöskään ihan ilmeistä, mitä eroa on takaisin-linkillä ja sulkemisruksilla.

Yllätys paljastuu kun kääntää päänsä alaviistoon ja huomaa valikosta karttavaihtoehdon. Yhtäkkiä laite kertookin sijaintini, mutta parturia ei enää kartalta korosteta.

Olet tässä -seliteteksti on suurempi kuin varsinainen merkki kartalla

Kartan alapuolella listataan palveluita, ja palvelun valitsemalla saa kuin saakin näkyviin yhtä aikaa sijaintinsa ja kohteensa. Maagista! Ja yhä hämmentävämpää, miksei samaa tietoa tarjota hakunäkymässä.

Oma sijaintini ja kohteen sijainti – vihdoin yhdessä

Luultavasti syynä on, ettei näin laaditulle kartalle ole triviaalia piirtää yhtä aikaa näkyviin sijaintia ja kohdetta jos ne sijaitsevat eri kerroksissa. Sen sijaan, että olisi mietitty kartan toteuttamista toisin, poistettiin vaivihkaa koko ominaisuus.

Jos näyttöön ei koske hetkeen, käyttöliittymä palaa alkuun ja alkaa näyttää mainoksia. Leikkiessäni, että olisin ollut kiinnostunut Kampin ajankohtaisista tiedotteista tai palveluiden kuvausteksteistä sain tämän aikaan. Voisi olla paikallaan varoittaa pari sekuntia aiemmin ja antaa käyttäjän koskea näyttöön nollatakseen laskurin.

Vertailun vuoksi kokeilin Jumbon vastaavia päätteitä. Ne näyttävät selvemmin infopäätteiltä, on muotoiltu yksityisemmiksi ja ne osaavat piirtää reitin nykysijainnista kohteeseen. Ulkoasu on vastaavasti astetta rujompi.

Jumbon automaatti näyttää lähtöpaikan ja kohteen sekä reitin jos mahdollista (ja kirjoittaa jostain syystä kohde-sanan isolla)

Yhteenveto: Kalliilta toteutukselta vaikuttava Kampin infopäääte kompuroi hyvistä aikeistaan huolimatta perusasioissa ja tekee yksinkertaiset asiat valitettavan monimutkaisesti.

Huomasin tämän kirjoitettuani, että Kampin automaatteja on kommentoitu myös  Informaatiomuotoilu-blogissa. Kaikkiaan lupaavalta vaikuttava blogi, kannattaa tutustua.

Bonus Ylen uutisnäyttöjen värit on muutettu uuden Yle-ilmeen mukaisiksi. Samalla muutettiin tekstin asettelua. Herää kysymys, onko noin suuri palkki tarpeen, jos sen seurauksena uutisteksti täytyy pienentää näin hankalalukuisen pieneksi.

Näissä tehtävissä tabletti voittaa tietokoneen

Hiljattain Suomessa uutisoitiin näkyvästi oletus, että tabletit riittävät monien käyttäjän tarpeisiin niin hyvin, että saattavat korvata läppärit kokonaan. Kommenttikeskusteluissa lentosimulaattori- ja strategiapelimiehet purnasivat, että ei ikinä. Tuo on sikäli ironista, että pelipuolella vastaava ilmiö tapahtui jo aiemmin: valtavirta pelaa konsoleilla, ja PC-pelaaminen on jäämässä vakavampien harrastajien touhuksi.

Mitä pelikonsolit ovat pelaamiselle, tabletit ovat tablettitekemiselle: täysverisestä tietokoneesta karsittu ympäristö, joka soveltuu joiltain osin tarkoitukseensa niin paljon paremmin, että puutteet antaa anteeksi. Enää pitäisi määrittää, mitä tämä tablettekeminen on.

Erilaiset kysymykset iPadin mielekkyydestä ovat yleisiä Google-hakuja, joilla tähän blogiin päädytään. Tähän saakka aiheesta ei ole ollut tarjolla kuin kirjoitukseni iPad-julkistuksen jälkeisistä ensitunnelmista. Nyt kaksi vuotta myöhemmin asiaa on hyvä pohtia uudestaan.

Tämän takia käytän iPadia mieluummin kuin kannettavaa tietokonetta

Tabletissa on akkua jäljellä, kun sen ottaa käteensä. Vaikka kannettavien akut ovat parin viime vuoden aikana parantuneet merkittävästi, iPad on akkukestossaan omaa luokkaansa. Laitetta käyttäessään huomaa, ettei akkua mieti samalla tavalla kuin kannettavalla, vaan pädin ottaa käteensä hieman kuin kirjan.

Tabletilla pääsee verkkoon koska vain. Moni tuntemani iPad-käyttäjä ei pidä tätä kovin tärkeänä, vaan on tyytyväinen wlan-surffailuun, mutta minulle mobiiliyhteys on merkittävä hyöty verrattuna tietokoneeseen. Totta, saahan puhelimen avulla tarjottua verkon tietokoneelle, mutta säätämistä siinä on – ja yksi akku lisää, jonka tyhjenemisestä murehtia. Myös ilmaisia wlaneja on, mutta niihin kirjautuminen tapaa olla tavalla tai toisella rasittavaa.

On kovin kaikkivoipa olo tarttua laitteeseen, jossa on virtaa ja verkkoyhteys. Sillä pääsee pitkälle.

3G-yhteyden puute kannettavassa tietokoneessa on vain Applen ongelma. Monilla muilla valmistajilla on malleja, joissa ominaisuus on mukana. Testaamissani se vain on toteutettu sikäli hankalasti, että yhteys pitää avata erikseen kuin ennen vanhaan modeemilla soitettaessa sen sijaan, että se olisi aina käytössä.

Tabletissa ei ole kantta avattavaksi. Vaikka MacBook Air on ohut ja kevyt ja himottava, sen avaamiseen raitiovaunussa liittyy suurempi kynnys kuin iPadin esiin ottamiseen. Alkuperäisessä iPad-kirjoituksessani olin huolissani laitteen ergonomiasta: kuinka sen saisi pystyyn ja eikö lituskaa levyä ole hankala naputtaa.

Omassa käytössäni heti ostamisen jälkeen hankkimani Yoobaon suojakuori on osoittautunut käteväksi ja ratkaissut nämä ongelmat. Se on muotoiltu kuin Applen suoja niin, että sen avulla laitteen saa pystyyn ja näppisasentoon. Applen kuoresta poiketen se ei näytä kulahtaneelta ja napsahtaa napakasti, kun sen sulkee. Tuntuma on kuin mustakantisessa muistikirjassa. IPad 2:n kanssa toimiva smart cover on mekaanisena innovaationa kiehtova, mutta ei pysy niin napakasti paikoillaan kuin tahtoisin.

Tablettia voi käyttää seisaaltaan. Kukapa meistä ei välillä olisi seisonut läppäri auki lumisateessa – tabletin kanssa ahdistaa paljon vähemmän. Karttana se on ylivertainen, mutta myös vähänkin pidemmän jonottamisen aikana sen nappaa mieluusti olkalaukustaan.

Tabletti ei hurise eikä kuumene. Läppärin kanssa ei tarvitse kauaa sängyssä viettää ennen kuin tuuletin alkaa pitää meteliä. Hiljainen nöyrästi palveleva tabletti ei tunnu samalla tapaa tekniseltä rakkineelta kuin tietokone. Kunhan on ja toimii vain.

Näytön koko on sopiva koko ruudun sovelluksille. Ollessani jokunen vuosi sitten armeijassa käytin pitkät ajat iPhoneani pääsemättä lainkaan läppärilleni. Kun tuolloin tauon jälkeen palasin tietokoneelle, sen näyttöalan käyttö tuntui häiritsevän tehottomalta. Siinä missä iPhonella jokainen näytöllinen oli pyritty suunnittelemaan optimaaliseksi tehtävän kannalta, yhtäkkiä edessäni oli jäsentymätön pino ikkunoita ja työpöydän tauhkaa. Muistan tuolloin miettineeni, olisiko iPhonen kaltainen koko ruudun optimointi mahdollista toteuttaa suuremmassa koossa – ja olihan se.

(En sittenkään ole tietokoneella automaattisesti koko ruudun lähestymistavan kannalla. Mac OS X Lionin toteutus on sen verran kankea, etten itse ole kokenut sitä käyttökelpoiseksi. Windows 8:n radikaali lähestymistapa muuttaa suuren näytön ja hiiren työpöytäympäristö pienemmän näytön kosketuskäyttöliittymän mukaiseksi vaikuttaa lukemani perusteella ongelmalliselta sekin. Hyvää pohdintaa aiheesta.)

Näytön saa pystyasentoon. Näppäimistö sanelee pitkälti läppäreiden muodon, jolloin näytöstä tulee väkisin vaakasuuntainen. IPad palaa Xerox Alton jalanjäljille ja mahdollistaa näytön vaivattoman kääntämisen pystyyn. Valtaosa kuluttamastani sisällöstä on tekstiä, joten on mukavaa saada näyttö oikein päin.

Kirjoittaminen toimii yllättävän hyvin. Olin skeptinen kirjoittamisen suhteen, mutta se toimii niin hyvin, että olen vastaavasti alkanut jälleen vihata puhelimella kirjoittamista. En yleensä kirjoita kovin pitkiä tekstejä iPadilla, mutta tämän merkinnän kirjoitin testin vuoksi WordPress-sovelluksella.

Tabletti on nopea ottaa mukaan. Jos joudun nousemaan työpisteeltäni pikapalaveriin, en millään haluaisi irrottaa tietokonetta kaapeleistaan. IPadin voi napata suoraan mukaan.

Siinä on monikosketusnäyttö. Tämä tuntuu olevan vihkiytymättömien toimittajien  mielestä tärkein asia. Nipistämällä zoomaaminen on tietty hyvä juttu, mutta monikosketus saa suhteettomasti näkyvyyttä merkittävyyteensä nähden. Hyvin toimiva kosketusnäyttö ja sen mahdollistama suorempi vuorovaikutus on toki tärkeä osa kokonaisuutta ja tiukasti sidoksissa aiemmin mainitun koko näytön hyödyntämisen kanssa.

Miksi tabletti ei korvaa tietokonettani

Merkittävin ongelma on sisällön luomisen työläys. Jos haluaisin etsiä tähän merkintään kuvitusta, säätää sitä vähän, ladata verkkoon ja sijoittaa sen oikeaan kohtaan tekstiä, niin meneepä aika väsäilyksi. En myöskään jaksa etsiä artikkeleita, joihin haluan linkata ja nyhrätä sitten linkkitageja paikoilleen. Tämäkin voisi toimia hieman paremmin, jos WordPress-sovellus olisi kehittyneempi, mutta tietokoneen voima on siinä, että asiat voi tehdä tehokkaasti ilman että koko putkea on toteutettu yhteen sovellukseen.

Jobs sanoi viisaasti, että tietokoneet ovat vähän kuin kuorma-autot (Vai mikä se sana oli, truck? Tietokoneella olisin jo googlannut): osa meistä tarvitsee niitä jatkossakin saadakseen työnsä tehdyksi, mutta muut selviävät kevyemmällä ratkaisulla.

Samasta syystä en myöskään näe tarvetta yhdistää näppäimistöä iPadiini. Käytössäni tekstin naputtelun hitaus ei ole ongelma, vaan muun säätämisen vaivalloisuus. Jos iPadin vielä nostaa pystyyn näppäimistön taakse, se vain pahentaa tilannetta. Yhtäkkiä kosketusnäyttö onkin pystyssä niin, että sitä on hankala tökkiä. Tulee äkkiä hiirtä ikävä.

Vaikutuin kovasti taannoin Microsoftin Courier-konseptin videoista. Sehän oli sittemmin keskeytetty projekti, jossa luotiin sähköistä muistikirjaa kynävetoisella toteutuksella. Hankin sittemmin kapasitiivisen näytön kanssa toimivan kynän ja olen ladannut useita muistikirjasovelluksia, muttei mikään ole vakuuttanut.

Sormea muistuttava kynä on tahmea ja epätarkka. En osaa kirjoittaa sillä niin siististi, että viitsisin lukea sitä. Kaikkiaan tuntuu typerältä kirjoittaa sähköiselle laitteelle käsin ilman tekstintunnistusta. Muistikirjasovelluksilla on taipumus olla kauniita leluja. Niihin saa parhaimmillaan ostaa rahalla erilaisia paperityylejä, mutta piirtoalue on rajoitettu realismia jäljitellen turhan pieneksi A5-sivuksi.

Näkisin, että luentomuistiinpanotarkoituksessa saattaisi olla mahdollisuuksia sovelluksella, joka antaisi syöttää tekstiä virtuaalinäppäimistöllä ja piirtää kuvioita vapaalla kädellä, mutta en ole vielä törmännyt kovin hyvään toteutukseen.

Facebookin puolella kommentoitiin artikkelia kertomalla, että iPad on soveltunut hyvin elokuvastoryboardien luomiseen, joten ehkä kyse on enemmän omasta avuttomuudestani kuin laitteen soveltumattomuudesta.

Eräitä käyttämiäni sovelluksia, jotka tarjoavat tietokonetta paremman kokemuksen

Mail. iPadilla vastaa viesteihin mieluummin kuin puhelimella ja viestit on kätevämpi lukea kuin läppärillä. Edellisessä työpaikassani iPadiin viestit sai suoraan, kun taas läppärillä piti säätää joka kerta ensin VPN:n kanssa. Toimistossa istuessani käytän toki mieluummin tietokoneen Mailia.

Twitter, Tweetbot. En ole vielä täysin päättänyt, kummalla seurata Twitteriä, mutta molemmilla twiittien selaaminen ja linkattujen artikkelien lukeminen on mukavampaa kuin tietokoneen natiiviohjelmalla tai verkkoselaimessa.

Kartta. GPS:n ja kompassin ansiosta ylivertainen tietokoneeseen verrattuna. Kosketuskäyttöliittymä soveltuu karttakäyttöön mitä erinomaisimmin. Huonona puolena offline-tuen puute ulkomailla ja reittihakujen rajallisuus.

Taloussanomat. Visuaalisempi kuin verkkoversio. Jutusta toiseen siirtyminen käy kätevästi. Pääsy laadukkaampaan TalSa+-aineistoon. (Disclaimer: olen ollut toteuttamassa sovellusta.)

Helsingin Sanomat. Uusin versio toimii valitettavan tahmeasti ja epävakaasti 1. sukupolven iPadillani, mutta noin periaatteessa hieno sovellus ja paljon Flash-pohjaista näköislehteä sujuvampi.

Kindle, Elisa Kirja. Sähkökirjoja en jaksaisi läppäriltä lukea. Hakuteosta kyllä voisi selata.

Instapaper. Kun törmään kiinnostavaan artikkeliin työpäivän mittaan tai Twitter-sovelluksessa, tallennan sen Instapaperiin ja luen kun on aikaa.

First Touch Soccer (ja X2:n jalkapallopelien aiemmat versiot). Näitä olen vuosien varrella hakannut aika paljon. Minusta pallo tuntuu aidommalta kuin Fifassa tai Real Footballissa.

Flipboard. Alkuinnostuksen jälkeen tämän käyttö on jäänyt vähemmälle, mutta pitäähän sitä ainakin seurata, mitä keksivät käyttöliittymälle milloinkin tehdä.

Navionics Marine. Itämeren merikartat pilkkahinnalla. Sovellus on toteutettu vähän hölmösti, mutta on puutteineenkin ihmeellinen. Mikäs siinä on vesitiivis pussi kaulassa laidalla istuessa ja navigeeratessa.

Scyscanner. Nerokas käyttöliittymäratkaisu lentojen etsimiseen. Tarjoaa myös vastauksen kysymykseen, kun ei ihan tiedä minne haluaisi mennä ja milloin – kunhan halvalla pääsisi.

TVKaista. Ohjelmien katselu TVKaistan kautta tietokoneella tuntuu vähän säätämiseltä, mutta natiivisoveluksella se käy kätevästi. Ei sillä, ettei sovellus voisi olla paljon parempikin, mutta budjetit ovat varmaankin pienet. iPad on läppäriä kätevämpi sijoittaa niin, että virikettä riittää niin tiskattaessa kuin silitettäessä.

Ticket to Ride. Menolippu-lautapelin iPad-versio on hieno. Pelikavereita tuntuu löytyvän melkein mihin vuorokaudenaikaan tahansa, ja myös lokaali moninpeli onnistuu laitetta kädestä käteen kierrättämällä.

Kuvat. Valokuvien katsominen iPadilta on mukavaa. Näyttö on tarkka ja laite on paljon mukavampi ojentaa toisen käteen katsottavaksi kuin tietokone. Tuntuu melkein kuin selaisi valokuvanippua. iOS 5:ssä Apple tosin poisti mahdollisuuden pyörittää valokuvia niiden laitteelle tuomisen jälkeen, joten pitäisi varmaan etsiä parempi sovellus kuvien katseluun.

Nokian SIM-korttiriippuvaisuus

Akun alle piilotettu SIM-kortti on yksi kännykkäsuunnittelun raivostuttavimmista anti-patterneista. Oletin kauan, että SIM-kortin irrottaminen ja kytkeminen virrat päällä olisi ongelma ja kortti olisi siksi tapana suunnitella niin hankalaan paikkaan. IPhone opetti, että kortin voi ongelmitta kytkeä ja irroittaa koska vain. Ilmeisesti akun alle piilottamisesta vain oli tullut tapa.

IPhonen SIM-korttiriippumattomuus kuvastaa hyvin, että laite on ensisijaisesti mobiilitietokone ei niinkään puhelin. SIM-kortti on vain yksi komponentti ja kyky soittaa puheluita vain yksi ominaisuus, jonka kortti mahdollistaa. Ilman SIM-korttiakin iPhonella voi hyvin pelailla pelejä, kuunnella kirjoja tai surffata nettiä wlanilla – ja kokonaisuus on myös suunniteltu tällä periaatteella.

***

Sain hiljattain oppia, että Nokia toimii yhä kovin puhelinkeskeisesti. Yritimme yhdistää isäni uutta E7-puhelinta kaapelilla tietokoneeseen siirtääksemme sinne vanhalta Kommarilta onnistuneesti tietokoneelle kopioidut yhteystiedot. Ei onnistunut. OVI Suite [vai mikä sen nimi nykyään on] kehotti tarkistamaan, että kaapeli on oikein kytketty tai jotain muuta epämääräistä. Kaapelissa ei ollut vikaa. Buuttailimme uudelleen puhelinta ja tietokonetta, mutta edistystä ei tapahtunut.

Kunnes mieleeni tuli absurdi ajatus: kenties puhelin tarvitsee sisäänsä SIM-kortin yhdistyäkseen tietokoneeseen. Näinhän se oli. SIM-kortti oli luontevasti yhä vanhan puhelimen sisällä.

***

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun törmäsin Nokian puhelimen erikoiseen SIM-korttiriippuvaisuuteen. Joskus noin vuonna 2006 olin ekskursiolla Nokialla ja saimme hipelöitäväksemme piakkoin julkistettavia puhelimia. En halunnut häiritä muita kokeilemani puhelimen näppäinäänillä, joten yritin mykistää äänet. Se ei onnistunut, sillä puhelimesta puuttui SIM-kortti.

[Lopulta isäni yhteystiedot saatiin siirrettyä. Paitsi osa tiedoista. Ja osa tuli puhelimeen kahteen kertaan. Sitä sattuu iPhonellakin, ei sillä. Toivottavasti iCloud tulee ja pelastaa.]

Hajahuomioita Hesarin iPad-sovelluksesta

Piti toki kirjoittaa Helsingin Sanomien iPad-sovelluksesta heti tuoreeltaan, mutta se jäi tekemättä. Nyt reilua kuukautta myöhemmin huomaan, etten oikein jaksa käyttää sitä. Tässä löyhästi jäsentynyttä pohdiskelua aiheen ympäriltä.

Ensinnä: olisi oletettavaa, että ohjelma, jonka kuvakkeessa lukee HS löytyisi hs-haulla myös App Stroresta, mutta näin löytyy vain iPhone-sovellus. Pitää kirjoittaa ”helsingin sanomat”, jotta löytyy.

Miksi tarvitaan sovellus

Mm. Mediaattori-podcastissa pohdittiin, onko mielekästä tehdä sovelluksia lehdille vai voitaisiinko sama toiminnallisuus saavuttaa pelkällä laitteeseen optimoidulla verkkosivulla. Podcastissa mainittiin zeit.de, joka tosiaan näyttää iPadillä oikein mukavalta. Natiivisovellus tuo sentään joitain etuja pelkkään selaimeen verrattuna. Tärkeimpinä varmaankin

  • Sujuvammat siirtymät. iOS:llä etenkin on ikävää, ettei paluu tapahdu heti kuten Opera-selaimessa vaan sivu joudutaan lataamaan uusiksi. Saati että seuraava sivu olisi jo valmiina, kun edellistä uutista vasta luetaan. Ja kukapa ei tykkäisi sulavista animaatioista.
  • Offline-toimivuus. Eri käyttöjärjestelmät tukevat erilaisia määriä paikallisesti tallennettua dataa verkkosivupohjaisille ratkaisuille, mutta natiivisovelluksella homma toimii toistaiseksi kätevämmin

Millaisia sovelluksia lehdillä on?

Aikakauslehtien ja sanomalehtien lähetymistavat tuntuvat poikkeavan toisistaan hieman. Wired ensimmäisenä ja vähän kaikki aikakauslehdet sittemmin perustuvat raskaaseen kuvapohjaiseen toteutukseen. Jokainen sivu on taitettu manuaalisesti hyvän näköiseksi ja sivuja esitetään sitten kuin pdf-dokumenttia tai powerpointtia.

Joissain sovelluksissa liikutaan vasemmalta oikealle, joissain ylhäältä alas. Aika yleistä on, että yksittäiset jutut luetaan ylhäältä alaspäin ja jutusta toiseen liikutaan vasemmalta oikealle siirtymällä. Tiedostokoot ovat suuria eikä tekstin kokoa voi muuttaa. Monet lehdet on taitettu vain joko pysty- tai vaakasuuntaisiksi. Tekniikan Maailmaa luetaan vaakasuunnassa, Tietokonetta taas pystyssä. [Itse tykkään lukea lehtiä mieluummin pystyasennossa. Näyttävät oikeammilta.]

Monet sanomalehdet edustavat joustavampaa tyyliä. The New York Timesilla ja kumppaneilla sivu täytetään kauniisti pystyasennossa kahdella ja vaaka-asennossa kolmella palstalla, ja teksti rivitetään uudestaan, jos sen kokoa muutetaan.

Sivun kääntö ja jutusta toiseen siirtyminen vaihtelevat. NYT:ssä siirrytään sivulta toiselle vasemmalta oikealle ja juttua vaihdetaan valikosta. USA Todayssa jutut luetaan aikakauslehtityyliin ylhäältä alaspäin ja juttua vaihdetaan vasemmalta oikealle siirtymällä.

Hesarin sovellus seuraa pääpiirteissään sanomalehtien linjaa. Sivuja ei ole valmiiksi taitettu vaan teksti renderoidaan kuvien sekaan siinä koossa kuin käyttäjä on valinnut – kunhan huomaa säätimen, josta kokoa muutetaan. [Lukuunottamatta osioiden etusivuja, joiden tekstikokoa ilmeisesti ei voi muuttaa.]

Käärö vai korttipakka

Hesarin merkittävin ero muihin sanomalehtisovelluksiin verrattuna on, että siinä lehteä ei piirretä näyttö kerrallaan sivuiksi kuten powerpoint-esityksessä vaan juttuja luetaan vierittämällä rivi kerrallaan kuin nettiselaimessa. Tämän seurauksena Hesarin sivut eivät ole niin kauniita kuin The New York Timesilla.

NYT:ssä palstoitettu teksti kiertää mukavasti kuvia ja vain viimeinen sivu jää epämääräiseksi sen mukaan, kuinka pitkä juttu ja minkä kokoinen fontti on valittuna. Hesarissa kaikki näyttää hyvältä sen aikaa, kun jutun ylälaidassa tekstipalstan vieressä on kuva, mutta alaspäin mentäessä tuntee itsensä typeräksi vierittäessään iPadillä tekstipalstaa, joka mahtuisi melkein puhelimen näytölle.

kuva

Ilmiö on kaikkea muuta kuin uusi. Hiljattain huomiota herättänyt Infromation Architectsien artikkeli iPad: Scroll or Card kertoo, että aiheesta keskusteltiin jo 1987. Vierittämismalli on sittemmin voittanut verkossakin, ja artikkelissa suositellaan sitä paremmaksi ratkaisuksi juuri muun muassa päivälehtien tarpeisiin. Syiksi mainitaan sisällön luonteva automaattitaittaminen, suoraviivaisempi polku katseelle sekä vähemmän käyttäjän vaivaa vaativa eteneminen.

Viimeinen väite tuntuu huteralta. Tökkäämällä sormella sivun reunaa, saan korttimallia käyttävässä The New York Timesissa sivullisen uutta luettavaa ja voin jatkaa lounaan syömistäni. Hesaria lukiessani taas joudun pitämään toisen käden näytöllä jatkuvasti. [Enkä tykkää syödä mitään pelkällä haarukalla.] Tässä mielessä korttipohjainen malli tuntuu paremmalta. Ja näyttäähän se nätimmältä.

Suurin ongelma korttimallissa on IA:n artikkelinkin toteama konseptin monimutkaisuus, kun sisältö on moniulotteista. Tämän tarkia korttimalli sopii hyvin kirjoihin, joissa edetään vain yhdessä suunnassa, mutta useasta jutusta koostuvan lehden tapauksessa kysymykseksi nousee, minne päin kääntämällä vaihtuu juttu ja kuinka kääntyy sivu. Eikä sillä, kyllähän sama ongelma tulee vastaan myös rullamalliin perustuvissa lehdissä, mutta ehkä IA ajattelee, että niissä asiaa ei joudu miettimään, sillä rullaustapauksessa alaspäinliikkuminen on triviaalia.

Lounasesimerkistä huolimatta saatan olla pohjimmiltani rullamallin kannalla itsekin. Mainio Instapaper-lukuohjelma antaa valita kortti- ja rullanäkymien välillä ja olen kuitenkin huomannut käyttäväni sitä rullamoodissa. Voi olla, että Hesarin luettavuudelle olisi tehtävissä paljon jo leventämällä palstaa jutun alaosasta kuvien alapuolella.

Helsingin Sanomien sovelluksen navigaatio

Helsingin Sanomien navigaatio on periaatteessa yksinkertainen. Juttua luetaan selaamalla ylhäältä alaspäin. Jutusta toiseen vaihdetaan pyyhkäisemällä vasemmalle tai oikealle. Näennäisestä yksinkertaisuudesta huolimatta huomaan välillä miettiväni, missä olen. Kainalojutut aukeavat lightboxiin isäntäjuttunsa päälle mikä tuntuu vähän tehottomalta näyttötilan käytöltä ja saattaa rajoittaa juttuja.

Takaisin osion etusivulle pääsee pyyhkäisemällä ylöspäin [kun taas kainalojuttu suljetaan tökkäämällä jutun ulkopuolelle]. Paluuele on täysin epäkonventionaalinen ja vaikea keksiä, mutta animaatio on toteutettu sikäli kivasti sormea seuraten, että se on melkeinpä mukava tehdä, kun sen oppii. Vasemmalle ja oikealla siirtyminen sen sijaan toimii jotenkin tahmeasti eikä komento tahdo aina mennä perille.

Paluureitin ja kirjainkoon muutoksen hankalahko keksiminen juontuu Hesarin kunnianhimoisesta tavoitteesta selvitä ilman varsinaisia valikoita. Lehden sivut itsessään pyrkivät toimimaan käyttöliittymänä mahdollisimman pitkälle. Tosin alalaidassa on vielä erillinen vähän hankalasti huomattava valikkomainen auki vedettävä laatikko, josta saa hypätä suoraan haluamaansa juttuun.

Muuta mutinaa

Tästä on räksytetty aiemminkin, mutten malta olla sanomatta minäkin. Kiiltoefektit näyttävät yli tehdyiltä. Eivätkös nämä menneet jo vähän muodistakin. Pahinta on, jos osion etusivulle sattuu paljon juttuja, joista ei ole kuvia lainkaan. Silloin nähdään osiotunnuksen värisiä kiiltäviä laatikoita niin, että silmiin sattuu.

kiilto

Pikkuriikkisenä yksityiskohtana silmään pisti sekin, että karuselleissa yleensä käytettyjä palluroita käytetään osoittamaan monesko sivu osiosta on näkyvissä. Tavallisestihan sisältö liikkuu karuselleissa ja pallurat pysyvät paikoillaan. Tässä pallurat ovat osa sisältöä ja liikkuvat mukana. No joo, missään tuskin on määritelty, kuinka karusellin kuuluu toimia, joten tämä on enemmän henkilökohtainen ongelmani.

Siinä vaiheessa kun näkymämäärä alkaa mennä yli kymmenen herää kyllä kysymys, onko koko notaatio mielekäs vai kannattaisiko alkaa harkita vanhoja kunnon sivunumeroita.

karusellipallurat

Mitä puuttuu?

Sanokaa mitä sanotte, mutta minä tykkään lukea Hesarin kommentteja. Myös linkkejä olisi tietty kiva jakaa ja tallentaa juttuja Instapaperiin tms. Valita ja kopioida tekstiä talteen. Tehdä hakuja. Toivottavasti HS alkaa myös jollain aikataululla tuottaa multimediapläjäyksensä jollain muulla tekniikalla kuin Flashillä, niin saadaan nekin näkyviin.

Selailu ja juttujen löytäminen

Hs.fi on sivu, jonka osoitteen kirjoitan selaimeen, kun haluan koettaa, toimiiko nettiyhteyteni. Se on ehkä vähän tyhmää, sillä sivu ei ole kevyimmästä päästä, mutta tähän olen tottunut. Vaikka näin kiintynyt hs.fi;hin olenkin, oli yllättävää huomata, että jonkun aikaa Hesarin sovellusta koetettuani huomasin palanneeni verkkosivun käyttäjäksi.

Yksi ilmeinen syy on tuore sisältö. Sähköisellä laitteella on tottunut olettamaan, että uutisvirrat päivittyvät jatkuvasti. Vain kerran vuorokaudessa päivittyvä lehti tuntuu oudolta konseptilta eikä sen selaaminen tarjoa samaa tyydytystä.

Sanotaan, että nettiuutisten lukeminen kaventaa ihmistä. Kun on virittänyt syötelukijansa hakemaan täsmänä vain itseään kiinnostavia uutisia, sulkee silmänsä muilta aiheilta. Sanomalehti taas on kokonaisuus, jonka silmäilee kannesta kanteen ja tulee kiinnittäneeksi huomoita yllättäviin asioihin.

Merkittävä asia tuokin, mutta jotenkin sovellus epäonnistuu tarjoamaan kätevästi selailtavan yleiskuvan. Ehkä yksi syy on se, että uutiset on puristettu hierarkiaan. Vain isoista uutisista kerrotaan muutakin kuin otsikko. Verkossa kaikista uutisista saa johdannon jo etusivulla. Myös osiojako saattaa vaikuttaa. En verkossakaan piittaa lehden osioista. Muistan, kuinka päivänä eräänä ylipäänsä huomasin, että ne ovat siellä. Selaan sen sijaan etusivua, katson mitä Facebook-näkymä näyttää suosituksi, mikä kerää kommentteja, mikä on luetuimpien listalla, keitä henkilöitä haetaan. Kaikki tällainen löytäminen puuttuu sovelluksesta.

Yksi asia, josta tekisi mieleni kirjoittaa kokonainen postaus, on valintavaiheen ja lukemisen eriyttäminen. iPadin Safarin välilehtien puute ahdistaa minua suuresti, sillä olen tottunut toimimaan otsikkolistauksen kohdatessan niin, että ensin klikkailen välilehtiin auki kiinnostava otsikot. Sitten luen välilehtien artikkelit läpi ja suljen ne luettuani.

Yksi syy tähän on, että edestakaisin liikkuminen on hidasta, mutta välilehtien sulkeminen tapahtuu silmänräpäyksessä ja muiden juttujen latautuminen taustalla, kun ensimmäistä luetaan. Latausaika siis käytännössä poistuu. Toinen puoli asiaa on, että on jotenkin henkisesti helpottavaa keskittyä yhteen asiaan kerrallaan eikä juttua lukiessaan muistella, että kohta pitää palata takaisin ja klikata se toinen otsikko auki.

Sovellus ei tue tällaista käyttäytymistä. Ehkä haluaisin nähdä yleiskatsauksen lehden jutuista. Merkitä, mitä halua lukea ja sitten käydä ne läpi.

Maksaisinko?

En ole koskaan tilannut Hesaria, mutta olen aina sympannut sitä. Haluaisin periaatteessa tukea sitä taloudellisesti, mutta en ole kokenut, että heillä olisi ollut mitään mielekästä myytävää. Ilmaiseksi jonkun kampanjan myötä saamani paperilehdet osoittautuivat vaivalloisiksi ja sähköiset toteutukset ovat toimineet niin huonosti, ettei niistä maksaminen ole käynyt mielessäkään.

Pääasiallinen ongelma on että Hesari tarjoaa niin paljon hyvää sisältö ilmaiseksi, etten ole kokenut halua maksaa niin paljoa enempää kuin paperilehdestä pyytävät.

Valitettavasti en ole valmis tilaamaan vieläkään. 18 euroa kuussa maksava sähköinen lehti on minusta liian kallis, jos vertaa 22,42 euroa maksavaan painettuu lehteen. Varsinkin kun testeissäni huomasin, etten kuitenkaan tullut käyttäneeksi sovellusta aktiivisesti tuoreiden uutisten puuttumisen vuoksi.

Paperilehden mukana tulee lisäksi mainio Kuukausiliite ja Nyt-liite, jolle en tosin paljoa arvoa laske. Nyt-liitteestä kerrottiin aiemmin syksyllä olevan sovellus kehitteilläkin. Toivottavasti Kuukausiliitekin saa omansa, vaikka sitten jonkin valmiin aikakauslehtimoottorin päälle rakennetun.

Lopuksi

Mutinoista huolimatta Helsingin Sanomien sovellus on lupaava alku ja monella tapaa kunnianhimoinen toteutus. On mukavaa seurata mihin suuntaan se kehittyy. Ja hienoa, että unohtivat sen tökeröltä näyttäneen coverflow-virityksen palstoille ja kuville, jota ensimmäisissä konseptivideoissa esiteltiin.

Kaikkiaan kiinnostavaa, kuinka kauas tuosta konseptista on tultu. Siinä mentiin voimakkaasti paperisen lehden rakenteen ehdoilla ja jutut runnottiin mahtumaan raameihin vaikka väkisin. Lopullisessa versiossa on luovuttu jopa palsta-ajattelusta.

Demo Helsingin Sanomat ja Linja Design

>Demo Helsingin Sanomat ja Linja Design

Sammon iPhone-sovellus, Nordean myyntikyvyttömyys

Viime aikoina Sampo-pankin iPhone-sovellus on herättänyt keskustelua [myönnän, on epäreilua kirjoittaa iPhone Applen tahdon mukaan, mutta jättää kirjoittamatta Sampo Pankki]. Aiemmin Macciä käyttävät asiakkaansa verkkopankkinsa Java-virityksellä karkottanut pankki yrittää nyt kuumeisesti kalastella iPhone-väen suosiota.

sampo

Sovellus tuntuu ihan elegantilta, mutta en ole päässyt koettamaan varsinaisia toimintoja, sillä en ole pankin asiakas. Sisäänkirjautuminen tapahtuu siinäkin hankalasti koodilipukkeen avulla. Olisin kiinnostuneempi, jos saldotiedot saisi nähdäkseen ja laskunsa voisi hyväksyä kevyemmälläkin autentikaatiolla.

Sovelluksen alkunäkymän sinänsä turhaa pyörylää voisi joku analysoida käytettävyys vs. käyttökokemus -näkökulmasta. Varsinaista lisäarvoa se ei tuo perinteisempään listaan verrattuna – jopa päinvastoin – mutta tuntuu herättävän käyttäjissään mielihyvää.

Höpsöintä on, että Spotify-mainoksissa hehkutetaan, kuinka sovellusta voi käyttää vaikka ilman asiakkuutta. Tosiaan, sillä voi etsiä lähimmän Sampo-konttorin tai laskea valuuttakurseja. Ensimmäiselle ei ole tarvetta ja toisen tekee pätevästi Googlen hakuluukku. Pankkiautomaattihaku voisi olla avuksi kauempana keskustasta, mutta tähän mennessä en ole tarvinnut vielä sitäkään.

Mobiilipuolen huomioiminen jälleen WAP-kauden jälkeen on tietty mukava juttu, mutta hyvin toteutettu mobiiliweb-sivu ajaisi pitkälti saman asia. Ei voi välttyä ajatukselta, että Sampo-pankki pyrkii vain kiillottamaan kilpeään vähän nolosti Applen avulla. Hirvittää ajatella, millaisia summia sovelluksen mainostamiseen on kaadettu, eikä se silti ole Suomen ilmaisohjelmien latauslistalla kuin sijalla 20.

Toivoa sopii, että tämä on sittenkin alku jostain suuremmasta: mitä jos pankit vaikka alkaisivat viimein kilpailla sillä, kuka tarjoaa kuluttajilleen parhaan verkkopankin.

***

Oma pankkini Nordea ei tässä kilpailussa kunnostaudu. Tavanomaisen verkkopankin kankeudesta huonoine hakuineen ja puuttuvine kuvaajineen olen purnannut ennenkin, mutta en olisi arvannut, että maksullisen lisäpalveluiden ostaminenkin on tehty niin vaikeaksi. Viime keväänä ajattelin harrastaa huvikseni hieman piensijoittamista ja tutkin, millaisia palveluita Nordea tarjoaa tätä varten.

Kamalalla etsimisellä selvisi, että pitäisi ostaa ensin kyky ostaa arvopapereita ja maksaa tämän jälkeen erikseen jokaisesta ostoksesta ja tämän lisäksi säilyttämisestä. Nämä tiedot oli silpottu usealle eri sivuille eikä mistään meinannut löytyä hintoja eikä tilaa-nappia. On vähän surkuhupaisaa, että verkkokauppa ei osaa kertoa, mitä se myy, mitä tuote maksaa eikä kuinka tuote ostetaan. Puhumattakaan, että olisin päässyt testaamaan palvelun käyttöliittymää oikeasti, jotta tietäisin, onko se lainkaan käyttökelpoinen, saati hintansa väärti.

Päädyin hankkimaan tilini Nordnetiltä, jonka tuote oli ymmärrettävä, vaikka tilausprosessi oli sekin huvittavan hankala ja sisälsi paperin tulostamista, todistajien allekirjoituksia sekä postimerkkejä ja kirjekuoria. Kaikkeen meni aikaa niin kauan, että sillä silmällä kyttäilemäni Elisan osake ehti nousta 13 eurosta 15,5:een. Hitsiläinen.

***

Tänään laskuja maksaessani törmäsin Nordean verkkopankin mainokseen tekstiviestipohjaisesta laskujenhyväksymisestä. Mikä tahansa turhaa pankkitunnusten syöttämistä vähentävä vaihtoehto kiinnnostaa minua, joten päätin katsoa, mistä on kyse. Yritin avata linkin uuteen välilehteen maksujensyöttösivun taakse, mutta se tietenkin vaihtoi myös aktiivisen välilehteni sisällön linkatun sivun sisällöksi.

nordea

Sivun yläosassa mainittiin, että kyse on maksullisesta palvelusta ja neuvottiin menemään sivun loppuun. Sivun lopusta löytyi linkki, joka olisi yhtä hyvin voinut olla sivun ylälaidassa.

Linkkiä klikkamalla aukeni uusi ikkuna, jonka sisältönä oli vain linkki.
nordea

Tätä linkkiä klikkaamalla aukeni jälleen uusi ikkuna, jossa oli lista Nordean kaikista mahdollisista palveluista. Tässä vaiheessa lopetin.

nordea

Maailmanhistorian hankalin valokatkaisija

Kävin useamman vuoden jälkeen sukumme kesämökillä ja kohtasin jälleen riemastuttavan valojenhallintapaneelin. Se edustaa mainiosti näennäistä yksinkertaisuutta, käyttöliittymää joka näyttää päältä helpolta, mutta paljastuu käytössä todella tuskaiseksi. [Vrt. Kuinka nappien vähentäminen lisää monimutkaisuutta]

skitched-20100727-191825.png

Painikkeiden painaminen kytkee valoja päälle. Samalla painikkeen oma valo syttyy. Toinen painallus sammuttaa valon. Lisäksi muutamia valoja voi säätää erillisellä himmentimellä.

Ongelmana on, ettei mistään tiedä, mikä painike liittyy mihinkin valoon. Näin valojen päälle laittaminen on yhtä arvailua. Tätä varten paneelia onkin modattu käytön myötä, ja yleisimmin tarvittuihin painikkeisiin on liimattu teipinpaloja.

Epäselvien mappauksien lisäksi vasteen puute häiritsee. Paneeli on keskeisellä paikalla oven suussa, mutta kaikkia valoja siitä ei näe. Osa lampuista saattaa olla palanut, osa sijaitsee kulman takana ja osa ulkona. Myöskään kaikki paneelin kytkimien omat valot eivät toimi syystä tai toisesta. Niinpä valo saattaa olla päällä, vaikka paneelista päätellen näin ei olisikaan.

Tämä on erityisen riemastuttavaa, kun on lähdössä kotiin mökiltä ja yrittää sammuttaa valoja. Ei riitä, että kaikki paneelin valot ovat pimeinä. Tämän jälkeen täytyy käydä vielä erikseen kurkkimassa, ettei valo pala missään. Ja jos sattuu palamaan, täytyy summa mutikassa arpoa, mistä sen saisi pois.

***

Mieleen tulee väistämättä Donald Normanin Psychology of everyday thingsissä esitelty valojenhallintapaneeli. Don teetti seinään kolon, jotta sai paneelin asennon vastaamaan paremmin huoneen muotoa ja asetti kytkimet huoneen pohjapiirroksen mukaisesti. Melkoista hifistelyä, mutta toiminee jonkin verran paremmin.

norman_switch

Konvergenssi ja divergenssi tappelivat – kumpi voittikaan?

Yksi yleislaite kaikkea varten vai oma laite joka tarkoitukseen. Tästä kiisteltiin jokunen vuosi sitten vuolaasti, kun kännyköihin kyettiin yhtäkkiä toteuttamaan kaikki mistä oli aina haaveiltu. Kirjoitin tuolloin nuoruuden innossani näin:

Olen hieman sillä kannalla, että konvergenssilla saa aikaan mainioita linkkuveitsiä, mutta puukot on silti syytä pitää erillään.

army knife

Tuo kuulostaa fiksulta edelleen. Seuraavasta olen sittenkin nyttemmin eri mieltä.

Minusta olisi järkevää, että musiikkisoitin ja puhelin osaisivat kommunikoida keskenään – soitin menisi vaikka paussille puhelun tullessa – mutta niitä ei ole välttämättä syytä tunkea samaan laitteeseen.

Tuolloin iPhonea ei ollut vielä julkaistu, ja kunnon fanipoikana ajattelin, että koska Apple ei ole tehnyt sitä, se ei voi olla hyvä ajatus. Oikeasti olin guruni Don Normanin pauloissa. Hän oli vakuuttanut minut visiollaan keskenään kommunikoivista tiettyyn tarkoitukseen suunnitelluista informaatiokodinkoneista (information appliance).

Talouselämän uutiskommentissa linkattiin blogiini [olin otettu] ja todettiin tulossa olleen Nokian N95-mallin näyttävän että pikkuhiljaa konvergenssi voittaa, ja yksi laite tekee kaiken.

N95 osoittautui tietenkin menestykseksi. [Joku voisi sanoa, että segmentissään Nokian toistaiseksi viimeiseksi sellaiseksi.] Myöhemmin iPhone osoitti, että konvergenssi todella oli oikea suunta. Viimeistään kosketusnäytön myötä yhdellä laitteella voidaan tehdä kaikki mahdollinen ja mitä ei voida – there’s an app for that.

***

Aivan näin yksinkertainen tilanne ei sentään ole. Kaikessa hiljaisuudessa keskuuteemme on kuin onkin saapunut divergenssin hengessä yhteen tarkoitukseen tarkoitettuja laitteita. Autoihin ostetaan erillisiä navigaattoreita, vaikka saman voisi tehdä hyvin kännykällä. Ihmiset ostavat sähkökirjanlukijoita, lukeakseen jotain niinkin banaalia kuin tekstiä – vaikkei niihin saa edes värinäyttöä. Sähköisiä valokuvakehyksiäkin halutaan, vaikkei niiden kanssa voi edes vuorovaikuttaa.

Tietokoneen lisäksi myös kaiken maailman tv-laitteet kytkeytyvät internettiin [alkuperäisessä jutussani kerroin myös Nokian silloisesta ajatuksesta säilöä elokuvakirjasto kännykällä]. Kännykkä ei kelvannut edes kannettavan modeemiksi, vaan siihenkin haluttiin oma laitteensa ennen kuin mobiililaajakaista lähti liikkeelle. Luultavasti parissa vuodessa kodeissa on yhä enemmän erinäköisiä pikku näyttöjä, joilla hallita juttuja.

Ehkä kännykästä ei ollutkaan aivan kaikkeen. Divergenssilläkin on tilauksensa.

***

Ja sitten tuli iPad. Ehkä kännyköiden ja kannettavien väliin mahtuukin oma tuotesegmenttinsä. Divergenssiä tämäkin.

Ja yhtä aikaa konvergenssiä. Haluavatko ihmiset sittenkään erillistä lukulaitetta, matkatietokonetta ja elokuvatoistinta? Eikö olisi parempi, että kaikki olisi yhdessä laitteessa? Sähköinen muste on mukavaa luettava, mutta onko se niin paljon parempi, että puukko voittaisi linkkuveitsen?

Tällä kertaa voisin veikata konvergenssin puolesta.

Tuhoisa Apple-historiani

Sain kuin sainkin uuden iPhonen itsestään rikkoutuneen tilalle. Näyttöjä lukuunottamatta harkitsen Applea aina ensimmäisenä tekniikka ostaessani. Tarkempi pohdiskelu osoittaa, ettei tämä johdu ainakaan hyvistä kokemuksistani laitteiden kestävyydestä.

Valtaosa ostamistani Applen laitteista on käynyt joko takuuhuollossa tai vaihdettu uuteen. Ainoatakaan korjausta en ole sentään itse maksanut. En usko, että olen Applelle kovin tuottoisa asiakas.

iBook (500 MHz G3), 2001

skitched-20100116-180008.png

Ensimmäinen kannettavani. Noin kolmen vuoden iässä koneessa ilmeni tyyppiviaksi todettu ongelma: näytön kuva lakkasi näkymästä. Kone korjattiin Applen piikkiin, UPS hukkasi sen paluumatkalla kuukaudeksi jonkin hubinsa nurkkaan. Myin korjatun koneen eteenpäin. Ostaja palautti sen, sillä näyttö ei toiminut. Apple korjasi sen uudestaan, ja löysin sille uuden ostajan.

iPod (toinen sukupolvi), 2002

skitched-20100116-180239.png

Tuohon aikaan iPodien mukana tuli kuulokejohtoon kiinnitetty kaukosäädin. Omani liitin oli niin löysä, ettei se pysynyt kunnolla kiinni soittimessa. Melkoisen vaivan jälkeen sain vaihdettua itselleni uuden kaukosäätimen. Seuraavassa iPod-mallissa Apple oli vaihtanut liittimen tukevammaksi.

Vuonna 2005 soittimen kuulokeliitäntä oli kulunut niin, että ääni kuului vain monona. Tuona syksynä laite osoittautui sittenkin kallisarvoiseksi, sillä PowerBookkini kovalevyn lauettua, käynnistin tietokoneeni iPodin 10-gigaiselta kovalevyltä. Vanhan kunnon FireWire. Soitinta ei ole nähty sitten uudenvuoden 2005–2006. Älkää kysykö.

PowerBook (G4 12″, 1,33 GHz), 2004

skitched-20100116-180409.png

Tällä kertaa ostin koneeseeni AppleCaren. Se kannatti, sillä laitteesta päädyttiin vaihtamaan kovalevy kaksi kertaa ja emolevy kerran – kaikki takuuajan jo päätyttyä. Myös korroosiosta kärsinyt ranteenalusmetalli vaihdettiin pyynnöstäni jonkin korjauksen yhteydessä.

Ensimmäisen levyn hajotessa olin opiskelemassa Saksassa ja sain jostain systä odotella varaosaa yli kuukauden. Tuolloin minut pelasti, että sain tehtyä välttämättömimmät hommani iPodiani kovalevynä käyttäen.

Kone päätyi pikkuveljilleni ja toimii yhä. Välillä vihkiytymättömämpi väki tulee kysymään: Mitä, onko Apple tehnyt miniläppärin?

iPod nano (1. sukupolvi), 2005

skitched-20100116-180554.png

Nano ilmestyi saataville juuri sopivasti ensimmäisen iPodini kuulokeliitännän petettyä. Ensimmäinen laitteeni kesti puolisen vuotta, kunnes se pimeni täysin. Uusi vaihtui kivuttomasti takuuseen. Siinä saksalaisessa Mac-liikkeessä alettiin pikkuhiljaa tuntea minut.

MacBook Pro (2,2 GHz), 2007

skitched-20100116-180658.png

Nykyisin käytössäni oleva kone kävi pikaisessa näytönvaihdossa takuuaikansa loppumetreillä. Näytön keskivaiheille piirtyi pystysuuntaisia värikkäitä viivoja, kun näyttöä avasi tai sulki. Tyyppiviaksi todettiin tuokin. [Sittemmin laite sammui kesken työpäivän eikä enää ikinä käynnistynyt. Se odottaa yhä vaatekaapissani, että tulisin irrottaneeksi sen kiintolevyn. 19.11.2013]

iPod touch (1G), 2007

skitched-20100116-182016.png

Ostin iPod touchin, kun siitä sai jonkin alennuksen koneen ostamisen yhteydessä. Ja ihan ammatillisesta mielenkiinnosta, tietty.

Kuinkas tämä nyt hajosikaan. En tahdo muistaa. Takuuaikana joka tapauksessa, ja sain vaihdossa uuden. Lahjoitin sen eteenpäin, kun siirryin iPhoneen.

iPhone (3G), 2008

skitched-20100116-180805.png

iPhonen toinen kuuloke hajosi heti ensimmäisen viikon kuluessa. Liimaus petti, ja kuulokkeen ritilä ja kaiutinosa työntyivät ulos muovista. Sonera totesi, että oma vika.

Puhelimen näyttö lakkasi toimimasta vuoden ja 4 kuukauden jälkeen. Kuluttajansuojalakiin vetoaminen ja huoltoyhtiön lausunto, että laite olisi korjattu takuun piikkiin, jos takuu olisi ollut voimassa, saivat Soneran vaihtamaan laitteen uuteen.

Airport Express, ??.

skitched-20100116-180854.png

Käytettynä ostamani Airport Express -tukiasema pimeni itsekseen tässä jokunen viikko sitten. Tarkasta ostoajankohdasta ei ole tietoa.

iPod nanoni toimii edelleen mainiosti, vaikka akku alkaa olla heikossa kunnossa. Nike + iPod toimisi varmaan muuten, mutta kenkäanturin paristo on loppu eikä sitä voi vaihtaa. Mighty Mouse toimii, mutta vierityspallo on jatkuvasti jumissa. Sen syrjäyttänyt Magic Mouse on paras hiiri ikinä, mutta tykkää syödä paristoja.

[Päivitys: Pari viikkoa myöhemmin MacBook Pro ei enää käynnisty. Pahaa pelkään, että emolevy on rikki, sillä kone juuttuu heti alkufanfaariin. Vasta uusittu iPhone ei myöskään enää löydä wlan-verkkoja. Netissä puhuttiin, että wlan-piirit tapaavat mennä rikki kuumentuessaan käytössä. Kohta voisi loppua huumorintaju minultakin.]

 

iPhone 4 (2013

Muuten hyvin palvellut iPhone 4 lakkasi ottamasta vastaan sähköä. Ensin epäilin virtalähdettä ja kaapelia, mutta useita kokeiltuani oli pakko hyväksyä, että vika on laitteessa. Oli omalla tavallaan surullista katsella, kuinka akun elinvoima heikkeni tunti tunnilta ja lopulta laite vaipui ikiuneen.

 

 

VR:n uusi lippuautomaatti on pettymys

Artikkeliin on VR:n lippu-uudistuksen myötä löydetty useasti. Valitettavasti en ole vielä ehtinyt kokeilla, kuinka automaattien uusi ohjelmisto toimii. Palataan asiaan, kun järjestelmä saadaan jälleen pystyyn. 21.9.2011 [Noin, nyt on uusi teksti kirjoitettu. 4.10.2011]

VR:n uudet vihreät lippuautomaatit ovat jo jonkin aikaa vaanineet asemien auloissa kehottaen ihmisiä painamaan ctrl + alt + del. Laitteiden painikkeiden puuttuminen on tehnyt tästä haastavaa.

skitched-20100118-185811.png

Nyt automaatit ovat auenneet varsinaiseen käyttöön. Pettymyksekseni huomasin, ettei uusi automaatti tarjoa helpotusta vanhan jättämiin ongelmiin, mutta on ergonimiselta suunnittelultaan edeltäjäänsä huonompi. Nämä asiat harmittavat:

  • Käyttöliittymä ei hyödynnä kosketusnäyttöä.
  • Näyttö ei näy kunnolla pitkälle käyttäjälle.
  • Vieläkään ei ole mahdollista ostaa vierekkäisiä paikkoja, jos kumpikin haluaa maksaa oman lippunsa.

***

Laite on vihreä ja siinä on kosketusnäyttö – siinä tärkeimmät uudistukset. Valikkorakenne on edelleen vanhan automaatin kaltainen. Edellisessä automaatissa käytettiin näytön reunojen ympärille siroteltuja painikkeita (vrt. pankkiautomaatti), joten oli luontevaa, että näytön valinnat sijaitsivat näiden fyysisten painikkeiden yhteydessä. Kosketusnäytöllä tässä ei ole mieltä, mutta näin toimitaan silti yhä.

Vaikutelma on huvittava näkymässä, jossa valitaan kaukojunalippua. Näytön keskiosa on tyhjä ja reunaa kiertää koskestuspainikkeiden sarja. Vihoviimeinen painike alaoikella antaa mahdollisuuden määräaseman kirjoittamiseen. Olisi voinut olla mielekästä laittaa haku näkyville hyödyntämättömään tilaan näytön keskelle.

skitched-20100118-190015.png

Kohteet on ripoteltu hassusti näytön reunoille.

No, tämä on pientä. Suurin ongelma on, että näyttö on suunnattu huonosti. Ymmärrän, että 192 cm pitkänä olen keskimääräistä pidempi, mutta sen paremmin vanhalla automaatilla kuin pankkiautomaateilla tästä ei koidu ongelmaa. Uudella lippuautomaatilla sen sijaan minulta jää näkemättä suuri osa näytön ylälaidasta. Tällä alueella esitetään mm. näkymän otsikko, joka olisi sinänsä mukava nähdä.

skitched-20100118-190139.png

Tältä näkymä näyttää minun silmääni.

skitched-20100118-190254.png

Tältä sen on tarkoitus näyttää (huomatkaa tuikitarpeellinen ^-merkki).

(Luulin, että ihmiset ovat pitenemään päin, mutta tällainen hölmöily tuntuu olevan tapana uusissa automaateissa. Ikävintä on, ettei näitä voi korjata softapäivityksellä. Matkakortin latausautomaatti kärsii samasta ongelmasta: maksukortin näyttö on sijoitettu niin, ettei se osu silmiini. Asiaa hankaloittaa erityisesti se, ettei päänäytöllä mitenkään indikoida, että alanäytöllä olisi asiaa.)

Suurin pettymys VR:n lippuautomaatissa on sittenkin, ettei se tarjoa ratkaisuja vanhoihin ongelmiin. Hyvin usein olen matkustanut porukalla jonnekin. Tällöin haluaisin istua matkaseuralaisten kanssa lähekkäin.

Hyvin harvoin haluan maksaa matkaseurani matkoja. Tähän VR ei tarjoa ratkaisua. Jos liput haluaa ostaa erikseen, paikat arvotaan satunnaisista paikoista junaa. Ei keinoa tehdä tilausta ensin ja maksaa sitten yksi kerrallaan niin kuin ravintolassa.

Onko taustajärjestelmä tosiaan näin huono vai eikö kellekään muka tullut mieleen?

***

[Lisäys 6.4.] Kirjoitin aiheesta palautetta VR:lle verkkosivujen kautta, mutta en saanut vastausta. Kenties siellä oltiin tuolloin ylityöllistettyjä myöhästymisviestien perkaamisessa. Kun tuo ei onnistunut, lähetin seuraavan tekstin VR:n Matkaan-lehden Sivuraide-palstalle. Näemmä se on julkaistu vastauksineen maaliskuun numerossa yhdessä toisen samaa asiaa käsitelleen kirjoituksen kanssa. (Olisi ollut mukavaa, jos vastaus olisi toimitettu myös sähköpostitse, mutta onneksi on tarkkaavaisia kommentaattoreita.)

Uusien lippuautomaattien huono ergonomia

Uudet vihreät lippuautomaatit ovat jonkinmoinen pettymys. Toivoin, että automaatin käyttöliittymää olisi kosketusnäytön myötä parannettu, mutta se vaikuttaa olevan entisellään. Sen sijaan uudet automaatit ovat merkittävästi vanhempia matalampia. Näyttö on asennettu niin alas, että pitkä ihminen ei näe näkymien yläosaa lainkaan ottamatta askelta taaksepäin.

Automaatit eivät myöskään valitettavasti vieläkään tarjoa ratkaisua yleiseen käyttötilanteeseen: kaveriporukka ei kykene varaamaan vierekkäisiä paikkoja siten, että kukin maksaisi itse matkansa. Toivottavasti moinen ominaisuus on edes suunnitteilla.

Uusien lippuautomaattien uusimisen yhteydessä ei vielä tässä vaiheessa ole tehty muutoksia käyttöliittymään ja sovellukseen. Lippuautomaattien uusiminen on osa koko myyntijärjestelmän uudistusta. Järjestelmä otetaan vaiheittan käyttöön vuoden 2011 aikana. Tällöin myös automaattien toimintoihin ja tuotevalikoimaan tulee uudistuksia. Uudistuksen myötä tulee myös mahdolliseksi varata kaveriporukalle vierekkäisiä istumapaikkoja.

Uusien lippuautomaattien kehittämisessä on otettu huomioon esteettömyysvaatimukset. Näytöt on sijoitettu siten, että pyörätuolilla liikkuvat matkustajat pääsevät asioimaan automaatilla mahdollisimman sujuvasti. Tämä on vaikuttanut laitteiden korkeuteen. Osa automaateista tullaan asentamaan siten, että pidempien asiakkaiden asiointi automaateilla helpottuu. Haluamme kuitenkin varmistaa, että uusille automaateille on esteetön pääsy jokaisella asemalla.

***

Mukava kuulla, että ohjelmistoa ollaan kehittämissä ja lipun ostaminen tehdään joustavammaksi. Sääli, ettei automaatteja kyetä toteuttamaan joustavammin vaikka käännettävällä näytöllä. Kosketusnäytöllä liikkuvia osia tarvittaisiin vähän.

Oppikirjoissa sanotaan, että esteettömyys on kaikkien etu, mutta valitettavan usein käy niin, että erityisryhmien sinänsä tarpeellisella huomioimisella tehdään hallaa muille. Mukava kuulla sittenkin, että päätöksiä ei ole tehty vahingossa.

Pitäisiköhän kirjoittaa uudestaan ja kysyä, miksi ihmeessä Helsingin rautatieasemalla ei ole yhä ainoaa istumapaikkaa, josta näkisi lähtevien junien taululle. Tuo kävi mielessä, kun odottelin taannoin lähteväksi toista tuntia myöhässä ollutta junaa, joka oli aina muka tulossa ihan kohta niin, ettei uskaltanut mennä istumaan aulankaan vähille penkeille.

Samsungin kosketusnäyttömainos

Samsung mainostaa kosketysnäyttöpuhelimiaan sinänsä nokkelalla bussipysäkkimainoksella. Ainakin Rautatiesaseman eteen ratikkapysäkille on asennettu näyttö, jota pääsee tökkimään.

Sääli vain, että teksti on niin pienellä, että matalaresoluutioisella näytölle se on liki lukukelvotonta. Olisi saattanut kannattaa testata mainosta edes kerran ennen kuin lähti kalliilla rahalla levittämään sitä ympäri pysäkkejä.

P1070570

sansungin kosketusna0308ytto0308mainos

Kokonaan oma kysymyksensä on, mitä mieltä on tarjota noin laajaa valikoimaa puhelimia neljällä eri käyttöjärjestelmälla, mutta enpä lähde tuohon tällä kertaa.