Kuka muistaa älykelloja? Apple Watch 10 kuukauden käytön jälkeen

Mitä olet tykännyt? on tyypillisin kysymys, jota älykellon kantaja saa kuullakseen. Olen käyttänyt Apple Watchia viime heinäkuusta saakka ja Huawei Watchia kohta kuukauden, joten on hyvä aika raportoida, mitä olen oppinut.

Tässä tekstissä on kolme osaa: Ensin pohditaan, onko älykelloissa ylipäänsä järkeä, sitten kerrotaan mikä niissä toimii tällä hetkellä ja mikä ei. Lopuksi annetaan muutamia täsmävinkkejä siltä varalta, että olet suunnittelemassa, kuinka sinun palvelusi voisi hyötyä älykelloista ja erityisesti Apple Watchista.

1/3 Onko älykelloissa järkeä?

Kirjoitin pian Apple Watchin julkaisun jälkeen syksyllä 2014 artikkelin Tekeekö älykello taskupuhelimesta vanhanaikaisen. Kerroin siinä pidemmälti siitä, kuinka kellojen siirtyminen taskusta ranteeseen ei liittynyt ainoastaan tekniseen kehitykseen, vaan sosiaalisella hyväksyttävyydellä ja taistelutantereiden melskeellä oli osansa asiassa.

Minusta jatkumo näyttää edelleen selvältä, mutta on yhtä lailla selvää, että älykellojen ensimmäinen sukupolvi ei ollut kyllin kypsä, että käyttäjät olisivat valmiit ottamaan  ajankohtaiden tiedon jälleen ranteisiinsa.

 

watch evolution

Kello on siirtynyt taskusta ranteen kautta taskuun – ja tekee taas paluuta ranteeseen

 

Mikä maksaa?

Älykelloja on pidetty kalliina. En oikein osaa itse arvioida asiaa, sillä suhteeni teknologian hintaan on vähän vääristynyt. Pihistelin Apple Watchini kanssa ja hankin edullisemman alumiinimallin. Toisaalta aikoinaan vähätuloisena opiskelijana maksoin saman verran toisen sukupolven iPodista, vaikka en edes oikein kuunnellut musiikkia.

Minulle oleellisempaa on vaihtoehtokustannus. Jos käytän Apple Watchia, en voi käyttää kelloa, jota oikeasti haluaisin käyttää. Olin juuri ehtinyt innostua ajatuksesta hankkia Junkers-merkkinen automaattikello, kun huhut Apple Watchista alkoivat yltyä, joten pidättäydyin aikeistani.

Hankin Apple Watchin ammatillisista syistä, mutta samalla harmitti jatkuvasti, ettei kädessäni ollut sellaista kelloa kuin olisin halunnut. Vähän kuin joutuisi pukeutumaan työnantajan t-paitaan.

Tällaisen kellon olisin oikeasti halunnut

Tällaisen kellon olisin oikeasti halunnut

Kelloihmiset vai kellottomat kohderyhmänä?

On yllättävää, että Apple lähti tavoittelemaan saman tien molempia kohderyhmiä, sekä kelloihmisiä että kelloa käyttämättömiä. Lean startup -jargonia lainatakseni: on epäselvää, onko älykellolla vielä edes problem/solution-fittiä – saati product/market-fittiä. Siksi on outoa, että valikoima on trimmattu suoraan skaalausvaihteelle. Älykellolla ei ole edes sellaista verkostoefektiä, joka perustelisi tämän.

(Joku toinen voisi sanoa, että niin kauan kun se myy monella miljardilla dollarilla, on ihan sama mikä fitti sillä on.)

Kelloa käyttämätön ihminen kokee, että hän näkee ajan riittävän helposti puhelimestaan. Hänelle älykello pitäisi myydä järkisyin: se toimii niin paljon paremmin kuin puhelin, että kannattaa uhrata vähän rahaa ja jaksaa ladata laite joka yö.

Kelloa käyttävä taas on luultavasti valinnut nykyisen kellonsa joiltain osin tunnesyistä. Hänelle pitäisi perustella edellisten haittojen lisäksi myös se, ettei hän enää voi ilmaista persoonaansa kellon avulla.

Applen uskomattoman taitava negatiivinen markkinointi

Applen kellomallistoon liittyvä positiointi on melkoinen markkinointitemppu. Siinä missä Android-puolella 400 euron kello edustaa kellojen kalliimpaa päätä, ja esimerkiksi Huawei Watch toimitetaan arvokkaan tuntuisessa korurasiassa, Apple on tehnyt kaikkensa, jotta malliston halvin tuote myös tuntuisi halvalta.

Apple Watch Sport toimitetaan halvan näköisessä muovilaatikossa

Apple Watch Sport toimitetaan halvan näköisessä muovilaatikossa. (Kuva: wccftech)

 

Saman hintaluokan Huawei Watch on positioitu arvokkaaksi ja toimitetaan arvokellon korurasiassa –jossa on juuri niin jäykkä sarana kuin olettaisi.

Saman hintaluokan Huawei Watch on positioitu arvokkaaksi, ja se toimitetaan arvokellon korurasiassa – jossa on juuri niin jäykkä sarana kuin olettaisi (Kuva: Androd central).

Apple Watch Sport toimitetaan vaatimattomassa laatikossa, mukana tuleva muoviranneke kelpaa tyyliltään vain urheilukäyttöön, ja laturikaapelistkin on valmistettu varten vasten halvan tuntuinen muovinen versio. Lisätarvikekaapelia ei kuitenkaan saa kuin metallisena.

Ranteessani roikkuu 500 euroa – ja Apple saa pirullisella markkinoinnillaan tuntemaan itseni noloksi köyhäilijäksi.

Ranteessani roikkuu 500 euroa – ja Apple saa pirullisella markkinoinnillaan tuntemaan itseni noloksi köyhäilijäksi.

Halvat lelut jäävät laatikkoon, kallista käyttää vaikka väkisin

Kalliilla hinnalla on myös sitouttava vaikutus. Tyyristä laitetta ei raaski olla käyttämättä, kun sen on kerran mennyt hankkimaan. Alle sadan euron aktiivisuusranneke on helppo jättää laatikkoon odottamaan, kun latauskaapeli hukkuu, mutta yli 400 euron kelloon todennäköisesti hankkii uuden kaapelin.
(Vaikka kaapeli maksaakin Apple-tyyliin rapsakasti 10 prosenttia laitteen hinnasta. Neljän kaapelin hinnalla saa jo kelvon Android-kellon.)

Happotesti: pukisitko sen käteesi, vaikka akku olisi aamulla tyhjä?

Jos kello on ansainnut paikkansa myös koruna, sitä haluaa pitää kädessä, vaikka sitä ei käyttäisi. Yhtenä happotestinä voi pitää, jättääkö kellon ranteeseensa, vaikka olisi unohtanut laittaa sen yöksi lataukseen.

Aiheeseen liittyy helposti unohtuva yksityiskohta. Vaikka kaikissa markkinointikuvissa laitteessa näkyy rannekkeen mukaan valittu kellotaulu, todellisuudessa näyttö on useimmiten pimeä. Apple Watchin kellotaulu näkyy parin sekunnin väläyksinä vain käyttäjälle itselleen.

Kaikkien aikojen epäonnistunein floppi?

Apple ei ole vieläkään julkistanut kellonsa myyntilukuja, mutta on mahdollista, ettei se ole niin suuri floppi kuin kuvitellaan. M.G. Siegler kertoo artikkelissaan, että Rolexin viime vuoden liikevaihto oli 4,5 miljardia dollaria. Se on paljon, mutta analyytikkoarviot Apple Watchin myynnistä tarkoittaisivat 6 miljardin liikevaihtoa.

Ja on hyvä muistaa, että ensimmäisen sukupolven iPhone oli melkoinen raakile sekin. Siihen ei pystynyt asentamaan sovelluksia, kamera oli kehno eikä se tarjonnut edes 3G-yhteyksiä.

Onko älykelloissa järkeä? Uskon yhä, että on. Applen ajoitus saattoi olla vähän liian ahnas, mutta uskoisin silti, että lopullista menestystä ei jouduta odottamaan yhtä kauan kuin kesti Newtonista iPadiin.

Applen ajoitus on ollut pielessä ennekin, vaikka konsepti itsessään oli hyvä

Applen ajoitus on ollut pielessä ennenkin, vaikka konsepti itsessään oli hyvä

2/3 Mikä toimii ja mikä ei?

Apple Watch on epätasalaatuisin tuote, jonka olen Applelta koskaan ostanut. Muutamat asiat toimivat oikein hyvin ja jotkin rajoitteet on helppo antaa anteeksi, mutta osaa päätöksistä on mahdotonta ymmärtää.

Kaikkiaan monessa kohdassa tuntuu, että Apple on panostanut suuresti elämyksellisyyteen. Animaatiot näyttävät sulavilta ja efektit hienoilta. Samaan aikaan perinteinen käytettävyys on unohtunut.

Usein tarvittavat toiminnot on vaikea toteuttaa, hyvin harvoin tarvittavat toiminnot ovat etualalla ja käyttöliittymän logiikka on hyvin epäjohdonmukainen. Usein käytettävyyttä ei ole edes uhrattu elämyksellisyyden vuoksi. Se on uhrattu silkkojen huonojen päätösten takia.

David Pogue on kirjoittanut hyvin Apple Watching navigaatio-ongelmista ja tarjoaa niihin vaihtoehtoisen ratkaisunkin.

Tiedon vastaanottaminen toimii, noutaminen ei

Tiivistetysti Apple Watchin käytön voi jakaa kolmeen käyttötapaan: informaation noutaminen (etenkin sovellukset), informaation vastaanottaminen (ilmoitukset) ja informaation vilkaiseminen (kellotaulun tiedot, Glancet).

Näistä informaation pyytäminen toimii todella huonosti ja informaation vastaanottaminen sekä vilkaiseminen tilanteesta riippuen joten kuten tai suorastaan hyvin. Lisäksi taustalla tapahtuu informaation tallentamista, joka toimii hyvin.

Kruunu ei ole ihan niin maaginen

Apple hehkuttaa kellon markkinointimateriaaleissa kyljessä olevaan kellotyyliin kruunuksi kutsuttua rullaa. Siinä missä kelloissa kruunua käytetään kellon vetämiseen tai viisarien säätämiseen, Apple Watchissa sillä rullataan listoja. Joku voisi älähtää siirtomuotoisuudesta: on mahdollista, että ulkoisesti kellomaiselta näyttävä komponentti ei toimi optimaalisesti uudessa tarkoituksessa.

Kruunun pyöritystuntuma on miellyttävä, mutta minulle oli hämmentävä kokemus, ettei sillä voinut tehdä muuta kuin vierittää listoja. Valitakseni jotain listalta joudun kuitenkin siirtämään sormen näytölle, joten voisin saman tien vierittää näyttöä suoraan pyyhkäisemällä. Lisäksi kruunu ei kuitenkaan toimi monissa näkymissä, joten sitä ei aina muista käyttää.

Valitakseni jotain listalta joudun kuitenkin siirtämään sormen näytölle, joten voisin saman tien vierittää näyttöä suoraan pyyhkäisemällä.

Apple Watchin listoilta valitsemista hankaloittaa myös se, että lista heilahtaa helposti samalla, kun siltä yrittää valita jotakin. Android Wear on suunniteltu käytettäväksi ilman erillistä vieritysrullaa, ja siinä kokonaisuus toimii paremmin. Listaan on lisätty kevyt porrastus, jolloin valinnat napsahtavat paikoilleen, kun listan vieritysvauhti hidastuu. Näin valinnan tekeminen on helpompaa. Porrastus ei ole kuitenkaan liian aggressiivinen, joten listan nopea vieritys onnistuu silti.

Lisää sekaannusta minulle aiheutti se, että kruunu osoittaa oikealle päin (tai käsiriippumattomasti: kohti sormenpäitä). Olisin tämän vuoksi olettanut, että sen painamien tekee valinnan ja siirtää minua valikkohierarkiassa eteenpäin, oikealle.

Vaan sepä mokoma toimiikin paluunappina, eikä eteenpäin siirtymiseen ole nappia lainkaan. Tämä logiikka poikkeaa kaikista koskaan käyttämistäni urheilukelloista ja on sen vuoksi erityisen hämmentävää.

Kruunun voi kääntää ympäri

Personointimahdollisuuden tapaavat olla vähissä Applen tuotteissa, mutta kello antaa onneksi kääntää kruunun laitteen vasemmalle puolelle. Tällöin se paitsi osoittaa luontevammin taaksepäin hierarkiassa, sitä voi myös pyörittää paljon kätevämmin peukalolla niin, että etusormella voi tökkiä näyttöä.

Time Machine tulee tielle

WatchOS 2 toi mukanaan uuden Time machine -toiminnon. Se vie kruunun lähemmäksi kellojen alkuperäistä tehtävää: kun kruunua pyörittää kotinäkymässä, viisarit pyörivät. Samalla kotinäkymän komplikaatiot muuttavat arvojaan kellonajan mukaan. (Apple kutsuu kellotaulun lisäominaisuuksia mekaanisista kelloista lainatulla termillä complication, joka on jo ehditty tuomita brändäyskatastrofiksi. En usko, että he sentään suomeksi oikeasti sanovat komplikaatio.)

Nokkela toiminto, jota en ole kertaakaan käyttänyt tahallani. Sitä ei valitettavasti voi myöskään kytkeä käytöstä. Kun tämän yhdistää sisäsyrjälle käännettyyn kruunuuni, törmään useamman kerran päivässä siihen, että kelloa katsoessani en näekään aikaa, vaan aikakone on pyörähtänyt itsestään väärään asentoon, ja joudun erikseen siirtymään nykyaikaan.

Nokkela toiminto, jota en ole kertaakaan käyttänyt tahallani.

Fyysisiä painikkeita ei hyödynnetä

Apple Watchin kruunun vieressä on toinen nappi. Sitä painamalla aukeaa vähän väkinäisesti ympyrämuotoon toteutettu lista tärkeimmistä kontakteistani. Heille voi soittaa, lähettää hymiön, piirretyn kuvan tai pätkän pulssiaan.

Tämä on ihan kätevää joskus, mutta on sääli, ettei napilla voi olla eri toimintoja tilanteen mukaan. Juoksulenkillä ollessani painaisin mieluusti fyysistä nappia laittaakseni treenin tauolle tai merkitäkseni kierroksen päättyneeksi – ja vastaavasti harvemmin haluan soittaa kellekään – mutta nyt joudun tökkimään hikisillä sormilla kosketusnäyttöä.

Vastaavasti kruunun avulla säätäisi mieluusti sokkona äänenvoimakkuutta tarpeen mukaan. Vaikka painamalla kruunun pohjaan ja rullaamalla ylös tai alas. Nyt joutuu sen sijaan siirtymään kotinäytölle, pyyhkäisemään ylöspäin, jotta glancet tulevat näkyviin ja pyyhkimään tässä sitten vasemmalle tai oikealle sen mukaan, missä glancessa sattuu olemaan löytääkseen soitinta ohjaavan näkymän.

Käyttöliittymä mukautuu heikosti kontekstiin

Edellinen esimerkki kuvaa hyvin yhtä Apple Watchin käyttöliittymän peruspiirrettä: se mukautuu huonosti kontekstiin. Jos kuuntelen puhelimellani podcastia, kellon luulisi tietävän tämän ja tarjoavan soittimen hallintapainikkeita etualalla (Android Wear tekee juuri näin).

Osa rajoituksista tuntuu kuin tarkoituksellisilta fyysisen maailman rajoitteiden kopioimiselta digitaaliseen maailmaan. Kun päivälle ei ole enää kalenterimerkintöjä, kalenteri-indikaattori ei katoa pois kellotaulusta. Sen sijaan siinä lukee isolla: No upcoming events.

apple watch no events

Vaikka kalenterissa ei ole tapahtumia, kalenterikomponentti jää silti killumaan näytölle. Huomaa myös vasemmalle osoittava kruunu.

Vastaavasti hyödyllisten komplikaatioiden suunnitteleminen kellotauluun on vaikeaa, sillä ne ovat aina näkyvissä. Erilaiset Muista ottaa sateenvarjo – tai Varo karhua Haminassa -varoitukset eivät oikein toimi, sillä ne varaisivat aina paikkansa kellotaulusta, mutta näyttäisivät harvoin mitään. Olisi hyvä, jos Apple tarjoaisi näitä varten dynaamisemman järjestelmän.

Osa rajoituksista tuntuu kuin tarkoituksellisilta fyysisen maailman rajoitteiden kopioimiselta digitaaliseen maailmaan.

Kello pysyy ajassa, homma hallussa

Merkittävin älykellosta kokemani hyöty on tuntuma siitä, että kaikki on hyvin. En toimistossa ollessani halua pitää puhelimessa ääniä päällä ja jopa värinähälytys on ongelmallinen (koska iOS ei anna määrittää Älä häiritse -aikoja erikseen viikonlopulle – pitkä juttu). Puhelimeni saattaa myös lojua laukussa tai takin taskussa. Kaikesta huolimatta tiedän jatkuvasti, mitä viestejä olen saanut ja huomaan, jos joku soittaa minulle ja muistan lähteä seuraavaan tapaamiseen.

Apple Watchin suurin ongelma kellona on, että näyttö ei ole aina päällä, joten ajan vilkaisemiseksi ei riitä, että kääntää katseensa kelloa kohti. Etenkin makuuasennossa kellon katsominen tapaa vaatia ärsyttävän voimakasta ranteen heilautusta. Olen huomannut, että luovutan usein suosiolla ja nostan kellon nenääni vasten, jotta saan näytön päälle.

Olen huomannut, että luovutan usein suosiolla ja nostan kellon nenääni vasten, jotta saan näytön päälle.

On kaikesta huolimatta miellyttävää tietää, että kello on ajassa. Kun radiosta tulee aikamerkki ja sekuntiviisari näyttää tasatuntia juuri oikeassa kohdassa, kaikki on hetken hyvin. Vastaavasti en ole koskaan uskaltanut luottaa rannekellojeni päiväystietoihin, sillä ne täytyy jaksaa säätää kuntoon aina eri mittaisen kuukauden osuessa kohdalle. Apple Watchin päivyri on aina ajassa.

Akun kesto ei ole niin suuri ongelma kuin sanotaan

Ihmiset tuntuvat olettavan, että akun kesto olisi älykellon suurin ongelma, mutta moni asia vaivaa minua paljon enemmän. Apple Watchin akku kestää aktiivista käyttöä helposti päivän – se on puoli päivää enemmän kuin pari vuotta vanha puhelimeni. Jos lähden yhden yön reissulle, en aina jaksa pakata kaapelia mukaan, ja akku saattaa silti kestää paluuseen saakka (en ole raaskinut ostaa toista kaapelia, ja ärsyttää kontata pöydän alla irrottamassa ainokaista seinästä).

Jokaöinen lataus on helppo muistaa ja hoituu samalla vaivalla kuin puhelinkin. Enemmän harmittaa, että kaapeli on epästandardi ja on taas yksi lisämurhe pakkaamiseen.

Pienessä akussa on myös se hyvä puoli, että se latautuu nopeasti. Jos huomaa aamulla unohtaneensa ladata kellon, päivän voi vielä pelastaa panemalla sen lataukseen aamutoimien ajaksi. Töihin lähtiessä virtaa on sen verran, että se riittää kotiin saakka.

Kellon ja puhelimen yhteys pelaa, mutta siitä ei oteta kaikkea irti

Monella on Bluetooth-laitteista epäluotettava kuva. Yhteyden katkeilevat ja laitteita saa olla jatkuvasti parittamassa yhteen. Apple Watchin kanssa tällaisia ongelmia ei ole. Yhteys ei katkea juuri ikinä, eikä vähempää oikein voi hyväksyäkään, kun Apple kuitenkin valmistaa molemmat laitteet.

Vähän ikävältä tuntuu sen sijaan, ettei laitteiden fyysistä yhteyttä voi hyödyntää. Olisi luontevaa, että puhelimesta saisi lukituksen pois siksi aikaa, kun kello on vieressä. Tai kellon voisi laittaa värisemään, jos puhelin uhkaa unohtua kotiin.

Android Wearin avulla molemmat onnistuvat.

Rannepuheluilla on yllättäen paikkansa

Moni on tuominnut kellon avulla soitetut puhelut silkaksi myyntitempuksi. Olen itse huomannut käyttäväni niitä tietyissä tilanteissa. Jos ajan skootterilla ja päässäni on kypärä, en puhumaan pysähtyessäni jaksa riisua kypärää pois. Tällöin on kätevämpää puhua ranteeseen kuin kaivaa puhelin ja asettaa se kaiutintilaan.

Skootteroidessa kello on kätevä apu ja jopa puhelinta huomaa käyttävänsä.

Skootteroidessa kello on kätevä apu ja jopa puhelinta huomaa käyttävänsä.

Polkupyörällä rannepuhelua varten ei tarvitse edes pysähtyä kokonaan.

Vastaavasti purjeveneen peräsimessä istuessani rannepuhelin on osoittautnut käteväksi. Joskin vähänkin tuulisemmalla säällä äänenvoimakkuus loppuu kesken. Your (nautical) mileage may vary…

Eniten harmittaa, ettei kellolla aloitettua puhelua voi siirtää puhelimeen ottamatta puhelinta käteen. Minulla on usein kaupungilla kävellessäni kuulokkeet päässä, joten olisi kätevää soittaa puhelu kellosta ilman puhelimen esiin kaivamista ja puhua se kuulokkeiden kautta.

Valmiilla tekstareilla selviää varsin pitkälle

Apple Watchin avulla voi lähettää suosikkikontakteilleen valmiiksi kirjoitettuja tekstareita ja hymiöitä varsin kätevästi. Tämä on yllättävän hyödyllistä. Kun kiiruhtaa tapaamiseen, on helppoa lähettää ranteesta valmiiksi kirjoitettu viesti, että on perillä 3 minuutin kuluttua. Viestejä kannattaa tietty tallentaa minuutin välein.

Myös emojit voivat olla yllättävän ilmaisuvoimaisia. Itse en vanhana jääränä osaa niitä aina hyödyntyää, mutta on kaikkiaan kiinnostavaa, kuinka Apple Watch julkaistiin sopivasti kesken emojien esiinmarssin.

Kello on opettanut käyttämään Siriä

En ole koskaan oppinut käyttämään Siriä puhelimellani, mutta kellon avulla se tuntuu luontevammalta. Yleisin käyttämäni komento on herätyskellon asettaminen iltapäivätorkuille asettuessani. Siri on vain sikäli tyhmä, että se tallentaa jokaisen lisätyn herätyksen kellosovelluksen listaan. (Android Wearin OK Googlessa ei tätä ongelmaa ole.)

Valitettavasti Siri tuntuu välillä ikävän rajoittuneelta. Jos sitä pyytää kytkemän kellosta äänet pois päältä, se kertoo, mistä päin valikkoa toiminto löytyy, mutta ei suostu tekemään sitä.

Navigointi on kätevää, mutta kohteen määritys hankalaa

Käännös käännökseltä opastava navigaattori on suosikkitoimintojani skotterilla tai polkupyörällä ajaessani tai vieraassa kaupungissa kävellessäni. Erityisen mukavaa on, että näytöllä näkyy jatkuvasti myös ennakoitu saapumisaika.

Navigoinnin ainoa ongelma on, että kohteen määrittäminen kellon avulla on vaikeaa, sillä osoite pitää kertoa puhumalla ja kelloa on vaikea saada ymmärtämään suomalaisia katuja. Puhelimen kaivaminen osoitteen kertomiseksi on vähän kankeaa.

Navigointi toimii hyvin kunhan määränpään saa määritettyä.

Navigointi toimii hyvin kunhan määränpään saa määritettyä.

Toinen rajoite on, että navigointi toimii vain Applen karttojen kanssa, ja olen tottunut luottamaan Googleen enemmän.

Käännös käännökseltä opastava navigaattori on suosikkitoimintojani

 Värinä on hieno, mutta vaisu

Apple Watchin värinäpalalute ei ole mikä tahansa vibra. Taptic engineksi kutsuttu mekanismi osaa tuottaa hienovaraista liikettä, joka tuntuu samalta kuin jos joku napauttaisi kevyesti rannetta sormenpäillä. Mikä parasta, tämä tapahtuu lähes äänettömästi, joten tieto tulevista viesteistä ei kiusaa muita tilanteessa läsnäolevia.

Ero Huawei Watchin perinteiseen värinään on melkoinen. Kun puhelin soi, siihen on pakko reagoida tavalla tai toisella, sillä värinää ei voi olla kuulematta.

Apple Watchin värinän suurin ongelma on sen vaisuus. Vaikka olen säätänyt sen voimakkaimmalle tasolle, en silti aina huomaa kaikkia puheluita, jos rannekkeeni on vähänkin löysemmällä.

Navigaatiotoimintoa käytettäessä värinäkaava vaihtuu sen mukaan, pitäisikö kääntyä vasemmalle vai oikealle, mutta en ole oppinut muistamaan, mikä tarkoittaa mitäkin.

Ilmoitukset toimivat hyvin, mutta…

Push-viestien vastaanottaminen on kenties älykellon tärkein älytoiminto. Tarve kaivaa puhelinta esiin vähenee, kun rannetta vilkuilemalla pysyy ajan tasalla asioista.

Pääpiirteissään Apple Watch toimii tässä suhteessa hyvin. Ilmoituksen saapuessa tuleva värähdys on miellyttävä. Kun kellon nostaa ylös, näyttö syttyy ja esiin animoituu hälyttävän sovelluksen kuvake. Hetken kuluttua se animoituu pienemmäksi ja esiin liukuu itse viesti.

Tämä toimii sen verran hyvin, että Google ilmoitti juuri Android Wearin seuraavan version siirtyvän samaan suuntaan.

Jos viestin jättää lukematta, sen löytää myöhemmin pyyhkäisemällä kellotaulun ylälaidasta aukeavasta ilmoitushistoriasta. Oletusarvoisesti kellotaulussa näkyy punainen piste tiedottamassa lukemattomista viesteistä, mutta inbox-kammoa potevat voivat kytkeä sen pois syyllistämästä.

Fiksut ja hyödylliset ilmoitukset ovat fiksuja ja hyödyllisiä myös kellossa:

Taksi on tulossa.

Taksi on tulossa.

Ruoka on valmista.

Ruoka on valmista.

Olisi syytä lähteä bussille

Olisi syytä lähteä bussille

90-luku kutsuu

90-luku kutsuu

Tähän saakka kaikki kuulostaa vielä hyvältä, mutta Apple Watchin tavassa käsitellä ilmoituksia on kolme huutavaa puutetta.

Ilmoituspuute 1: Viestissä näkyy vain alku

Applen push-viestin pituus on rajoitettu, minkä vuoksi kellossa viesteistä näkyy vain alku. Tekstiviestit on mahdollista lukea kokokaan, sillä Apple Watch tarjoaa näihin oman sovelluksensa. Vastaavasti Facebook Messenger -viestit pääsee lukemaan kokonaan, kunhan ensin asentaa oman sovelluksen tätä varten.

Käyttäjien kannalta on sääli, että he joutuvat erikseen asentamaan sovelluksia tehdäkseen tällaisia perusjuttuja ja julkaisijoiden kannalta on vielä suurempi sääli, että tätä varten joudutaan käyttämään voimavaroja ohjelmistokehitykseen. (Toim. huom. työnantajani myy näitä sovelluksia kyllä mieluusti.)

Ilmoituspuute 2: Viesteille ei voi tehdä mitään ilman sovellusta

Vain toteuttamalla erillisen Apple Watch -version sovelluksesta on mahdollista tarjota toimintoja, kuten Vastaa tai Muistuta vai Vaimenna tämän sovelluksen ilmoitukset tunniksi.

On kätevää

On kätevää pystyä reagoimaan ilmoituksiin suoraan. Useimmiten tämä ei ole mahdollista, sillä tätä varten täytyy toteuttaa oma kellosovellus.

Tämä tekee turhat push-viestit vieläkin turhemmiksi. Aina välillä saa viestin, että kaksi Twitter-käyttäjää keskustelee aiheesta #muuten – ja minun tehtäväkseni jää painaa OK. Vastaavasti klikkiotsikot muuttuvat vielä tavallistakin raivostuttavammiksi, kun klikkaaminen ei ole edes mahdollista.

Nyt kiinnostaa

Nyt kiinnostaa

Kuva olisi kiva.

Kuva olisi kiva.

Ilmoituspuute 3: Kellon ja puhelimen ilmoituksia ei ole mahdollista eriyttää toisistaan

Apple mainostaa näkyvästi, että kello on heidän kaikkien aikojen henkilökohtaisin laitteensa. Samalla tavalla kuin tekstari tuntuu intiimimmältä kuin sähköposti, kellon haluaa rauhoittaa vain kaikkein tärkeimmille viesteille. Tätä taustaa vasten tuntuu käsittämättömältä, ettei Apple mahdollista tällaista hallintaa kuin omille sovelluksilleen.

Ainoa vaihtoehto on peilata ilmoitusasetukset puhelimen ja kellon välillä

Ainoa vaihtoehto on peilata ilmoitusasetukset puhelimen ja kellon välillä

Applen omissa sovelluksissa on mahdollista säätää kelloon omat ilmoitussäännöt

Applen omissa sovelluksissa on mahdollista säätää kelloon omat ilmoitussäännöt

Kolmansien osapuolten sovellusten kohdalla ainoa valinta on joko olla lähettämättä ilmoituksia kelloon tai lähettää kaikki. Toisin kuin ylempiin rajoitteisiin, tähän ei auta edes oman kellosovelluksen kehittäminen.

Sovellukset ovat ajanhukkaa

Enpä tuhlaa tähän enempää aikaa. Sovelluksiin liittyy seuraavia hankaluuksia:

  • Niiden asentaminen käy hankalasti erillisen Apple Watch -sovelluksen kautta
  • Niiden käynnistäminen käy nätin, mutta vaikeakäyttöisen sovellusruudukon avulla
  • Sovellukset käynnistyvät oikeasti noin 50% kerroista. Aivan liian usein yli kymmenen sekunnin odotus palkitaan virheilmoituksellea. Olisi mukavaa, jos odottelun ajaksi kätensä voisi edes laskea suoraksi ja kello ilmoittaisi värähdyksellä, kun on jotain katsottavaa.
  • Sovellusten kehittäminen on rajoitettua ja vaikeaa. Lisäks simulaattorin käyttö on sen verran kankeaa, että moni sovellus on testattu puutteellisesti. Kaikkiaan puhuttiin, että WatchOS 2 toisi merkittävän parannuksen tilanteeseen, kun sovellukset voivat pyöriä suoraan kellolla sen sijaan, että kellolla vain näytettäisiin puhelimella toimivan sovelluksen sisältöä, mutta käytännössä kokemus on yhä kurja.
Sovellusruudukon voi kyllä loitontaa todella pieneksi mutta ei lähentää niin suureksi, että kuvakkeita olisi mukava painaa

Sovellusruudukon voi kyllä loitontaa todella pieneksi mutta ei lähentää niin suureksi, että kuvakkeita olisi mukava painaa

Upsista keikkaa

Upsista keikkaa

Latausanimaatiot pyörivät sulavasti. Välillä ne eivät pääty milloinkaan.

Latausanimaatiot pyörivät sulavasti. Välillä ne eivät vain pääty milloinkaan.

On vaikea välttyä ajatukselta, että Applen olisi kuulunut jättää kolmansien osapuolten sovelluksen kokonaan pois Apple Watcin ensimmäistä versiosta. Ihan kuin aikoinaan ensimmäisen iPhonen kanssa.

Ainoa tapa, jolla sovellukset tuovat kiistatta arvoa on, että niiden avulla voi rakentaa järkevästi toimivia ilmoituksia, kuten yllä kerrottiin. Varauksin sovelluksia voi suositella myös omien kellotaulukomplikaatioiden ja glance-näkymien vuoksi.

Tyytymättömyys tulee hyvin esille Wristlyn tutkimuksessa. Mitä teknisesti edistyneempi käyttäjä on kyseessä, sitä tyytymättömämpi hän on Apple Watchiin.

Teknisesti edistyneimmät käyttäjät ovat tyytymättömimpiä Apple Watchiin

Teknisesti edistyneimmät käyttäjät ovat tyytymättömimpiä Apple Watchiin

Kellotaulun muokkaus jää puolitiehen

Apple Watchin kellotaulua voi muokata mieleisekseen monin tavoin, mutta valitettavasti toteutus ei ole kovin modulaarinen. Käyttäjä saa valita erilaisista digitaalisista ja analogisista tyylipohjista, joissa vaihtelevat parametrit ovat tarkemmin säädettävissä. Minulle sattui käymään niin, että  WatchOS 2 -päivitys rikkoi suosikkikellotauluni käyttökelvottomaksi.

Apple on päättänyt, että jos haluan kellotauluun tuntierottimet, haluan myös värikkään aktiivisuusindikaattorin. Lisäksi haluan, että muiden komplikaatioiden väri on aina oranssi, vaikka viisarin väriksi olisi säädetty punainen.

Apple on päättänyt WatchOS 2:ssa, että jos haluan kellotauluun tuntierottimet, haluan myös värikkään aktiivisuusindikaattorin. Lisäksi haluan, että muiden komplikaatioiden väri on aina oranssi, vaikka viisarin väriksi olisi säädetty punainen.

Haluan itse käyttää analogista kellotaulua, jossa on riittävän näkyvät tuntierottimet, sillä muuten en saa kellonajasta selvää kirkkaassa ympäristössä. Lisäksi haluan seurata päivittäisi aktiivisuutta, säätilaa ja kalenterimerkintöjä niin, että näiden symbolit istuvat harmonisesti kellotaulun väreihin.

Valitettavasti WatchOS 2:n myötä Apple muutti komplikaatiot värikkäiksi ja vieläpä niin, että värit eivät seuraa kellotaulun väriasetuksia. Lopputuloksena on kaamea sekasotku. Valkoiset komplikaatiokuvakkeet ovat yhä saatavilla, mutta silloin joudun siirtymään Simple-kellotauluun, johon ei taas saa riittävän erottuvia tuntiosoittimia eikä kalenterimerkinnän nimeä .

Vastaavasti olen välilä purjehdustilanteissa kaivannutdigitaalista kelloa, josta näkisi myös sekunnit. Apple tarjoaa monenlaista animoitua taustavalokuvaa kellotauluille, mutta tällaista eksoottista yhdistelmää ei ole saatavilla.

Rannekkeiden personointi käy kätevästi

Apple Watchin Sport-mallin halpaa vaikutelmaa voi häivyttää hankkimalla siihen hienomman rannekkeen. Pysyin kaukana Applen satojen eurojen rannekkeista ja hankin muutaman kympin tarvikeosia Amazonista ja Deal Extremestä.

Rannekkeiden vaihtaminen käy todella kätevästi kellon pikalukon avulla, mutta rannekkeita ostaessaan kannattaa huomata, että kaikkiin rannekkeisiin ei aina tule mukana kiinnityskappaleita, vaan ne joutuu ostamaan erikseen. Ikävä yksityiskohta on sekin, että kiiltävät kiinnityskappaleet istuvat paremmin kiiltävän teräskelloon. Alumiiniin sävytettyjä mattaosia en ole löytänyt.

Joitain hyväksi havaittuja yhdistelmiä vaalean alumiinisen Sport-malin kanssa:

Musta ranneke on varma valinta. Kaupat ovat täynnä yksinkertaisia malleja, eikä tämän kanssa voi mennä vikaan.

Musta ranneke toimii hyvin alumiinisen kellon kanssa

Musta ranneke on turvallinen valinta alumiinisen kellon kanssa. (Kuvassa näkyvä vihreä symboli on lukko. Oletuksena kello lukittuu, kun sen irrottaa ranteesta. Jouduin kytkemään ominaisuuden pois päältä, sillä ranteessa hölskyessään kello lukittui yhtenään itsestään ja sitä oli rasittavaa olla aukomassa pin-koodilla.)

Ruskea ranneke on hankalampi juttu. Voi olla, että tummempi alumiinimalli toimisi paremmin, mutta päätin itsepintaisesti, että myös vaalea metalli on käyttökelpoinen ruskean kanssa. Minulle kävi vieläpä niin, että ostamani ruskea ranneke näytti luonnossa eri väriseltä kuin kuvissa, joten päädyin värjäämään sen vähän punertavammaksi kenkälankilla.

Rannekkeen väri ei miellyttänyt, joten sävytin sitä kenkälankilla

Rannekkeen väri ei miellyttänyt, joten sävytin sitä kenkälankilla

Päätin sitkäesti, että ruskea toimii vaalean alumiinin kanssa. Onneksi näyttöä voi vähän sävyttää samaan suuntaan.

Päätin sitkeästi, että ruskea toimii vaalean alumiinin kanssa. Onneksi näyttöä voi vähän sävyttää samaan suuntaan.

Metallinen milanolainen ranneke. Tämä innosti minua eniten Applen alkuperäisessä esittelytilaisuudessa, ja ilokseni huomasin, että kauppoihin tuli edullisia ja laadukkaita versioita tästäkin. Rannekkeen tuntuma on hassu, sillä ohut metalliverkko on hyvin hengittävä. Magneettilukko löystyy pitkin päivää, mutta hyvänä puolena sitä voi kätevästi säätää portaattomasti.

Tyylipuhdas "2015-vuoden douchebag" -hetki: odottelin viime kesänä vasta-avatun Hernesaarenrannan sedulan terassilla Aperol Spritz -kädessäni, että saisin Apple-kellooni viestin siitä, että Wolt-tilaukseni on valmis ja voin kävellä Street Gastron jonon ohi hakemaan leipäni.

Vuoden 2015 tyylipuhtain douchebag-hetki: odottelin vasta-avatun Hernesaarenrannan sedulan terassilla Aperol spritz -juoma kädessäni, että saisin Apple-kellooni viestin siitä, että Wolt-tilaukseni on valmis ja voin kävellä Street Gastron jonon ohi hakemaan leipäni.

Metallinen ketjuranneke. Tällaisen hankin sokkona Deal Extremestä, ja hyvin toimi. Teräksinen ranneke tuo samalla kevyeen kelloon vähän tervetullutta lisäpainoa.

Aktiivisuuden seuranta toimii hyvin

Apple Watch on paras käyttämäni aktiivisuusranneke. Olen aikoinani käyttänyt puolisen vuotta Polar Looppia. Lisäksi käytän juostessa Polarin M400-kelloa, joka sekin toimii aktiivisuusrannekkeena, mutta Apple Watch toimii nähdäkseni tässä tarkoituksessa paremmin.

  • Se näyttää riittävän hyvältä, että sitä viitsii pitää kädessään
  • Se osaa väristä ja kiinnittää näin huomiota esimerkiksi liian pitkiin istumisaikoihin. (Tämä on suurin puute 1. sukupolven Loopissa ja M400:ssa)
  • Ennen kaikkea, Apple Watchin pelillistämislogiikka arkiaktiivisuudelle on selkeä ja toimii minusta kivemmin kuin Polarin logiikka.

Apple Watchin aktiivisuus koostuu kolmesta komponentista: seisotuista tunneista, aktiivisesta ajasta sekä energiankulutuksesta.

Apple Watch on paras käyttämäni aktiivisuusranneke.

Etenkin pidän tavasta, jolla kello vahtii, että käyttäjä nousee seisomaan kerran tunnissa riittävän pitkäksi ajaksi ja antaa palkinnon siitä, että tunti on saatu suoritettua. Polarin tapa antaa virheilmoitus epäonnistuneista tunneista on sikäli inhottavampi, että jos tunti jää väliin, varoitusta ei saa pois, vaikka jumppaisi kuinka.

Voi tietty olla, että Polarin tulkinta on fysiologisesti viisaampi, mutta se aiheuttaa helpommin ikävän hiertävän tunteen. Apple Watchin seisontaseurannan suurin ikävyys on se, että tarkastelujakso alkaa aina vuorokauden vaihteesta. Näin jos nukkuu viikonloppuna yli puolen päivän, ei välttämättä enää saa 12 seisottua tuntia aikaan, vaikka miten yrittäisi.

Aktiivisuuskertymä on selkeä ja kannustaa täyttämään palkit

Aktiivisuuskertymä on selkeä ja kannustaa täyttämään palkit

Aktiivisuus- ja energiankulutustavoitteet kasvavat itsestään taustalla, ja laite pitää kirjaa yhtäjaksoisista suoritusputkista ja palkitsee käyttäjän mitalein. En ole jaksanut perehtyä tähän sen syvemmin, mutta satunnainen palkinto toki ilahduttaa.

En suosittelisi urheilukelloksi

Apple Watchia kaupataan myös urheilukelloksi. Tätä varten kellon pohjassa on optinen sykeanturi, joka on vieläpä varsin tarkka. Olen verrannut lukemia Polarin sykeanturin antamiin lukuihin, ja syke tapaa olla korkeintaa muutaman lyönnin päässä verrokista. Vastaavasti luin jostain tutkimuksesta, että samainen Polarin sensori oli tarkin verrattaessa ammattimaisempiin tarkkuusinstrumentteihin, joten lukemaa voi pitää luotettavana.

Omassa käytössäni ongelmaksi muodostuu, että hikoilun myötä tarkkuus katoaa. Ranteeni ovat varsin karvaiset, ja se voi olla syynä tähän, mutta heti kun ehdin liikkua hien pintaan, sykearvoni putoavat puoleen todellisesta eivätkä koskaan palaa takaisin.

Apple Watchin urheilusovellus on mukavasti suunniteltu ja käyttää Applelle vähän epätyypilliseen tapaan nokkelasti näkymän sisäisiä transitioita. Ongelmaksi jää enemmän rautapuoli. Kosketusnäyttöä on ikävä tökkiä hikisin sormin dedikoidun urheilukellon tukeviin nappeihin verrattuna. Lisäksi puuttuva GPS tarkoittaa, että puhelin on otettava mukaan, jos haluaa reittinsä talteen.

Valitettavasti WatchOS on myös sikäli rajoittunut, että jos sovellus haluaa mitata sykettä kellon sensorilla, se ei voi käyttää puhelimen GPS-dataa ja päinvastoin (näin olen tulkinnut, voin olla väärässä). Applen oma sovellus on siis teknisesti etulyöntiasemassa kolmansien osapuolten sovelluksiin verrattuna, mutta vastaavasti ominaisuuksiltaan rajoittunut verrattuna reilun sadan euron juoksukelloihin.

Muiden aktiivisuusrannekkeiden tapaan Polarin laitteet osaavat tarjota automaattisesti yksinkertaisen unianalyysin. Apple Watch ei tarjoa mitää tämän tapaista. Kenties tarkoitus on ladata akkua yöllä.

Päivitys: asioista perillä oleva Rainer Tenhunen tarkensi hieman:

 

Kokevatko urheilukellot e-kirjanlukijoiden kohtalon?

Kaiken synkistelyn jälkeen uskon, että Apple Watch tarjoaa kovan vastuksen urheilukelloille. Omassa käytössäni olen huomannut, että Apple Wachin keräämää aktiivisuusdataa tulee helposti seurattua arjessa ja siksi haluaa, että erityiset liikuntakerrat eivät jää keräämättä talteen. Muutenhan treeni menee ihan hukkaan.

Pahimmillaan olen lähtenyt lenkille kahden kellon kanssa, jotta saan Polarilta luotettavan syketiedon ja Apple Watchin avulla aktiivisuuteni talteen. Polar voisi halutessaan lisätä tuen Applen aktiivisuuskertymille ja lisätä kertyneen aktiivisuuden Apple Watchin rinkuloihin.

En osaa sanoa varmaksi, miksi he eivät tee tätä. Voi olla, että he eivät ole ajatelleet asiaa tai ovat kokeneen toteutuksen turhan monimutkaiseksi hyötyyn nähden. Tai sitten se ei sovi heidän strategiaansa, vaan he toivovat, että käyttäjät keräisivät kaiken datansa heidän palveluihinsa.

Omassa käytössäni olen huomannut, etten enää jaksa käyttää urheilukelloa kuntosalilla, jossa käytin sitä enemmänkin aktiivisusupisteiden keräämiseen. Apple Watch saa riittää. Käytän urheilukelloa vain silloin kun oikeasti haluan seurata sykettäni.

Elleivät urheilukellovalmistajat ole tarkkoina, sporttikelloille voi käydä kuin e-kirjan lukijoille: e-ink-laitteet ovat edelleen yleiskäyttöisiä tabletteja parempia kirjan lukemiseen, mutta tabletit tekevät kaiken muun niin paljon mukavammin, että vain tosi harrastaja käyttää erillistä lukulaitetta.

Urheilukellovalmistajat ovat jo siirtyneet älykellosuuntaan lisäämällä tukea puhelimen notifikaatioille, mutta toiminnallisuus on vielä kovin rajalista. En olisi yhtään yllättynyt, vaikka pian nähtäisiin Android Wear -pohjaisia puhtaita urheilukellojakin.

 

Kokevatko urheilukellot dedikoitujen lukijalaitteiden kohtalon?

Kokevatko urheilukellot dedikoitujen lukijalaitteiden kohtalon?

 

Lentokenttä on älykellon luontevin elinympäristö

Älykello on omimmillaan tarjotessaan relevanttia tietoa juuri silloin, kun käyttäjä sitä kaipaa. Tämä on vaikea ongelma, joka helpottuu silloin, kun käyttäjä  on osana ennalta määriteltyä prosessia. Ei siis ihme, että lentokenttäympäristössä älykello pääsee oikeuksiinsa.

Niin lentokentillä kuin lentoyhtiöillä on sovelluksia, jotka kertovat vaihe kerrallaan, mitä käyttäjän tulee tehdä seuraavaksi. Sovelluksiin liittyy vielä alkukankeutta – Finnairkin toivotti minua sitkeästi tervetulleeksi Ouluun, vaikka olin ollut Helsingissä jo monta viikkoa – mutta ne antavat lupauksen tulevaisuudesta. Tällaista älykellon käyttö on jatkossa, kun sensorit lisääntyvät ja taustajärjestelmät muuttuvat älykkäämmiksi ja osaavat arvata, mitä kulloinkin haluan tietää.

Finavian sovellus oli yksi ensimmäisiä suomalaisia Apple Watch -sovelluksia

Finavian sovellus oli yksi ensimmäisiä suomalaisia Apple Watch -sovelluksia

KLM näyttää matkan kätevällä aikajanalla. Kruunukin toimii.

KLM näyttää matkan kätevällä aikajanalla. Kruunukin toimii.

 

Lentokenttä antaa osviittaa, millaista älykellon käyttö on jatkossa kaikkialla, kun sensorit lisääntyvät ja taustajärjestelmät muuttuvat älykkäämmiksi ja osaavat arvata, mitä kulloinkin haluan tietää.

 

Walletin avulla läpi porteista

Myös Applen Wallet-toiminto on kätevä lentokentällä (entinen Passbook). Vanha maksiimi sanoo, että älä näytä QR-koodia paperilta, jos voit näyttää sen kännykästä äläkä näytä sitä kännykästä, jos voit näyttää sen kellosta.

Todellisuudessa Applen toteutuksessa on vielä parantamisen varaa. Siinä missä kunnolla integroitu Wallet-toteutus toimii niin, että lippu näkyy oikeaan kellonaikaan suoraan puhelimen lukitusnäytöllä, kellon kanssa sen saa kaivaa käsin esiin. Matkalla on monta pientä tökättävää kohdetta, ja todennäisyys avata vahingossa väärä lippu on suuri.  Jos samalla yrittää käyttää myös lentokentän tai -yhtiön omaa sovellusta, homma menee vaikeaksi.

Lisäksi kokonaisuuteen liittyy laitteisto-ongelma. Lentokentät ovat juuri uusineet skannerinsa sellaisiksi, että ne osaavat lukea lukea QR-koodeja paperin lisäksi puhelinten näytöltä. Seuraavaksi lukijat pitää uudistaa niin, että ranteen mahtuu työntämään lukijan alle. Nykyään useimmat lukijat on mitoitettu paperille tai puhelimelle, ja kellon joutuu riisumaan hankalasti kädestään.

Kellon työntäminen skanneriin saa koehenkilömme selän kyttyrälle. Henkilökuntaakin vähän huvittaa.

Kellon työntäminen skanneriin saa koehenkilömme selän kyttyrälle. Henkilökuntaakin vähän huvittaa.

Yksi yksityiskohta on sentään huomioitu. Jos lukija on mallia, johon koodi näytetään ruutu alaspäin, Apple Watch osaa olla sammuttamatta näyttöä, kun esillä on QR-koodi. Tavallisessa tilanteessa näyttö sammuisi tässä tilanteessa. Tietyt asiat on mietitty loppuun saakka.

3/3 Kuinka Apple Watch kannattaisi huomioida tänään?

Keskity fiksuihin ilmoituksiin

Jos käytät jo sovelluksessasi push-viestejä tai paikallisia ilmoituksia, tarkista että ne toimivat fiksusti myös kellossa. Jos käyttötarkoitukseesi istuu luontevasti interaktiivinen push-viesti, toteuta sellainen, mutta huomaa, että tarvitset tätä varten oman kellosovelluksen.

Hyödynnä ilmoituksia fiksusti

Hyödynnä ilmoituksia fiksusti

 

Mahdollista koko sisällön lukeminen suoraan ilmoituksesta

Jos olet tehnyt vaikka uutissovelluksen, tee sen lähettämistä ilmoituksista mahdollisimman hyödyllisiä käyttäjälle antamalla tämän lukea koko viestin sisältö suoraan ilmoituksessta. Se on paljon todennäköisempi käyttötapaus kuin että käyttäjä ikinä etsisi sovellustasi sovellusruudukosta ja käynnistäisi sitä tätä kautta.

Mahdollista koko viestin lukeminen suoraan ilmoituksesta

Mahdollista koko viestin lukeminen suoraan ilmoituksesta. (Ei, en väärentänyt viestiä. Christian oli oikeasti tuota mieltä.)

 

Ota käyttöön Wallet-integraatio

Walletin hyödyntäminen on siitä kätevää, että sitä varten ei tarvitse tehdä mitään kellospesifiä. Tämä voi olla hyödyllistä, vaikka et sattuisi olemaan lentoyhtiö. Tukholmassa oli tyydyttävää nousta lentokenttäbussiin ja näyttää lippuja suoraan kellosta. Airbnb tallentaa vastaavasti kohteen tiedot Wallettiin, jolloin tiedot ovat tallessa ilman verkkoyhteyttäkin.

Wallet-tuen saa kaupan päälle kelloon

Wallet-tuen saa kaupan päälle kelloon. Lentoyhtiöiden lisäksi esimerkiksi Airbnb hyödyntää ominaisuutta.

Integroidu Applen aktiivisuustoimintoon

Jos toimit urheilu- ja hyvinvointipuolella ja strategiasi suinkin sallii, tee käyttäjällesi palvelus ja anna hänen kerryttää myös Apple-aktiivisuuttaan sinun tuotteesi kautta. Vastaavasti, ota kellon keräämä aktiivisuusdata talteen omaan palveluusi, niin käyttäjä saa itse päättää, missä roolissa haluaa mitäkin palvelua käyttää.

Harkitse Glancejen hyödyntämistä

Glancet ovat vilkaistavia koko ruudun informaatioelementtejä, jotka ilmestyvät näkyviin, kun kelloruudussa pyyhkäisee näytön alalaidasta (vähän pöhkösti ne toimivat vain tässä näkymässä). Niiden hyödyntäminen vaatii oman sovelluksen toteuttamista, mutta ne saattavat olla tilanteessa riippuen hyödyllinen ratkaisu varsinaisen sovelluksen sijaan.

Glancen painaminen avaa siihen liittyvän sovelluksen. Näin glance toimii samalla kätevänä oikotienä, jota käyttämällä välttyy taistelulta sovellusruudun kanssa.

Itse olen kokenut Swarmin glancen jokseenkin hyödylliseksi kirjautuakseni eri paikkoihin. Jos nyt ylipäänsä näkee moisessa mitään järkeä. Lisäksi soittimen kauko-ohjausnappeja käytän jatkuvasti. Useimmat muut glancet ovat jäänet alkuinnostuksen jälkeen ilman käyttöä.

Glancet voivat olla käteviä

Glancet voivat olla käteviä


Matias Pietilä on käytettävyysasiantuntija, joka harrastaa maailman ongelmien havainnointia. Työkseen hän ratkoo niitä Qvikissä

Synninpäästö nahalle – skeuoformismin kolme tasoa

Olli Sulopuisto huhuili taannoin Twitterissä kommenttia skeuomorfismiin – reaalimaailmaa jäljittelevään design-tyyliin. Kehitin mielipiteen siltä varalta, että minulta kysyttäisiin. Aiheesta syntyi mainio juttu ilman lausuntoanikin, mutta tulin samalla ajatelleeksi asiaa tarkemmin. Näyttäisi, että siihen liittyy kolme tasoa, joista kahta on syytä välttää.  Kolmas on makuasia.

Lue loppuun

Analyysissä Jollan Sailfish-käyttöliittymä

En päässyt paikalle seuraamaan Jollan julkistusta Slushiin enkä ole ikinä nähnyt Sailfish-käyttöliittymää oikeasti käytössä. Aihe on sittenkin sen verran mielenkiintoinen, etten malta olla kommentoimatta ensivaikutelmia julkaistujen esittelyvideoiden pohjalta.

Jollan virallinen esittelyvideo on värikäs, mutta luonteeltaan kovin tiiserimäinen. Ero Applen PR-videoihin on selvä. Applella on valkoinen tausta, tuote on keskiössä ja käyttäjällä selkeä tavoite, johon ollaan pyrkimässä. Katsojalle ei jää epäselväksi, mitä videossa tapahtuu.

Jollalla taas läpikuultavat näyttökalvot liukuvat toistensa lomitse ja taustalla vaihtuvat värikkäät kuvat. Tulee vähän tunne, että käyttöliittymä on yritetty väkisin tuunata videota varten näyttämään kiinnostavammalta kuin se onkaan. Toki tämä on helppo ymmärtää markkinointivideossa, jonka tehtävä on vaikuttaa myyvältä. Yllättävämpää on, ettei käyttöliittymästä ole tuotettu sen laadukkaampia esittelyvideoita, vaan ollaan tärisevien messuvideoiden varassa.

Kuvakaappaukset suttuisista videoista ovat sen verran töhryisiä, että en nyt sisällyttänyt niitä tekstiin.

Ensivaikutelma

Olen samoilla linjoilla Twitter-kommentaattorien kanssa: visuaalinen ulkoasu on vähän persoonaton. Ensimmäinen ajatus on Android-skini muiden joukossa. No, ilmettä on helppo iteroida. Interaktiomielessä käyttöliittymässä esitellään onneksi kiinnostavia uusia ideoita.

Jolla seuraa Windows Phonen linjaa kätkeä informaatiota, jotta näkymät pysyisivät rauhallisina. Periaate on sinänsä hyvä, mutta liioiteltuna se tuntuu häiritsevältä. Lukitusnäkymässä ei esimerkiksi näy sen paremmin päivämäärää, akun tilaa kuin kentän voimakkuuttakaan. Olenko ihan outo, kun tapaan näitä kyllä vilkuilla? Päivämäärän saa näkyviin vetämällä näyttöä alaspäin. Akun tilan ja kentän voimakkuuden taas löytää vetämällä näyttöä ylös.

Varsin tarpeeton operaattorin nimi sitä vastoin on ilmeisesti näkyvillä koko ajan. En julkaistuista videoista täysin ymmärrä, kuinka notifikaatiot oikeasti näytetään lukitusnäytöllä.

Samaan tapaan kotinäkymästä on piilotettu kello, akun tila ja kentän voimakkuus. iPhonella ne ovat aina näkyvissä ja vievät korkeussuuntaita tilaa vain 20 pikseliä – ja ovat nähdäkseni harvinaisen hyödyllisesti käytettyjä pikseleitä. Sovelluskohtaisesti ne voidaan tietty kätkeä tarpeen mukaan (tällöinkin ihmettelen, mikseivät tiedot tule näkyviin notifikaationäkymään vaan sovelluksesta joutuu poistumaan nähdääkseen akun tilanteen).

En malta olla mainitsematta, että minulla pistää silmään, kun ylisuuria tekstikokoja käytetään ikään kuin käyttöliittymä-chromen roolissa. Esimerkkinä mediasoittimen kappalelistalla suurimmalla on merkitty kappaleen kesto. Ennen vanhaan isolla laitettiin se mikä on tärkeää, mutta nykyään tärkeintä on luoda fonttikokojen kontrastilla visuaalista ilmettä. Apple ei ole laittanut kappalelistaan kestoa näkyviin lainkaan, mutta on vastaavasti saanut mahtumaan mukaan levyn nimen.

Kaksiosainen kotinäkymä

Pyyhkäisyjen käyttö N9:n tapaan vaikuttaa toimivan siinä missä siinäkin. On yllättävää, ettei Nokia ole sen enempää suojannut pyyhkäisyvetoista käyttöliittymäkonseptia, jos miettii, kuinka voimakkaasti Swipe-sanaa puskettiin N9:n julkaisun aikaan ja kuinka Marko Ahtisaari hehkutti, että se on ainoa oikea tapa toteuttaa moniajo. (Nykyäänhän Windows Phonella kävellään olohuoneesta keittiöön eteisen kautta, kuten Ahtisaari irvaili iPhonea.)

Kotinäkymä on yhdistetty moniajonäkymä ja sovellusten käynnistin. N9:ssä käynnissä oleville ohjelmille oli tarvittaessa enemmän tilaa ja niitä näytettiin 9 kerralla. Videoissa ei näy, kuinka näkymä käyttäytyy, kun avonaisia sovelluksia on yli neljä.

Puhelinvertailu-sivuston videossa asiaa kysytään suoraan (3:15) ja Jaakko Roppola vastaa hieman kierrellen, että näkymästä ei ole haluttu tehdä vieritettävää vaan vähiten käytetyt sovellukset yksinkertaisesti piilotetaan. Tämä tuntuu äkkiseltään hämmentävältä.

Moniajonäkymässä sovelluksen kantta pohjassa pitämällä aukeaa oma näkymänsä, josta sovelluksia sammutetaan. Tässä näkymässä näkyvät ilmeisesti kaikki käynnissä olevat sovellukset. (4:20)

N9:stä poiketen kotinäkymiä on vain kaksi. Notifikaatioille omistettu kolmas kotinäkymä puuttuu kokonaan. Haastattelussa Roppolan vastaus tähänkin on hieman epämääräinen (7:40). Keskitetty notifikaatioalue on koettu tarpeettomaksi, sillä jos viesti saapuu puhelimen ollessa taskussa, notifikaatio lisätään lukitusnäkymään ja jos taas viesti saapuu puhelinta käytettäessä, se voidaan avata suoraan.

Ajan ennen iOS 5:ttä muistavat tietävät, että on hyvin rasittavaa, että tekstiviesti avataan suoraan näytölle sillä hetkellä, kun huomio on jossain muualla. Notifikaatioalueiden tarkoitus on, että käyttäjä saa itse päättää, koska huomioi ne. Voi tietty olla, että lukitusnäytölle on tarkoitus päästä kätevästi ja notifikaatiot säilyvät siellä, jolloin erilliselle näytölle ei ole tarvetta.

Äkkiseltään mietityttää, kuinka lukitusnäyttö käyttäytyy notifikaatiomäärän kasvaessa, kun pystysuuntainen vierittäminen on pois laskuista, sillä se on varattu näkymästä pois pääsemiseen.

Kommenteissa moniajonäkymän on mainittu toimivan samaan tapaan kuin Blackberry 10 -käyttöjärjestelmässä, ja väite näyttäisi pitävän suurilta osin paikkansa. Tämä ei sinänsä yllätä, sillä uusi Blackberry tuntuu mallintaneen kotinäkymälogiikkansa pitkälti N9:n pohjalta. Siinä on oma sovelluslistansa, moniajonäkymänsä sekä notifikaatiovirtansa – vieretysten kuten N9:ssä.

Jollassa lukitusnäkymä sekä kaksi kotinäkymää on sijoiteltu allekkain. Tämä aiheuttaa omat rajoituksensa, mutta kenties myös apua aiemmin pohtimaani N9:n ongelmaan. Jos käyttäjä pyyhkäisee vahingossa liian reunasta vaikkapa vasemmalta oikealle ja siirtyy kotinäkymään, voi olla vaikeaa siirtyä takaisin. Pyyhkäisy oikealta vasemmalle ei vie käyttäjää takaisin, vaan siirtyy eri kotinäkymien välillä. Oikea ratkaisu on pyyhkäistä itsestä moniajonäkymään ja löytää sieltä äskeinen sovellus.

Sailfishissä palataan ilmeisesti aina moniajonäkymään, joten eksyminen on vaikeampaa. Lisäksi tätä näkymää voi pyyhkiä vain pystysyynnassa.

Vaikka kotinäkymää vieritetään pystysuunnassa, vieritys on N9:stä poiketen sivutettu. Se helpottaa sovellusten löytämistä sijainnin perusteella iOS:n tapaan.

Pyyhkimään

Pyyhkäisyt ovat Sailfishissä kaikkiaan ahkerassa käytössä. Myös paluu hierarkian edelliselle tasolle tapahtuu pyyhkäisemällä, mutta tällöin pyyhkäisy ei saa alkaa aivan näytön reunasta. Elepohjaisuudella pyritään välttämään turhia nappuloita, mutta eleissä on hankaluutena, että ne ovat hankalampia oppia ja muistaa kuin näkyvät napit.

Paluueleen ongelma on myös, että se rajoittaa vuorovaikutuksen suunnittelua. Usein on luontevaa, että pyyhkäisyllä ei liikutakaan hierarkiatasolta toiselle vaan pysytään saman tason sisällä – siirrytään esimerkiksi uutisartikkelista toiseen. En tiedä, kuinka vapaasti Sailfish antaa näitä hallita, mutta käyttäjäparat ainakin saa äkkiä sekaisin käyttämällä samoja pyyhkäisyjä eri tarkoituksiin.

Uusia konsepteja

Taustalle oleville sovelluksille voi antaa komentoja suoraan moniajonäkymästä sovelluksen kuvaa pyyhkäisemällä. Tämä on nokkela ajatus ja tuntuu luontevalta esimerkin musiikkisoittimessa. Aivan hypetyksen veroisesta mullistuksesta ei silti nähtyjen demojen perusteella ole kyse. Myös muissa mobiilikäyttöjärjestelmissä on kätevät oikotiet hallita nopeasti musiikkisoitinta, eikä muita luontevia käyttökohteita ominaisuudelle oikein esitelty.

Esimerkiksi iOS:n soitinratkaisun hyvä puoli on, että se toimii aina samalla tavalla. Sailfishillä musiikkisoittimen kansi saattaa olla eri paikassa sen mukaan, kuinka monta kertaa käyttäjä on vaihtanut sovellusta sen käytön jälkeen. Mikä pahinta, aina se ei välttämättä edes mahdu näkyviin moniajonäkymään, jos musiikkiohjelmassa ei ole hetkeen käyty.

Toistettavuus on usein oleellisempaa kuin tarkka painallusten määrä. Huomaan avaavani kameran nykyään iPhonella yleensä lukitsemalla ensin näytön ja pyyhkäisemällä sitten ylöspäin sen sijaan, että etsisin kameran kotinäkymästä.

Mietin ensin, että moniajonäkymän sovellusten kannet olisivat nokkela tapa tuoda mukaan Android-henkinen widget-tuki kotinäkymään, mutta aloin pohtia, onko sittenkään järkevä oletus, että widgetit ovat sidoksissa siihen, missä järjestyksessä sovelluksia on käytetty. Tämä johtaa turhaan etsimiseen, ja voi hyvinkin olla niin, että jokin ohjelma on hyödyllinen minikokoisena, mutta sitä ei ole juuri koskaan syytä avata suureksi ja päinvastoin.

Toinen pyyhkäisyjä hyödyntävä vuorovaikutusmalli on vetämällä käytettävä valikko. iOS 6:n myötä Apple viimein virallisti, että näkymän pyyhkäisy alaspäin päivittää näkymän. Tämä Tweetie-sovelluksen lanseeraama ja Twitterin patentoima ele on luonteva: jos listan uusin sisältö on ylhäällä ja päädytään listan loppuun, on loogista yrittää etsiä vielä uudempaa sisältöä eli päivittää lista.

Sailfishin toteutuksessa semantiikka on unohdettu, mutta on keksitty hyödyntää havaintoa, että näkymää vetämällä ja irti päästämällä voidaan valita kohteita vaivattomammin kuin avaamalla valikko ensin napista ja painamalla sitten erikseen haluttua valintaa. Toki tämä vaatii, että kohteiden määrä on vähäinen, sillä kovin pitkää matkaa ei ole mukavaa vetää yhtäjaksoisesti sormea nostamatta. Löydettävyys ja vahinkovalinnat saattavat myöt nousta ongelmaksi, mutta uskoisin, että vastaavia valikoita nähdään pian muillakin alustoilla.

Jollain tapaa tuosta tulee mieleen vanhan hyvän ajan Mac-käyttöjärjestelmän pudotusvalikot, jotka pysyivät auki vain pitämällä hiiren painiketta pohjassa valikkoa käytettäessä. Mac OS 8:n myötä Apple taipui tukemaan Windows-tyylistä toteutusta, jossa valikko pysyy auki, vaikka napista hellittäisikin.

Listojen vetämiseen liittyy myös temppu, jolla listan lopussa pompauttamalla pääsee hyppäämään listan alkuun. Tämä on hyödyllinen ja hauskasti toteutettu toiminto. Ongelma on vain, että se vaikutti videon perusteella toimivan vain listan lopussa. iOS:llä listan yläosaan pääsee koskettamalla näytön ylälaidan tilapalkkia myös keskellä listaa oltaessa. Tämä onkin yksi ensimmäisiä ominaisuuksia, joita tapaan kaivata Androidia käyttäessäni.

Yksi paikka, jossa demovideossa käytettiin uutta vetovalikkoa, oli Ambient-valinnan kytkeminen päälle. Se mukauttaa käyttöliittymän värit sointumaan valittuun taustakuvaan. Näppärää, mutta herää kysymys, paljonko tästä on iloa varsinaisia sovelluksia käytettäessä. Windows Phonessa on nähty, etteivät sovellusten tuottajat halua, että brändimanuaalin perusteella vaivoin laadittu visuaalinen ilme muuttuu käyttäjän tehostevärien myötä riitasointuiseksi. Vastaavan hankaluuden luulisi tulevan vastaan myös Sailfishillä.

***

Jollan Sailfish-demo oli kiinnostava, mutta paljon on vielä tekemistä. Toisaalta kukaan tuskin olettikaan, että näin lyhyessä ajassa olisi paljoa valmiimpaa saatu aikaan. Oma tässä kokonaan huomiotta jäänyt osuutensa ovat kehitystyökalut, joista olen kuullut kehuja. On  mukavaa toivoa yritteliäälle porukalle menestystä ja seurata mitä tuleman pitää.

Ai niin, jos joku jäi kaipaamaan fanipoikamaisempaa otetta, Jollausers.com tarjoaa mainion esimerkin.

Kirjoittaja suunnittelee työkseen käyttöliittymä iOS-, Android, ja Windows Phone -laitteisiin. (Toivottavasti joskus vielä Sailfishillekin.)

Kunnollisen muistikirjan metsästys

Käsin kirjoittaminen ja piirtely puolustavat yhä paikkaansa. Digitaalisina aikoina kunnollisen muistikirjan löytäminen voi olla yllättävän vaikeaa. Etenkin, jos ei haluaisi maksaa joka kerta uusista kansista.

Suhteeni käsin kirjoittamiseen ja piirtelyyn on elänyt vuosien varrella. Opiskeluaikoina koevastauksia käsin nyhertäessäni iloitsin mielessäni ajatuksella, että valmistuttuani en joutuisi enää ikinä kirjoittamaan käsin kuin allekirjoituksia kassakuitteihin – ellei Suomeenkin viimein saataisi kassoille naputeltavia maksupäätteitä.

Käsin piirtämisestä olin luopunut jo vuosia aiemmin huomattuani, että saisin tietokoneella aikaan surkuhupaisan sijaan siedettävää jälkeä.

Saksassa opiskellessani meidät kyllä määrättiin pitämään käsin täytettävää muistikirjaa, mutta sitäkin vastaan taisin vähän kapinoida.

Sittemmin olen oppinut ymmärtämään käsin tekemisen hyödyn. Ruotuväessä toimittajana palvellessani huomasin yhtäkkiä tekeväni muistiinpanoja kynällä ja paperilla. Olin vuosikaudet tottunut kirjoittamaan kaiken muistiin suoraan tietokoneella. Kynä ja paperi tuntui olevan teknologiana sen verran häiritsemättömämpi, että parempi läsnäolo korvasi muistiinpanojen heikomman hyödynnettävyyden.

Käyttöliittymien suunittelussa ero on vielä merkittävämpi. Olen useamman vuoden harrastanut jonkinasteista käsin luonnostelua, mutta lisäsin tätä tietoisesti noin vuosi sitten Reaktorilla vierailtuani. Alan uskoa, ettei eeppinen blogimerkintäni työnimellä Reaktorin paperimiehet ikinä valmistu, mutta yksi illan tärkeistä anneista oli, että mainioiden Karri-Pekka Laakson ja Matti Parviaisen vakuuttelujen myötä päätin antaa paperille uuden tilaisuuden.

***

Minua on perinteisesti harmittanut paperille piirtämisessä sama kuin kirjoittamisessa: huono muokattavuus, huono jatkohyödynnettävyys sekä turha samojen asioiden piirtäminen moneen kertaan. Näitä paetakseni olen usein aloittanut suunniteluun suoraan Omnigrafflella.

Paperissa on kuitenkin puolensa. Kynää liikutellessaan saa ajatuksensa liikkeelle ja pääsee jotenkin lähemmäs itse tekemistä. Kädet suorina hiirellä ja näppäimistöllä istuessaan jotenkin etääntyy asiasta.

Tapaan silti siirtyä pois kynästä ja paperista heti kun minulle selviää, mitä olen tekemässä. Saman kuvan piirtäminen pikku muutoksin alusta uudelleen voi tuntua hauskalta ja taiteelliselta, mutta se on harvoin tehokasta ajankäyttöä. Käsin piirtäessään tulee myös usein arvioineeksi väärin, minkä kokoisia tekstejä minnekin mahtuu.

Sivumennen sanoen, vaikka lopulliset käyttöliittymätekstit puuttuvat, en suosittaisi käyttämään lorem ipsumia käyttöliittymäelementeissä liki ikinä. Mikä tahansa väliaikainen luonnosteksti on luultavasti lähempänä lopullista ja auttaa ymmärtämään heti, voiko teksti toimia sille varatussa tilassa vai ei. Riskinä on toki, että tekstit jäävät sellaisinaan lopulliseen versioon, mutta jos kukaan ei huomaa niissä vikaa, tuskin ne aivan huonot olivatkaan.

***

Aikani papereita hukattuani muistin, että ongelmaan on keksitty ratkaisu. Paitsi että paperia voi nyysiä tulostimen kaukalosta, sitä voi hankkia myös nipuissa, jolloin ne pysyvät paremmin järjestyksessä. Päätin hankkia muistikirjan.

Vaatimukseni eivät olleet kummat:

  • Ei ruutuja tai viivoja
  • Kovat kannet
  • Ei typerän näköisiä kansia
  • Ei liian ohuita sivuja
  • Ei ihan kamalan hintainen, jotta sitä raaskii käyttää.

Jo ensimmäinen vaatimus rajaa valikoimaa yllättävän paljon. Tuntuu, että useimmissa muistikirjoissa on jonkinmoinen ruudutus vai viivoitus. Ajattelin kuitenkin, että aikuisena ihmisenä osaan kirjoittaa ilman viivoja ja piirustelukin tuntuu orgaanisemmalta, kun ei ole ruutuja häiritsemässä.

Hintapykälän ohittaen menin ja ostin Moleskinen. Olin joskus hiljaa mielessäni tuhahdellut tuttavilleni, jotka olivat selittäneet myyttiä Hemingwaystä. Koko tuotehan lanseerattiin vasta 90-luvulla.

Täytyy myöntää, Moleskine tuntui laadukkaalta. Sen sivut olivat vähän turhan kapeat, mutta leveämpikin malli olisi varmaan ollut saatavilla. Ongelma oli, että se tuntui liian arvokkaalta, jotta sitä olisi jaksanut sutata. Paperikin oli kovin paksua ja kallisarvoista.

***

Moleskinen tultua täyteen tuntui haljulta maksaa taas monta kymppiä uudesta. Aloin kartoittaa irtokansivaihtoehtoa. Ongelmia oli vain kaksi: mistä kannet ja mistä sisältö.

Sen paremmin Suomalainen kuin Akateeminen kirjakauppa ei myynyt erikseen sopivia kovia kansia, joiden sisään voisi sijoittaa irtolehtiä tai lehtiön. Ainoa vaihtoehto oli ostaa paperikalenteri. Ironista on, että sisällöistä kyllä myytiin päivityssarjoja vuosi kerraallaan, mutta pelkkiä kansia ilman kalenterilehtiä ei voinut ostaa.

Sekä Ajasto että Time/system myivät kalenteria, johon kuuluivat mukiinmenevät keinonahkakuoret sekä sisältö kalentereineen ja etäisyystaulukoineen. Time/system herätti muistoja lapsuudesta: isänä käytti sellaista sen jälkeen, kun hänen työnantajansa lakkasi tukemasta hänen enemmän suosimaansa Time Manageria. Taimanaageri, kuten sana minulle hahmottui.

Tämän brändimielikuvan ajamana päädyin Time/systemiin. Vähän myös siksi, että sen sai kahdellakymmenellä eurolla, kun Ajasto maksoi kolmekymmentä.

Time/systemin passelit keinonahkakuoret

***

En voinut uskoa, kuinka heikosti Akateemisen kirjakaupan paperiosastolla oli tarjolla viivattomia vihkoja. Ainoa löytämäni oli kierrätyspaperista valmistettu, heikkolaatuinen ja vaivaiseen 20 sivuunsa nähden kalllis. Kansikin oli ruma kuin mikä.

Lopulta uskaltauduin taiteilijain tarvikkeiden puolelle, ja löysin mitä olin hakemassa. Luonnoslehtiössä oli 60 sivua sopivan paksua 90-grammaista paperia, tyhjät sivut, kierreselkä ja bonuksena perferointi, jonka avulla sivun voi tarvittaessa repiä irti.

Lehtiön takakansi oli kovaa pahvia, jonka sai sujautettua Time/systemsin liepeen alle samaan tapaan kuin kalenterin alunperin.

Myönnettäköön, että kansi on vähän typerän näköinen, mutta voihan sen repiä irti.

Kierreselkäinen lehtiö istui paikoilleen kuoriin. Kirjanmerkki on lainattu Moleskinestä. Taskussa käyntikortit pysyvät sileinä.

***

Pakettini alkoi olla kasassa. Enää kaipasin mustaa huopakynää.

Käteeni sattui mainio Pentel France. Se oli muodoltaan päätä kohti kapeneva kuin hienompikin sivellin eikä maksanutkaan kuin kaksi euroa. Kynä solahti juuri sopivasti Time/systemsin kumilenkkiin mukana tulleen lyijytäytekynän tilalle.

Pentel France on mukavan muotoinen ja huokea huopakynä

Moleskinen kirjanmerkkinauha oli osoittautunut käytössä käteväksi. En tarvinnut sitä enää täydessä kirjassa, joten leikkasin sen irti ja kiinnitin uuteen muistikirjaani.

Käytössä vähän liian lyhyt kirjanmerkkinauha osoittautui huonoksi ratkaisuksi. Korvasin sen sittemmin heijastimen ripustamiseen alun perin tarkoitetulla metallisella ketjulla. Se tuo vähän jämäkkyyttä kokonaisuuteen – jotenkin se on mukava heilauttaa haluttujen sivujen väliin.

***

Muistikirjaongelmani oli ratkaistu, mutta kävin sittemmin katsomassa tarkemmin, mitä Time/systemille nykyään kuuluu. Olin luullut, että kyse olisi jostain globaalista korporaatiosta, mutta kyseessä onkin suomalainen yhtiö. Time/systemin verkkosivujen design on varmasti ollut tyylikäs 90-luvulla. Ehkä tämä kuuluu toimialan tyyliin – Time Manager on vielä hurjempi esitys. Tuotteita kehutaan kiehtovasti:

Tavoitteena on tarjota tehokkaan ajanhallinnan työvälineitä ja laadukkaita kalentereita kaikille käyttäjille. Time/system -kalentereissa on ainutlaatuisia ominaisuuksia, kuten avattava ja taitettava vuosisuunnitelma sekä tehtäväluettelot.

Time/systemissä piisaa ominaisuuksia

Käyttöliittymäsuunnitteluongelmana avattava kalenteri läppineen on omalla tavallaan kiehtova kokonaisuus. Sittenkin tuntuu hassulta kutsua tehtävälistaa ominaisuudeksi. Joku kyynisempi voisi sanoa, että se on vain pinkka paperia.

Aikatauluta tehtävät, mihin mennessä ne tulisi olla tehtynä (sic). Etsi sen jälkeen kalenterista toteutusaika, joka on viimeistään aikataulun mukaisena aikana tai mieluummin jo ennen sitä.

[– –]

Delegoidessasi tehtävän toiselle, merkitse harmaaseen sarakkeeseen D sen jälkeen, kun olet informoinut tehtävästä ko. henkilöä.

On helppoa naureskella, että jossain on käyttöohje kalenterin käyttämiselle ja sille, millä kirjaimella merkitä mitäkin omassa muistikirjassani, mutta ajatusmallissa sinänsä voi hyvin olla itua. En ole yhtään vakuuttunut, että nykyistä elämäämme sanelevia kalenterivaraus-, tehtävävänhallinta- ja tuntikirjausjärjestelmiä on suunniteltu vastaavan kokonaisfilosofian pohjalta.

En ole eläissäni käyttänyt paperikalenteria, mutta kukaties siinä on vähän sama viehätys kuin paperille piirtelyssä.

Yhtäkkiä huomaan ajattelevani vähän kateellisena menneiden vuosikymmenten insinööriä, joka istui omassa työhuoneessaan piirtelemässä D-kirjaimia tehtävälistaansa. No, tiedänpä ainakin, mistä hankkia nahkakuoret muistikirjaani, jos alkaa tehdä mieli. Kallita ovat, mutta eihän se ole kuin pari Moleskineä.

PS Olen sittemmin jo oppinut tästä eroon, mutta meillä kotona oli tapana sanoa, että kirjoittaa käsineen sen sijaan, että sanoisi käsin. Kokeeko joku muu tämän tutuksi? Mahtaako kyseessä olla meidän perheemme outous vai yleempi länsimurteiden piirre?

Mitä jos VR:n asiakaspalvelija olisi yhtä urpo kuin automaatti

Kuvan juna-asema ei liity tapaukseen.

Matkustin hiljattain Tampereelle. Juna oli lähdössä kohtsillään, joten ostin lippua pienoisessa kiireessä. 

– Päivää, kuinka voin auttaa? virkalija vastasi.

– Kaksi lippua Tampereelle seuraavaan lähtevään junaan: yksi aikuinen ja yksi opiskelija, pyysin.

– Eko- vai ekstra-luokkaan? virkailija kysyi.

– Öö.. eko, sanoin hetken mietittyäni.

– Valitettavasti varaus epäonnistui. Hyvää päivänjatkoa! virkailija toivotti.

– Ymm, mitä ihmettä. Miten niin epäonnistui? Onko järjestelmässä jotain pielessä? Voitko yrittää uudelleen, ihmettelin.

– Päivää, kuinka voin auttaa? virkailija sanoi.

– Kaksi lippua Tampereelle seuraavaan lähtevään junaan: yksi aikuinen ja yksi opiskelija, sanoin uudelleen epäuskoisena.

– Eko- vai ekstra-luokkaan? virkailija kysyi.

– Niin, äskenhän eko-luokkaan ei saanut lippuja. Onko järjestelmässä jotain pielessä? Vai ovatko kaikki paikat menneet? ihmettelin.

– Eko- vai ekstra-luokkaan? virkailija kysyi.

– No, otetaan sitten ekstra, totesin alistuneena.

Maksoin kymmenen euroa ylimääräistä ja sain liput. Evästä en enää ehtinyt ostaa, mutta junaan sain sentään juostua.

***

Oikeasti en tietenkään asioinut luukulla, vaan automaatilla. Ihmiseltä moinen käytös tuntuisi absurdilta, mutta automaatti toimii juuri noin. Se kertoo, että varaus epäonnistui, ei ilmoita tälle mitään syytä, pyyhkii sitten kaikki käyttäjän tekemät valinnat ja palaa alkuun.

Todellisuudessa ehdin yrittää eko-luokan lipun ostoa kahdesti ennen kuin keksin kokeilla toista luokkaa.

Triviaali ratkaisu olisi kertoa virheilmoituksessa, että luokka on täynnä ja kysyä, haluaako käyttäjä kenties ostaa kalliimman lipun.

En tietty hyväksy järjestelmien bugisuutta, mutta voin hyvin IT-juttujen parissa puuhastelevana ymmärtää, että joskus tekniset ongelmat ovat vaikeita. Tämän laatuiset virheet sen sijaan ovat siinä määrin triviaaleja korjattavia, että moista kuraa ei soisi joutuvansa näkemään.

***

Jos VR haluaisi yrittää vähän enemmän, se voisi tähdätä pelkän käytettävyyden lisäksi elämyksellisyyteen, UX:ään. Kone tietää, mihin junaan olen yrittämässä, missä olen ja paljonko kello on. Sillä on kaikki edellytykset tajuta, että olen kiireinen. Silloin ei pitäisi tuhlata aikaa, vaan tarjota vastauksia. Silti voisin mieluusti lukaista lauseen verran rauhoittelua vaikka sillä aikaa kun lippuja tulostetaan.

– Ei hätää, sinulla on vielä 2 minuuttia aikaa ja matkaa on vain 30 metriä. Valitsin sinulle paikan lähimmästä vaunusta.

Ennen kaikkea automaatilla on kaikki edellytykset tietää, että minua harmittaa. En saanut sitä mitä halusin. Jouduin yllättäen maksamaan merkittävän lisähinnan palvelusta, jota en alun perin ollut aikeissa ostaa.

Voisi olla syytä rohkaista minua näkemään tapahtuneen myönteinen puoli:

– Ekstra-luokan vaunussa on rauhallista. Valitsin sinulle vaunun, jonka lipuista on myyty vain neljännes, eikä joukossa ole yhtään lasten lippua. Muistathan, että ekstra-vaunussa luettavanasi ovat päivän lehdet ja ilmaista kahvia riittää hanassa. Tarjoilukärrykin aloittaa kierroksensa ykkösvaunusta.

Älykäs lippujen varaus vaatisi jo koodausta, mutta pitkälle päästäisiin yksinkertaisella tekstimuutoksella. Henkilökunnalle varmasti koulutetaan asiakaspalvelua, mutta kuka määrittelisi automaattien ohjelmistoon ripauksen empaattisuutta?

***

VR:n automaatit aiemmin esillä tässä blogissa:

Wow-kokemuksia vuosien varrelta

Näinä kyynisinä aikoina tämäkin blogi saattaa äkkiseltään näyttää keskittyneen silkkaan purnaamiseen ja viisasteluun. Muistellaanpa siis tällä kertaa vaihteeksi hetkiä, jolloin tekniikka on saanut aikaan erityisen mieleen jääviä wow-kokemuksia.

Sanotaan, että tulevaisuus on jo läsnä arjessamme, se vain on epätasaisesti jakautunut. Niinpä hetkittäin törmää sattumiin, joiden jälkeen mikään ei ole enää ennallaan.

Windows 3.1 ja raahaamalla kopioiminen (1996)

Ensimmäiset käyttämäni DOS-pohjaiset tietokoneet olivat toki peleillään tehneet vaikutuksen jo aiemmin, ja Paintbrushilla piirtäminen oli ollut ihmeellistä, mutta voimakas wow-muisto liittyy niinkin arkiseen asiaan kuin Windowsin käyttöön.

Äiti oli käynyt jollain ATK-kurssilla ja näytti kerran minulle, että Windowsin File Managerissa oli mahdollista asettaa levykkeen ja kovaleyn ikkunat vierekkäin ja kopioida tiedostoja tarttumalla niihin kiinni ja raahaamalla paikasta toiseen. Näinhän sen kuului mennä!

[Olin selvästi tuolloin aika pahasti aikaani jäljessä, jos huomioidaan, että Macintoshissa vastaavaa raahausihmettä oli päässyt kokeilemaan jo yli kymmenen vuotta aiemmin.]

Windowsin File Managerissa hurmasi mahdollisuus kopioida tiedostoja raahaamalla niitä paikasta toiseen (kuva: msdn.com)

Tarinalla on synkeä loppu. Äiti innostui raahaamisesta enemmänkin. Hänelle oli kerrottu, että Startup-kansioon raahatut kohteet käynnistyvät itsestään Windowsin käynnistämisen myötä. Äiti ajatteli, että sehän olisi kätevää ja taisi innostua raahaamaan sinne liki kaikki vanhan 386-koneemme vähäiset sovellukset. Lopputuloksena oli, että Windows kaatui heti käynnistettäessä yrittäessään ladata kaikkia sovelluksia koneen neljän megatavun keskusmuistiin.

En tiedä, kuinka ongelma lopulta ratkesi, mutta äiti säikähti niin paljon, että sai alkusysäyksen hankkia ensimmäiseksi uutena ostetuksi koneekseen Macintosthin.

Dabbler ja Wacom-piirtopöytä (1996)

Niin siinä lopulta kävi, äiti osti Macin estelyistäni huolimatta. Ala-astekaverini olivat sentään kertoneet, että Maceistä ei ole mihinkään.  Ei sillä, Macintosh Performa 6200 oli monilta osin oikeasti tyhmä valinta. Edellisvuoden rautaa täyteen hintaan, mutta äiti päätyi siihen mielekkäämmän PowerMacin sijaan, sillä mukana tuli paketti pelejä ja multimediaa, jota ammattikoneessa ei olisi ollut.

Koneen lisäksi äiti hankki Wacomin piirtopöydän ja Dabbler-piirto-ohjelman. (Se oli karsittu versio Painterista ja saattoi tulla piirtopöydän mukanakin.)

En onnistunut piirtämään mitään kovin ihmeellistä, mutta ihailin ohjelmaa silti. Se tarjosi monia oikean näköisiä kyniä. Kun spraymaalilla maalasi, kuului aivan oikeaa suhinaa. Kynä toimi langattomasti ja tunnisti paineen. Ja mikä hienointa, kun kynän käänsi ympäri, se toimi pyyhekumina!

Dabblerin realismi yhdistettynä Wacomin piirtopöytään tekivät vaikutuksen. (kuva: SAP Design Guild)

[En tiedä, oliko piirtopöytä 90-luvulla suhteettoman kallis, mutta muistan ihmetelleeni, kun hankimme uuden laitteen 2000-luvulla, ettei juuri mitään kehitystä ollut tapahtunut. Kynästä oli tullut huonommin käteen istuva, levy oli muotoiltu rumemmin ja ADB-liitäntä oli vaihtunut USB:hen, mutta muuten se tuntui olevan ennallaan.]

3D-mallinnus ja Photoshop 5 (1998)

Hankkimamme CorelDraw-paketin mukana tuli jonkinlainen 3D-mallinnusohjelma, jolla oli hauskaa leikkiä. Yläasteella kuvaamataidon tunnilla, piti suunnitella katos koulun pihalle. Sain luvan tehdä omani tietokoneella. Koristelin valmiin kuvan vielä muodikkaasti Photoshopin linssiheijastuksella.

3D-mallinnusohjelma innosti leikkimään. Muistan, kuinka mietin, että kaareva penkki olisi suoraa tehokkaampi. Kuva viimeistelty aikakauden tapaan pilvisuotimella ja linssiheijastuksella.

Photoshopin olin saanut kaverilta, joka lataili waresoftaa Hotline-purkeista. Olin käyttänyt Photoshop 3:a mainostoimistossa TET-harjoittelussa, mutta häneltä sain nelosen, jossa oli parempi tuki layereille. Riemu repesi kuitenkin saadessani käyttöön Photoshopin 5-version, jossa layer stylet toimivat aika lailla samoin kuin tänäkin päivänä.

[Tuon jälkeen Photariin ei olekaan tainnut tulla juuri muuta tarpeellista kuin vektorikappaleet. Olenkohan muistanut mainita, että Photoshopista on sittemmin tullut epäelegantti kökkö.]

Laajakaista (2000)

Muutimme Helsinkiin aloittaessani lukion. Tuolloin ADSL-yhteydet olivat vielä varsin kalliita, mutta kuulin luokkakavereilta, että olisi toinenkin vaihtoehto. HTV tarjosi tekniikkaa nimeltä kaapelimodeemi. Sellainen hankittiin, ja yhtäkkiä verkossa saattoi killua samalla rahalla kuinka kauan vain.

Kiinteä yhteys muutti koko internetin käytön. Enää ei tarvinnut erikseen mennä nettiin – soittaa modeemilla ja odotella – vaan verkossa saattoi olla jatkuvasti. Muistan elävästi, kuinka kerran striimasin radiota uudella iTunesilla, imuroin taustalla musiikkia Napsterista, selasin nettisivua ja keskustelin IRC:ssä. Tuolla hetkellä tuntui, että maailma on näpeissä.

Mac OS X (2001)

Mac OS X oli suuri mullistus. Dockin kasvavat kuvakkeet sekä animoituvat pienennetyt ikkunat, uudenlaiset kiiltävät nappulat. Toisaalta kikkailun taakse jäi, että monilta osin käytettävyys oli heikompi kuin vanhassa Mac OS:ssä. Ihastelun ohella aloin tuolloin lukiossa ollessani huomaamattani syventyä käytettävyysaiheisiin artikkeleihin, joissa pohdittiin Mac OS X:n suunnittelussa tehtyjä valintoja. Opintojen ohjaus ei ollut vielä sillä tasolla, että kukaan olisi osannut kertoa, että noita asioita voi halutessaan pohtia ihan työkseenkin.

Reittiopas (2001)

Reittiopas tuli kuin tilauksesta. Olin vasta oppinut, että Helsingissä oli verkossa tarjolla kattavat pysäkkikohtaiset aikataulut. Muistan pohtineeni, olisikohan niiden avulla mahdollista toteuttaa palvelu, jolle voisi kertoa, mistä minne haluaa matkustaa, ja tuloksena saisi parhaan reitin.

Mahdoinko ottaa ajatuksen koulussa puheeksi, ja joku kertoi, että Reittiopas oli jo olemassa. Nykyään on vaikeaa ymmärtää, kuinka ennen sitä tultiin toimeen. Vastaavasti puhelimiani pikku hiljaan älykkäämmäksi päivittäessäni Reittiopas on ollut yksi tärkeimpiä kaipaamiani palveluita. On vaikea uskoa, ettei siitä niin monta vuotta ole, kun vielä jouduin printtaamaan mukaan nipun paperia tai ottamaan valokuvan tietoneen näytöstä, kun matkustin vieraaseen osoitteeseen.

[Siihen nähden, kuinka edistynyt Reittiopas oli aikoinaan, se on kyllä kehittynyt valitettavan hitaasti. Onneksi API:t ovat sentään tarjolla, joten ReittiGPS:n tapaisia palveluita on päässyt syntymään.]

iBook (2001)

Applen alkuperäinen värikäs iBook ei ollut minua kauheasti innostanut, mutta valkoinen iBook G3 oli täysosuma. Muistan, kuinka kävin kuolaamassa sitä Eteläisen Rautatiekadun Mac-kaupassa. Se taisi olla siihen aikaan nimeltään vielä e. [eepiste].

Kannen samettinen tuntuma, koneen nukkuessa rauhallisesti sykkivä valkoinen virtavalo. Pääsin käymään Yhdysvalloissa ja toin sieltä tuliaisina iBookin, ensimmäinen oman tietokoneeni. Se maksoi 1290 taalaa ja sai nimekseen Matilda.

iBook oli valkoinen ja upea. (Minulla oli G3-malli. Applen kuvan G4:ssä, iBook-teksti on kirjoitettu Myriadilla eikä Apple Garamondilla, kuten minulla vielä. Myös näppäimistön edessä oleva pinta vaihdettiin sittemmin metallista muoviksi.)

Yritin käyttää konetta abivuonna koulussa muistiinpanojen tekemiseen, mutta hyöty jäi kyseenalaiseksi ja luovutin ensimmäisen jakson jälkeen. Siihen aikaan lukiossa jaettiin niin suuri määrä aineistosta erinäköisinä monisteina, ettei paperista päässyt eroon kuitenkaan. Wlan-verkkoakaan ei Ressussa ollut ja 3G oli vasta markkinointipuheen asteella. Kätevämpää oli lopulta kirjoittaa muistiinpanotkin käsin, niin sai kaiken aineiston yhteen paikkaan.

iPod (2002)

iPod julkistettiin jo vuonna 2001, mutta minä pääsi hipelöimään sellaista vasta seuraavan vuoden puolella. Siihen aikaan Suomen Apple järjesti tilaisuuksia, joissa esitettiin suorana Applen messujen Keynote-puheita. Vuoden 2002 alun MacWorldin Keynote-tilaisuus järjestettiin TaiK:n Mediakeskus Lumeessa.

Esillä oli myös Applen tuotteita, kiinnostavimpana iPod. Vaikutuin ennen kaikkea siitä, kuinka hyvältä alkuperäisen iPodin mekaaninen ohjauspyörä tuntui. Oli tyydyttävää pyörittää sitä ja nähdä, kuinka äänenvoimakkuus päivittyi portaattomasti ja hyvin täsmällisesti.

Samalla hetkellä ymmärsin kapeakatseisuuteni. Tiesin kyllä, että laite käytti Firewireä ja että siinä oli viiden gigan kovalevy ja jännä ohjauspyörä mutta en ollut tullut ajatelleeksi, että siinä oli oltava myös käyttöliittymä. Olin mietinyt vain, mitä laitteella voi tehdä enkä kuinka se tapahtuu. [Sittemmin analysoin pyöräkäyttöisiä iPodeja varsin yksityiskohtaisesti.]

Hankin oman iPodin toisen sukupolven laitteiden tultua myyntiin samana vuonna. Niissä ei valitettavasti ollut enää mekaanista ohjauspyörää, mutta kosketusherkkä toteutuskin toimi hyvin. Tunsin oloni vähän noloksi valkoisissa kuulokkeissani. Mikä hassuinta, mietin, mitä ihmisetkin ajattelevat.

Miettivätkö kaikki, että tuokin hölmö on maksanut 450 euroa mokomasta lelusta, pohdin.

[Olin fuksi tuolloin ja ollut raksalla töissä heti kirjoituksista lähtien, ja tunsin, että minulla olisi varaa vähän humputella.]

Bluetooth ja kännykän sekä tietokoneen yhteispeli (2003)

Minä kyllästyin Nokiaan jo paljon ennen kuin se oli muodikasta. Olin oppinut, että Erikssonin puhelimet saisi toimimaan Bluetooth-yhteyden avulla viisaasti yhteen Macin kanssa. iBookissani ei ollut Bluetooth-vastaanotinta, joten kävin ostamassa USB-vastaanottimen Erottajan PC-Superstoresta.

Sepä olikin hienoa. Yhtäkkiä pystyin synkronoimaan puhelinmuistioni ja kalenterini tietokoneen ja kännykän välillä. Myös tekstiviestit saattoi siirtää turvaan tietokoneelle. Toimipa puhelin tietokoneen modeeminakin.

Erityisen hienoa oli sittenkin käyttää puhelinta tietokoneen kaukosäätimenä. Tämän mahdollisti Salling Clicker, ensimmäinen koskaan ostamani shareware-ohjelma [se vaati vaivannäköä ennen app stroreja]. Puhelimella saattoi valita iTunesin soittaman kappaleen tai vaihtaa diaa Keynote-esityksessä. Mikä hienointa, musiikki osasi mennä tauolle puhelimen soidessa, jotta sain puhua rauhassa. Tunsin nykyajan viimein koittaneen.

Amazon ja eBay (2003)

Kirjoja ja musiikkia Amazonista, valkoisia kuulokkeita eBaystä, kun Suomessa myytiin vain mustia. Tuntui upealta, että tavara liikkui maailman ääristä yhtä nopeasti ja vähän helpommin kuin Suomesta.

YouTube (2005)

Asuin Saksassa, kun aloin yhtäkkiä törmätä YouTube-linkkeihin [ensimmäiset olivat mahdollisesti Just Sopivasti -blogissa]. Muistan pitäneeni enemmän Google Video -linkeistä, sillä YouTubeen oli Saksassa jotain pääsyrajoitteita. Google Video oli muutenkin enemmän makuuni. Se oli designiltaan tyylikäämpi, ja siihen aikaan Googlea oli kaikkiaan vielä tapana fanittaa jokseenkin kritiikittä.

Kirjoitin taannoin YouTuben soitinkäyttöliittymän evoluutiosta. Sehän ei ensin alkuun ollut kovin häävi.

YouTuben alkuaikojen soitin oli varsin rujo.

YouTube oli ihmeellinen muutos. Siihen asti video webissä ei ollut ikinä toiminut. Ainakaan Macillä. Se oli aina pakattu jollain codecilla, jota ei lopulta pitkällisen asennuslinkkien klikkailun jälkeenkään ollut olemassa. YouTube-videot – ne vain toimivat. Oli tosiaan aika, jolloin Flash-teknologia oli osa ratkaisua eikä ongelmaa.

Samaan aikaan, kun olin haltioissani, olin myös vähän ahdistunut. Olin tottunut ajatukseen, että video ladataan koneelle kerran ja sen jälkeen sitä katsotaan paikallisesti, turhaa verkkoliikennettä aiheuttamatta. Vielä muutama vuosi aiemmin olin odottanut kiltisti tuntikausia, että haluamani musiikkivideo valuisi Limewirestä, niellyt pettymykseni latauksen katketessa vain muutamaa megaa ennen loppua – ja aloittanut alusta.

Nyt tuntui kamalalta kerskakulutukselta ladata video toistamiseen, jos sen halusi nähdä seuraavana päivänä uudestaan.

Google Maps (2005)

Näemmä 2005 oli hyvä vuosi. Google Maps on YouTuben ohella vedenjakajapalvelu: on aika ennen ja aika jälkeen. Google Mapsiin saakka olin pitänyt hienona AJAX-temppuna, että sivulla pysyy vaihtamaan välilehtä ilman, että koko sivu ladataan uudestaan. Yhtäkkiä tulee Google Maps, jossa karttaa voi vierittää näkyviin tuosta vain, ja uutta sisältöä ladataan melkein reaaliajassa.

Sitäkin suurempi yllätys oli lopulta, että Google Maps alkoi toimia melkein heti myös Suomessa. Olin pelännyt, että Suomi on kuitenkin mitannut omat maansa jollain kolmiomittaustekniikalla, joka ei takuuvarmasti ole yhteensopiva minkään kanssa eivätkä kadunnimivirastot nyt ainakaan luovu aarteistaan, jos kerran nimipäivädatan käytöstäkin pitää maksaa, mutta kas, yhtäkkiä koko Suomen kartat olivat selattavissa yhtä kätevästi.

[Varsinaista karttatoimintoa lukuunottamatta olen aina kokenut Google Mapsin varsin hankalaksi. Omien paikkojen lisääminen ja tallentaminen on tuntunut sekavalta enkä koskaan meinaa löytää, voiko kartalle piirtää reittejä ja mitata matkoja vai olenko sittenkin käyttänyt tähän jotain ulkopuolista palvelua.]

Facebook (2007)

Nykyään tuntuu oudolta ajatella vuoden 2007 Facebookia. Mitä ihmettä siellä tehtiin ennen kuin statuksia pystyi kommentoimaan ja sittemmin peukuttamaan? Jostain syystä se tuntui silti heti lupaavalta palvelulta. Olen sitä ikäluokkaa, että olin aiemmin harmitellut, että IRC-galleriassa hengaavat vain nörtit. Facebookiin löysivät tiensä kaikki.

Tuskin nykyteineillä on mitään käsitystä, kuinka vaikeaa stalkkaaminen vanhaan hyvään aikaan oli.

iPhone (2007)

iPhonesta näki heti (asiavirheineen), että se oli monella tavalla merkittävä tapaus. Eikä silti aavistanut kuin pienen osan siitä, kuinka merkittävä se lopulta olisikaan.

Minulle se opetti etenkin, että kosketusnäyttö onkin käyttökelpoista teknologiaa. En ollut koskaan ennen nähnyt kapasitiivista kosketusnäyttöä ja olin luulossa, että kosketusnäytöt ovat väistämättä tuntumaltaan niin huonoja, ettei puhelinta ole mahdollista toteuttaa miellyttävästi ilman fyysistä näppäimistöä. Oppia ikä kaikki.

Hankin oman iPhonen vasta, kun iPhone 3G:tä alettiin myydä Suomessa, mutta iPod Touchin hankin heti, jotta pääsin ihmettelemään uutta uljasta maailmaa. Minulla kesti pitkälle vuoden 2007 loppupuolelle ennen kuin pääsin ensimmäistä kertaa koskemaan varsinaista iPhonea. Siihen mennessä monet isot pojat olivat jo leuhkineet omilla iPhone-kokemuksillaan. Olin ihan hissuksiin enkä suotta tehnyt tiettäväksi, että olin itse vielä tyystin kokematon.

Jaetut kalenterit (2007)

Pääsin töihin Elisalle ja sain ensimmäistä kertaa kohdata organisaation, jossa sähköiset kalenterit olivat oikeasti käytössä. Olin yllättynyt, kuinka hyvin se toimi. Sen kuin loi tapaamisen tietokoneelta, niin toinen sai siitä push-viestin puhelimeensa ja pystyi hyväksymään ehdotuksen saman tien. Kätevää kuin mikä.

[Neuvotteluhuoneen varaaminen olikin sitten hankalampi prosessi. Huoneita varattiin siinä missä ihmisiäkin, minkä vuoksi homma menee vaikeaksi suuressa organisaatiossa. Aika harvoin on kiinnostunut varaamaan juuri tiettyä huonetta, kunhan jonkin saisi. Ajallakaan ei usein ole niin väliä. Olisi syytä tarjota mahdollisuus ilmoittaa, että haluan järjestää neljän hengen tapaamiseen jossain vaiheessa iltapäivällä. Etsi huone, joka on vapaana niin, että kaikki pääsevät paikalle. Koneet ovat hyviä etsimään, ihmiset eivät. Ehkä tuollaisia toteutuksia onkin, mutta Elisalla ollut ratkaisu ei moista tarjonnut.]

Elisalla oli työsuhde-etuna myös rajaton mobiililaajakaistan käyttöoikeus, mikä oli tuolloin vielä uutta ja ihmeellistä. Omalla rahalla en ollut raaskinut käyttää nettiä muuhun kuin Reittioppaaseen ja sähköpostin lukuun. Merkittävin este mobiilinetin käytölle oli enää työ-Nokian huono selain.

Spotify (2008)

Armeijan teknologiasta ei juuri wow-kiljahduksia irronnut. Jurmo-alukset vaikuttivat kyllä hyvältä. Uutuspalvelu Spotify sen sijaan vakuutti kertalaakista. Toki kutsuvierasbeta lisäsi tärkeyden tuntua, mutta palvelu myös toimi yllättävän hyvin. Erityisesti vakuutti se nopeus, jolla striimattavat kappaleet alkoivat soida käytännössä yhtä nopeasti kuin paikallisella levyllä majailevat.

iTunes oli siihen mennessä muuttunut jähmeäksi keoksi ominaisuuksia, joten kevyt vaihtoehto tuntui tervetulleelta. Eräänä iltana halusin taustamusiikkia iltakävelylleni. Olin juuri vaihtanut puhelinta, joten siellä ei ollut lainkaan musiikkia. Ajatus musiikin synkronoinnista iTunesin kautta tuntui niin raskaalta, että tilasin sen sijaan Spotify Premiumin kymmenellä eurolla.

Sittemmin Spotifykin on kaikkine pakotettuine sosiaalisuusominaisuuksineen muuttunut ahdistavaksi. Inhottaa, kun en ole ihan varma, lähteekö kuunteluistani julkinen syöte jonnekin.

Ja on myönnettävä, että YouTuben tapaan hirvitti edelleen ajatus musiikin turhasta siirtämisestä verkkoa pitkin sen sijaan, että se olisi tallessa paikallisesti.

E-ink-näytöt (2009)

Nähdessäni ensimmäistä kertaa e-ink-näytön tuntui kuin kyseessä olisi ollut pelkkä mallilaite. Näytön kuva näytti samalla tapaa epätodellisen realistiselta kuin Ikean myymälän somistetietokoneiden näyttötarra. Vaan uskottava se oli. E-ink-laitteelta kirjan lukeminen on etenkin hyvässä valossa mielyttävämpää kuin muilla laitteilla ja mikä parasta, näyttö saa laitteen tuntumaan orgaanisemmalta, vähemmän tekniseltä laitteelta.

Näyttää siltä, että e-ink-laitteet eivät tule Suomessa kunnolla myyntiin, kun eivät ehtineet ennen tabletteja eikä valtavirta näe niiden arvoa.

Minua on alkanut viime aikoina himottaa Kindlen tai vastaavan hankkiminen. Kertokaapa, toimiiko ilmainen 3G kunnolla Suomessa? Entä saako sinne kätevästi artikkelit Instapaperista tai vastaavista?

iPad (2010)

iPad oli iPhonen tapaan melkoinen kokovartaloelämys. Muistan hyvin, kuinka olin kuullut huhua lounaalla, että yksi työkaveri oli hankkinut iPadin Yhdysvalloista ja yritin pysyä tyynenä, kun pääsin laitetta pikaisesti hipelöimään. Kirjoitin taannoin ensitunnelmia iPadin julkistuksen aikaan (asiavirheineen) sekä laajemmin, mikä tabletissa puhuttelee.

Videoneuvotteluhuone (2010)

Elisalla oli käytössään joitakin videoneuvotteluhuoneita. Virallinen nimitys telepresenssi oli kömpelö, mutta kokemus toimiessaan mainio. Laadukkaan, koko seinän kokoisen videokuvan lisäksi huomio kiinnittyi puheen laatuun ja viiveettömyyteen. Luultavasti juuri viiveen puute ja häiriötön ääni on se, mikä erottaa kokemuksen tavallisesta Skype-keskustelusta ja saa aikaan illuusion kasvokkaisesta kohtaamisesta. Hankalinta on päättää, minne katsoo, sillä kamerat eivät osu vastapuolen kasvojen kohdalle.

Saadaankohan joskus vielä puhelimiinkin kunnon ääni?

Kannettavien tietokoneiden muutokset

Äkkiseltään tuntuu, että kannettavat tietokoneet nyt eivät ole ainakaan muuttuneet miksikään. Silti niissäkin on tapahtunut yksittäisiä huomattavia hyppäyksiä

LED-näyttö (2007) Olihan se kova paikka, kun PowerBook-nimi muutettiin Intel-suorittimien myötä MacBook Proksi. Olin vaihtanut iBookini 12-tuumaiseen PowerBookiin, joka alkoi vuorollaan käydä vanhaksi. Jouduin hankkimaan 15-tuumaisen kannettavan, koska Applella ei ollut enää Intel-kauden aluksi tarjolla pienempää.

Muita merkittäviä edistysaskeleita en huomannut, mutta uusi LED-näyttö oli niin kirkas, että säikähdin koneen ensimmäistä kertaa käynnistäessäni. Ja tietysti menin heti vaatekomeroon kokeilemaan uutta taustavalaistua näppäimistöä.

Akun kesto (2010) Sain töissä käyttööni Applen unibody MacBook Pron, jossa oli integroitu akku. Olin luullut, että kannettavissa tietokoneissa ei ole MacBook Airia lukuunottamatta tapahtunut mitään kiinnostavaa, mutta yllätyksekseni sain huomata akun keston kaksinkertaistuneen. Siinä missä vanhalla koneella pärjäsi jotain kahden ja kolmen tunnin väliltä, uudella tunnuttiin puhuttavan yli viidestä tunnista. Uskalsi lähteä pidempäänkin palaveriin ilman virtajohtoa.

SSD-levyt (2011) Olin lukenut vertailuja solid state -kovalevyistä tiekoneissa ja ymmärtänyt, että niiden tuoma nopeushyöty ei olisi lopulta kovin suuri. Kun vuosi sitten käynnistin ensimmäistä kertaa uuden SSD-varustetun työkoneeni, hämmästyin suuresti. Käynnistyminen kesti vain kymmenkunta sekuntia. Maailmankirjat ovat sekaisin, kun tietokone käynnistyy nopeammin kuin puhelin.

Tarkka näyttö (2012) Työkaveri sai hiljattain koneekseen uuden Retina-näyttöisen MacBook Pron. Siitä on vaikea sanoa mitään. Kannattaa katsoa. [Päivitys: Marco Arment onnistuu sanomaan koneesta sanan jos toisenkin.]

Vertailu: iBooks vs. Elisa Kirja

Viime vuoden kirjamessujen aikana puhuttiin kovasti Suomeen tuloaan tehneistä e-kirjoista. Tänä vuonna vaikutti, ettei enää oikein viitsitty. Suurten kirjakauppojen osastoilla e-kirjat tuntuivat olevan viime vuotta pienemmässä roolissa. Elisa oli Kirjoineen suuresti esillä, mutta silläpä ei ole tällä saralla kuin voitettavaa.

Elisan messuosaston näytelaitteiden suosituin teos näytti olevan Angry Birds.

Applea ei messuilla tietenkään näkynyt, mutta sen iBooks-palvelu avattiin hiljattain Suomessakin. Kaltaiseni kaikin tavoin puolueellinen kommentaattori on vaikeassa tilanteessa: yhtäältä olen fanittanut Applea kritiikittä jo 90-luvun puolivälistä, toisaalta olin kovasti vaikuttamassa moniin juttuihin Elisa Kirja -palvelussa Elisalla työskennellessäni eikä lukkarinrakkauteni ole vielä kuollut.

Ensimmäiset yleisön reaktiot iBooksista ovat vaikuttaneet tyytyväisiltä: viimeinkin Suomeenkin saadaan kunnon kirjakauppa tähänastisen puuhastelun sijaan. Katsotaanpa, kuinka kaupat vertautuvat suomenkielisestä kaunokirjallisuudesta kiinnostuneen lukijan näkökulmasta.

Hinnoittelu

Suomalaisia e-kirjakauppoja on haukuttu kalliiksi – ja ovathan ne. Musiikki on opettanut, että sähköisen version pitäisi maksaa puolet fyysisestä versiosta tai ainakin kymmeniä prosentteja vähemmän, mutta kirjoissa tähän ei ole päästy syystä tai toisesta. iBooks osoittautuu hinnoittelultaan hieman Elisa Kirjaa kalliimmaksi: useimmat kirjat maksavat euron enemmän kuin Elisalla. Poikkeuksena Minä, Ozzy, jossa hintaeroa on peräti neljä euroa. Vastaavasti Steve Jobs -kirja maksaa iBooksissa euron vähemmän.

[Kuluttajana miellän vastaavasti 20 euroa maksavan äänikirjan varsin edulliseksi, jos se maksaa vain kaksi euroa e-kirjaa enemmän ja mukaan kuuluu sentään tuntikaupalla näyttelijän työtä. Toisaalta tuntuisi kohtuulliselta saada äänikirjan mukana myös luettava teksti – edes edullisella yhteishinnalla. Eihän elokuvissakaan makseta tekstityksestä enää uudestaan.]

iBooks Elisa Kirja
Harjunpää ja Rautahuone 18,99 17,90
Minä, Ozzy 23,99 19,90
Keisari I Rooman portit 18,99 17,90
Totta 18,99 17,90
Steve Jobs 19,99 20,90

Voittaja: Elisa Kirja

Valikoima

Tämän vertailun mielekkyys on hieman kyseenalainen iBooksin vasta aloitettua, mutta ero on selvä. iBooksissa on silmämääräisesti laskien parikymmentä myytävää kirjaa ja kymmeniä vanhoja ilmaisia Gutenberg-kirjoja. Kätevää keinoa maksullisen valikoiman koon selvittämiseen iBooks ei tarjoa.

iBooksin kirjavalikoimassa korostuvat ilmaiskirjat.

Elisa Kirja esittelee periaatteessa kätevästi koko valikoimansa etusivullaan, mutta suomenkielinen aineisto hukkuu hämmentävästi suuren ruotsinkielisen kirjavalikoimansisään. Tarkempi tutkimus osoittaa, että suomenkielisessä kaunokirjakategoriassa kirjoja on noin 600 ja tietokirjoja yli 250. Elisa mainitsee suomenkielisen valikoimansa maan laajimmaksi ja kehuskelee myyvänsä yksinoikeudella muun muassa Fingerpori-albumeita.

Elisan etusivun listauksessa kielet ovat sekaisin.

Lisäksi Elisa Kirjassa on tarjolla äänikirjoja, jotka puuttuvat kokonaan iBooksista.

Voittaja: Elisa Kirja

Kopiosuojaus ja laiteyhteensopivuus

E-kirjojen pääasiallinen tiedostomuoto on kummassakin kaupassa standardinmukainen epub, ja molemmat kaupat suojaavat sisältöään käytönrajoitusjärjestelmällä (DRM). iBooksissa kaikki sisältö on suojattu Applen DRM:llä, joten sisältö on luettavissa vain iOS-laitteilla. Voin hyväksyä, että yhdelle käyttöjärjestelmälle ostettu sovellus ei toimi toisella, sillä sovellus joudutaan joka tapauksessa toteuttamaan suurilta osin uusiksi, mutta kirjan sitominen tiettyyn käyttöjärjestelmään on varsin härskiä. Apple ei myöskään mahdollista lukemista tietokoneella eikä iBooksista ostettua sisältöä ole mahdollista siirtää suojausta purkamatta yhteenkään maailmassa myytävään eink-laitteeseen.

Elisa Kirja käyttää e-kirjoissaan samaa valitettavan kankeaa Adoben DRM-ratkaisua kuin muutkin suomalaiset sähköiset kirjakaupat. Hyvä puoli iBooksiin verrattuna on, että kirjat ovat luettavissa iOS-laitteiden lisäksi myös Android-laitteilla, useimmilla e-ink lukulaitteilla ja tietokoneella. Kindlellä Elisan kirjat eivät kuitenkaan toimi, sillä Kindle ei tue muiden kauppojen kopiosuojauksia.

Tunnelin päässä näkyy myös valoa: Elisa Kirjan äänikirjat ja ruotsinkieliset e-kirjat on DRM-suojauksen sijaan vesileimattu, joten ne toimivat suoraan ilman ylimääräisiä temppuiluja. Ostajan tunnistetiedot on piilotettu kirjaan niin, että luvaton levittäjä saadaan tarvittaessa kiinni, mutta laillista asiakasta ei kiusata. Elisa Kirja kertoi hiljattain Facebook-sivuillaan, ettei heillä ole erityistä hinkua DRM:n käyttöön:

Olemme samoilla linjoilla ja pyrimme omalta osaltamme edistämään vaihtoehtoa DRM:lle, esim. vesileimausta. Äänikirjat ja Elisa Kirjan ruotsinkieliset e-kirjat ovat jo tällä hetkellä vesileimattuja.

On vaikea kuvitella Veli-Matti Mattilaa kirjoittamassa kustantajille avointa kirjettä Ajatuksia kirjallisuudesta, mutta silti laittaisin toivoni ennemmin Elisaan kuin Appleen, jos haluaisin Suomeen Ruotsin kaltaiset vesileimapohjaiset sähkökirjamarkkinat.

Voittaja: Tasapeli. Applen DRM toimii varmemmin kuin Elisan käyttämä Adoben toteutus eikä vaadi erillistä käyttäjätunnusta. Elisan ratkaisu on yhteensopivampi ja suunta on kohti vesileimausta.

Lukusovellus

iBooks on yksi kauneimmista Applen tekemistä sovelluksista. Kirjahyllyn puutekstuuri on viimeistelty ja kirjankansiin luodaan pieni kohokuvio, jotta ne näyttäisivät enemmän oikeilta kirjoilta. Realistinen sivunkääntöefekti oli ensimmäiseen vaiheen iPadin omistajien suosikkielvistelyn aiheita. Niin hieno se on. Sovellus tasapainoilee joidenkin mielestä mauttomuuden rajoilla, mutta minusta välttyy ylittämästä sitä toisin kuin uudemmat Find my Friends ja kumppanit halpoine keinonahkoineen.

iBooks on yksin Applen kauneimmista sovelluksista ja toimiikin sujuvasti.

iBooksin sivunkääntöefekti hakee vertaistaan.

Efektikikkailu menettää nopeasti merkityksensä kirjoja oikeasti luettaessa, mutta alkuinnostuksen hälvettyäkin iBooks toimii hyvin. Alleviivaukset syntyvät napakasti, ja lukukohta synkronoidaan sujuvasti laitteiden välillä. iCloudin julkaisun myötä iBooks on myös tarjonnut toimivan tavan hallita, mitkä ostetuista kirjoista näkyvät milläkin laitteella.

Elisa Kirja on kotimaisten kirjanlukijoiden kärkeä, mutta iBooksiin verrattuna se kiistatta häviää hienouksissa. Perusasiat ovat sentään kunnossa: lukeminen on sujuvaa ja valikot toimivat tehokkaasti. Kesällä julkaistu 1.3-päivitys toi Elisa Kirjaan ominaisuuden hallita eri laitteiden kirjoja samaan tapaan kuin iBooksissa sittemmin iCloudin myötä.

Elisa Kirjan toteutus on pelkistetympi, mutta se sisältää tuen äänikirjoille.

Elisa Kirjan sivunkääntöefekti on yksinkertaisempi.

Äänikirjojen kuunteluun Elisa Kirjan sovellus on iOS-laitteiden omaa soitinta parempi: kirjat voi hakea hyllyyn langattomasti kaupasta ilman iTunesin kanssa taistelua, ja mukana on varta vasten äänikirjoja varten suunniteltuja ominaisuuksia, kuten torkkukytkin ja tuki kirjanmerkeille. Toisaalta lukunopeutta ei voi Elisa Kirjassa säätää.

Voittaja: iBooks

Ostaminen laitteella

iBooksin kirjahylly pyörähtää ympäri kuin satulinnan salakäytävän ovi ja tarjoaa pääsyn kirjakauppaan. Kirjat ovat esillä kovasti App Storesta tuttuun tapaan, ja ostaminen käy vaivatta suoraan Apple-tiliin.

Elisa Kirjassa oli kauppa mukana 1.0-versiossa, mutta se poistettiin sittemmin. Elisa ei ole tarkemmin syitä eritellyt, mutta syyksi voidaan olettaa Applen tiukentunut politiikka sovelluksissa käytävän kaupan suhteen. Apple vaatii, että jos sovelluksen kautta voi ostaa aineetonta sisältöä, sen on oltava mahdollista myös Applen omalla in app -maksutavalla. Näistä maksuista Apple ottaa 30% provision.

Hinnan lisäksi ongelmana on, että tuotteiden hallinnoiminen Applen järjestelmällä on kirjakauppatyyppisessä tapauksessa kovin raskasta ja katalogin maksimikokko on rajoitettu. Niinpä maailmalla Kindle ja Kobokin poistivat kaupan sovelluksistaan. Kobo jopa kertoi, ettei saanut edes kertoa asiasta asiakkailleen, vaan Apple hylkäsi kaikki sovelluksen päivitykset, kunnes Kobo poisti maininnan kaupan poistamisesta ja sen syistä sovelluksen App Store -kuvaustekstistä. Myös Elisa Kirja -sovelluksen App Store -arvosteluissa näkyy käyttäjien turhautuminen kaupan puuttumiseen.

Kuinka vain, iBooks on iOS:lla voittaja kirjojen ostamisen helppoudessa Elisa Kirjaan verrattuna. Androidilla ero on jokseenkin olematon. Jää nähtäväksi, optimoiko Elisa kauppansa selainversion paremmin iOS-laitteiden selaimilla toimivaksi, jolloin eroa voisi kaventaa.

Voittaja: iBooks

Ostaminen tietokoneella

Elisa Kirjan verkkopalvelu on varsin modernisti toteutettu verkkokauppa, joka tarjoaa kauppojen perusominaisuudet: kategoriat, haut, suositukset, kommentit, muistilistat, Facebook-tykkäilyt ja näyteluvut. iBooksilla taas ei ole web-presenssiä lainkaan. Se toimii ainoastaan alun perin musiikkisoittimeksi tarkoitetun iTunesin syövereissä.

iTunes on hyvä musiikkisoitin, mutta selainohjelmana kankea.

On vaikea nähdä, mitä lisäarvoa eriksen asennettava iTunes-kuori tuo kirjavalikoiman selaamiselle, mutta riesaa siitä on. iTunes on kuitenkin selaimena heikompi kuin tarkoitukseen varta vasten tarkoitettu selainohjelma. Erityisesti häiritsee, että kirjojen näytteitä ei voi kurkata saman tien, vaan ne täytyy ensin ladata iOS-laitteeseen ja lukea sieltä.

Kirjojen varsinainen ostoprosessi on oma lukunsa. Se käy molemmissa rekisteröitymisen jälkeen kätevästi, mutta Elisa tuntuu epäonnistuneen viestimään, että Elisa Kirjan kirjojen ostaminen on todella yhtä helppoa kuin Amazonissa tai iBooksissa. Painetaan Osta-nappia ja vahvistetaan ostos. Tämän jälkeen kirja ilmestyy itsestään lukusovelluksen hyllyyn. Mielikuvaero johtunee eniten siiitä, että iBooksissa tunnukset on joutunut luomaan jo aiemmin laitetta käyttöön ottaessaan. Elisalla on hankaluutena lisäksi erillinen Adobe-tunnus, joka lisää alun henkistö kuormaa.

Ostaminen käy Elisalla kahdella klikkauksella siinä missä muissakin kaupoissa.

[Toki asiat voivat mennä vinoon, ja usein ne menevät, jos Adoben kopiosuojaustunnuksen kanssa sattuu tapahtumaan jotain. Toisaalta, en ole vieläkään saanut noudettua kaikkia ostamiani ohjelmia iPadilleni, vaikka iOS 5 -päivityksestä on jo useampi viikko. Tekniikka on viheliäistä.]

Voittaja: Elisa Kirja

Yhteenveto

Näillä kriteereillä vaikuttaa, että Elisa Kirja on suomenkielistä sähköistä kirjallisuutta kaipaavalle iBooksia parempi vaihtoehto. Äänikirjojen kuuntelijalle sähköinen kirja on jo nyt edullisempi vaihtoehto kuin perinteinen cd-pino, jonka joutuu vaivalla siirtämään soittimeen. E-kirjoissa taas saa yhä turhan usein maksaa lisähintaa fyysiseen esineeseen verrattuna.

Itse jään toivomaan Elisa Kirjalta etenkin edullisempia vanhoja kirjoja, luopumista kopiosuojauksista, tukea muistiinpanoille ja alleviivauksille sekä lukemisesta kiinnostuneen yhteisön syntymistä palvelun liepeille.

Näitä et välttämättä huomannut iOS 5:ssä

Apple rakentaa iOS-käyttöjärjestelmäänsä piinaavan hitaasti mutta varmasti. Vuotuisten suurten päivitysten myötä tekee aina mieli koluta nurkat ja katsoa, onko Apple kaikessa hiljaisuudessa tuonut ratkaisun pitkään riivanneisiin hankaluuksiin – tai pahimmassa tapauksessa poistanut jonkin tärkeäksi muodostuneen toiminnon. Tässä hajanainen lista huomioita iOS 5:n muutoksista. 

[Lisään kuvakaappauksia, jahka Photo Stream suvaitsee toimia.]

iCloud

iTunes-synkkauksesta eroon pääsemistä on odotettu kauan. Samaa puhelinta sekä koti- että työkoneeseen yhdistellessäni kokonaisuus on ollut kahta kauheampi, kun puolihuolimaton virheliike on saattanut lanata puhelimen koko sisällön. Parhaimmasskin tapauksessa yhden podcast-jakson siirtäminen puhelimelle on vaatinut, että kaikki valokuvat siirretään edestakaisin ja ohjelmat varmuuskopioidaan.

Olen huomannu, että Spotifyn, Dropboxin, podcastien manuaalisen  WLAN-lataamisen ja Elisa Kirjan langattoman äänikirjalataamisen myötä olen kaikkiaan synkronoinut puhelinta tietokoneen kanssa viime ajat kovin harvoin.

iCloud murtaa Applen vanhan Digital Hub -strategian ja keskipiste siirtyy tietokoneelta verkkoon. Jatkossa kaikki laitteet jakavat saman tiedon eikä käyttäjän tarvitse aktiivisesti tehdä mitään. Synkronointiin liittyvät konfliktitkin luvataan ratkaista taianomaisesti taustalla. Monella tapaa tämä toimii yllättävän hyvin alusta asti.

iOS 5 -päivitystä ennen tekemääni varmuuskopioon ei jostain syystä tullut mukaan lainkaan ohjelmia, mutta asentaessani niitä uudestaan, asetukset kirjautumistietoineen olivat ilahduttavan hyvin tallessa. App Store myös muistaa nykyään ostohistoriani, joten omien ohjelmien metsästäminen ei ole enää yhtä tuskaista kuin viime vuosina.

Uuteen toteutukseen liittyy myös pari ongelmaa. Tähän saakka on ollut yleistä, että ohjelmat tallentavat sisältöään sisäiseen Documents-hakemistoonsa, jonka koko on saattanut kasvaa suureksikin. Nykyään tämä hakemisto synkronoidaan automaattisesti iCloudille, joten käyttäessään sovellusta, jota ei ole vielä toteutettu iOS 5 -yhteensopivaksi käyttäjä saattaa tietämättään synkkailla taustalla satoja megatavuja tavaraa per ohjelma vailla sen kummempaa hyötyä.

iOS mahdollistaa synkronoinnin säätämisen sovelluskohtaisesti, joten päivitystä odotellessaan kannattaa kytkeä synkronointi pois iOS 5 -optimoimattomilta ohjelmilta. Toivoa sopii, että palveluntarjoajilla riittää halua päivittää sovelluksensa. Kaikkiaan Apple on toteuttanut muutoksen vähän haljusti, sillä suuri osa sovelluksista ei vielä tue oikein iOS 5:ttä, käyttäjile ei kerrota mitään, mutta synkkaus on silti oletusarvoisesti käytössä kaikissa ohjelmissa.

Vielä vakavampi ongelma liittyy Applen tapaan tyhjennellä nykyään sovellusten Caches-kansioita ilman ennakkovaroitusta. Kehittäjillä ei ole enää paikkaa, jonne tallentaa sisältöä niin, että se säilyisi varmasti, mutta sitä ei suotta varmuuskopioitaisi iCloudiin. Odotettavissa vihaisia asiakkaita, jotka ihmettelevät, mikseivät heidän e-kirjansa aukea kirjahyllystä. Marco Arment kirjoittaa tarkemmin.

Paitsi synkattavat datamäärät, iOS kertoo nykyään myös sovellusten kuluttaman levytilan aivan Android-tyyliin. Tämä on tervetullutta. Ei tarvitse enää sokkona poistaa sovelluksia tarvitessaan lisää tilaa.

[Levytila on kömpelö sana, mutta tekisi mieli varata muisti tarkoittamaan keskusmuistia. Vaikeaa.]

OK-nappi on yläoikella

Tämä ei ole sinänsä uutta, mutta iOS 5:n myötä tuntuu entisestään vahvistuneen patterni, jossa jatkamisnappi on kiinteästi paikallaan pysyvän yläpalkin oikeassa laidassa. Hyötynä tästä on, että jos alaosan sisältö ei mahdu yhdelle näytölle – etenkään näppäimistön kanssa – jatkamisnappi pysyy aina näkyvissä. Uusi natiivi Twitter-näkymä on tästä hyvä esimerkki.

iOS 5 opettaa käyttäjänsä painamaan oikeasta ylälaidasta jo uudessa alkuun lisätyssä kovasti androimaisessa käyttöönottovelhossaan.

Käyttökelpoinen lukitusnäkymä

Uudistettu notifikaatiojärjestelmä tekee lukitusnäkymästä huomattavasti aiempaa paremman, sillä kertyneet tapahtumat näkee nyt yhdellä vilkaisulla. Apple ei välttämättä tee kyllin ilmeiseksi, että haluttuun tapahtumaan pääsee pyyhkäisemällä tapahtuman kuvaketta samaan tapaan kuin näytön lukitus avattaisiin normaalistin.

Joku voisi myös huomauttaa, että kovasti vastaavaa elettä käytetään muissa listoissa kohteiden poistamiseen.

Piilossa on myös uusi tarpeeseen tuleva keino aktivoida kamera suoraan lukitusnäkymästä. Olisi tuonkin voinut tuoda iPhonelle ennen kuin se mentiin esittelemään Windows Phonessa. Kameranappi tulee näkyviin vasta, kun kotipainiketta keksii painaa kahdesti.

Huomasin jo, että halutessani avata kameran käytin sekvenssiä: lukitusnappi, kotinappi kahdesti, virtuaalinen kameranappi.

Lukitusnäkymään saa asetuksista lisättyä näkyviin myös sähköpostit. Tämä on yksi harvoista vanhoista Nokia-puhelimista kaipaamistani ominaisuuksita. Tulevia tapahtumia ei kaiketi kuitenkaan saa listattua. Ne tulevat vähän hölmösti näkyviin vasta hälytyksinä.

Turvakoodi on vanhaan tapaan vain joko numerosarja tai monimutkaisempi salasana. Kuviopohjainen koodi on yksi eniten Androidista kaipaamiani ominaisuuksia. Mahtavatko patentit olla syynä, ettei Apple halua moista tarjota?

Notifikaationäkymä

Notifikaatioviestit näkyvät lukitusnäkymän lisäksi omassa notifikaationäkymässään kovasti Android-tyyliin. Tapa, jolla valikko tulee esiin kahdella pyyhkäisyllä koko ruudun ohjelmissa, on nokkela. Ensimmäisellä saa jo indikaation, että jotain tapahtui, kun korvake tulee näkyviin, mutta jos kyseessä oli vahinko, korvakkeen saa takaisin piiloon pyyhkäisemällä toiseen suuntaan.

Tämä ratkaisee myös minua vaivanneen ongelman: koko ruudun sovelluksissa ei ole ollut kätevää keinoa nähdä kelloa mistään. Olen ihmetellyt, miksei se ole ollut näkyvissä ohjelmien vaihtonäkymässä, mutta nytpä on jossain.

Toivoa sopii, ettei tarvitse odottaa vuotta ennen kuin Apple sallii 3. osapuolten sovellusten hyödyntää notifikaationäkymää.

Harmillista on, ettei Apple ole raaskinut kopioida Androidista oikotietä WiFi:n päällä ja pois kytkemiseen, vaan sen joutuu yhä kaivamaan työläästi asetuksista. Liian usein sattuu tilanteeseen, jossa laite ottaa kiinni yrityksen sinänsä avoimeen WiFi-verkkoon, joka kuitenkin vaatii erillisen autentikoinnin selaimessa. Lopputuloksena ei toimi sen paremmin WiFi kuin 3G-netti.

Uusi Safari

iPadin Safari sai välilehdet ja kyvyn avata linkkejä taustalla. Viimein. Kestää tovin, että valikkopalkin uuteen ilmeeseen tottuu. Apple käyttää iPadissa IE 7 -tyylistä plusnappia uuden välilehden luomiseksi. Mac-Safarissakin plussa on nykyään mukana, mutta paljon huomaamattomampana.

Lukija-toiminto toimii kuten tietokoneella ja siistii sivut turhasta kuonasta. Tuntuu kovin käyttökelpoiselta niin puhelimella kuin tabletilla.

Lukulistan jätän jo periaatteesta väliin, sillä haluan sympatiseerata Instapaperia. Sillä on niin hieno nimikin (ja integraatio Twitter-sovellukseen).

Safarikin on saanut jo niin monta eri toimintoa, joita yhdelle sivulle voi tehdä, että varsinkin iPhonella valikko alkaa näyttää hankalalta nappirivin peittäessä koko näytön. Odotettavissa satunnaista karsintaa iOS 6:een…

Kiintoisa parannus on myös tapa, jolla haku sivun sisältä on toteutettu. Aiemmin tulokset ilmestyivät Google-tulosten sekaan, mutta nykyään niille on oma hakuluukkuunsa virtuaalinäppäimistön päällä. Näppämistön saa tosin näkyviin vain painamalla ensin Google-luukkua. Ja puhelimella toiminnallisuus on kuin aiemmin.

Mikä kiinnostavinta, Applen näkemyksen mukaan suomeksi tviitataan tavallisella veellä.

Voisiko olla mahdollista, että kun Twitter on nyt integroitu järjestelmään ja kaikkea, en saisi notifikaatiota samasta twiitistä monelle laitteelle?

Erittäin tervetullut uudistus on mahdollisuus tallentaa salasanoja Macin Safarin tapaan. Tuntuikin oudolta, että tietokoneella salasanan voi tallentaa, mutta laitteella, jolla sen syöttäminen on hankalaa, sen joutuu kirjoittamaan.

Kameran kätevä laukaisu

Kamera on yhä hidas käynnistymään. Siksi kai kuuluu ostaa iPhone 4S. HDR:n päälle ja pois kytkemisestä on tullut astetta hankalampaa, sillä saman napin taakse on ympätty apuviivojen näyttäminen ja kätkeminen.

Tärkein uusi ominaisuus on minusta fyysisen äänenvoimakkuusnapin käyttö laukaisimena. Täytyy vain olla tarkkana, sillä linssi sattuu puhelinta näin päin pidettäessä hyvin lähelle sormia.

Saatan olla hölmö, mutta en tykkää tarkentaa kuvaa tökkimällä näyttöä sormella. Samsung Galaxy S II:ssa kuvan voi ottaa yhdellä kädellä tarkentamalla kuvan ensin painamalla napin pohjaan ja ottamalla kuvan päästämällä napin irti. Kaipaisin vastaavaa iPhoneen.

Kiehtovin uusi ominaisuus on kuitenkin kaukolaukaisin. Kuulokkeiden äänenvoimakkuusnappi toimii myös laukaisimena. En tiedä, onko tuo tarkoitukseton seuraus normaalin äänenvoimakkuusnapin aktivoinnista vai onko joku varta vasten lisännyt sen mukaan, mutta ajatus on briljantti ja ainakin teoriassa käyttökelpoinen, jos joku käyttää jalustaa iPhonella kuvatessaan.

Mukava yksityiskohta on sekin, että selattaessa filmirullaa takaisin kameraan vievä nappi on saanut kamerasymbolin. Aiemmin siinä luki hämmentävästi valmis, ja olen useampaan otteeseen joutunut pysähtymään puoleksi sekunniksi miettimään, mistä pääsinkään kameraan.

Sähköpostin tekstin muotoilu

Mail-ohjelma on saanut paljon lisävoimaa tekstin muotoiluun. Jos olen tähän saakka halunnut vähentää lainauksen määrää viestissä, olen joutunut kopioimaan tekstin esimerkiksi Evernoteen leikepöydän kautta. Lainaus häviää matkalla, minkä jälkeen voin kopioida tekstin takaisin ja tuntea itseni idiootiksi koko toimenpiteen ajan.

[Mutta toisaalta salaa tyytyväiseksi, etten sentään käytä Windows Outlookia, josta en ole löytänyt mitään keinoa säätää lainauksen syvyyttä.]

iOS 5 tuo valinnan samaan valikkoon, josta tekstiä kopioidaan leikepöydälle. Tämän lisäksi tarjotaan mahdollisuus tekstin lihavoimiseen, alleviivauksiin ja kursivointiin. En ole kokeillut, ovatko ominaisuudet tuettuja muissakin ohjelmissa. Voi olla, että ohjelmaan pitää rakentaa tuki rikkaalle tekstille eriseen.

Tekstistä puheen ollen, iOS 5:n myötä iPhoneen on lisätty kaikki tähän saakka vain iPadillä käytössä olleet fontit.

Sähköpostin vastaanottajatietoja voi nykyään myös raahata kätevästi kentästä toiseen.

Muita irtohuomioita

Muistutin-sovellus paikkapohjaisuuksineen on kiehtova, mutta en ole vielä muistanut keksiä sille käyttöä. Eilen koetin muistuttaa itseäni ottamaan hammasharjan mukaan aamulla, sillä olin menossa hammaslääkäriin.

Muistutuksen viimein aktivoituessa n. puoli kilometriä kotoani olin jo itsekin ehtinyt muistaa unohtaneeni sen.

Paikasta poistumiseen liittyvää tapahtumaa on tietty vaikea liipaista tarkasti. Sovelluksen design on taas överiksi vedettyä tekstuurikikkailua. En jaksa kamalasti innostua moisesta. Mukana on myös välilehtityyppinen kontrolli, jossa on kaksi valintaa, joten on hankala tietää, kumpi on valittu. Apple on päättänyt tehdä toisin päin kuin yleensä iOS:llä ja käyttää vaaleampaa valittuna.

Myös erikseen App Storesta haettava Find My Friends on kovin rikkailla grafiikoilla höystetty. En ole kokeillut sitä käytännössä – ja nähtäväksi jää, onko alusriippuvainen paikkatietopalvelu kestävä ratkaisu – mutta ajatus etäisyyden ilmoittamisesta minuutteina on nokkela.

Kun puhelinta käyttää modeemina, ylös ilmestyy tuttuun tapaan asiasta kertova sininen palkki. Erona aiempaan on, että palkkia koskettamalla pääsee kytkemään ominaisuuden pois päältä. Aivan kuten pari vuotta sitten toivoin.

Myös iPadin kalenterissa voi viimein selata sivuja pyyhkäisemällä, mikä on vain oikeus ja kohtuus. Jos Apple tekee käyttöliittymät reaalimaailman objektien näköisiksi, on kohtuullista olettaa, että ne myös toimivat niin.

Olli tosin huomasi, että osassa näkymistä muodostuu ongelmaksi, että pystysuunta on varattu vierittämiselle, joten pyyhkäisyele pitää tehdä vaakasuunnassa, vaikka animaatio on pystysuuntainen.

Tarkkaavainen havainnoitsija huomaan parannusta myös herätyskellonäkymässä. Kun aika loppuu, on aiempaa selkeämpi ymmärtää unenpöpperöisenäkin, mistä hälytys sammuu ja mistä se menee torkulle.

Valitettavasti WiFi:n salasanansyöttökenttä on yhä entisensä. Olisin luullut, että kun tietokoneellakin voi nykyään halutessaan näyttää salasanan, sen saisi näkyviin kosketusnäytölläkin, jossa virheitä on helpompi tehdä, mutta ei.

Näppäimistö myös toimii yhtä typerästi kuin aiemmin salasanoja syötettäessä. Jos operaattori tarjoaa tukieaseman, jonka verkon salasanaa ei voi muuttaa ja se on muotoa FJKF843FJF2AIEIEI93VIRM939, olisi mukavaa laittaa caps lock pohjaan, jotta saisi versaalit kätevästi luotua. iOS valitettavasti kytkee caps lockin pois päältä aina kun käydään numeroiden puolella.

[Olin kerran suunnittelemassa yhtä virtuaalinäppäimistöä, jossa otimme tämän huomioon – siksi kai tätä niin tarkasti vahtaan. Galaxy S II taitaa osata tämän myös.]

iOS 5 tuo mukanaan myös iPadin monen sormen eleet sovellustan vaihtamiseen ja kotinäkymään siirtymiseen. Nämä sai käyttöön pienellä temppuilulla aiemminkin, ja ehdin tykästyä kutsumaan ohjelmanvaihtonäkymän esiin monen sormen pyyhkäisyllä kotinapin hakkaamisen sijaan. Valitettavasti iOS 5 poistaa ominaisuuden tuen alkuperäisestä iPadista ja tuo sen vain iPad 2:een. [Tarkennettu Erkan kommentin pohjalta.]

iPadin uudelle musiikinsoitto-ohjelmalle minulta ei löydy ymmärrystä. Ulkoasun lisäksi hiertää nimeämiskäytäntö. Sen nimi on Musiikki ja kauppa on iTunes. Tietokoneella soittimen nimi on iTunes ja kaupan nimi iTunes Store.

Aiemmin ostamaani musiikkia en näe ladattavana missään, vaikka luulin, että näin piti olla. Ehkä se koskee vain tästedes ostamiani kappaleita.

En ole vielä saantu aikaiseksi siirtää musiikkia laitteisiini, mutta kuulemma Android-henkinen pitkä painallus on tuotu kappalelistoihin.

Angry Birds riittää vuosikymmeniksi

Rovion keulekuvana toimivan Peter Vesterbackan esityksen oli määrä kertoa Rovion maailmanvalloituksesta. Valitettavasti se ei juuri muusta kertonutkaan.

peter vesterbacka

Vesterbacka ottaa lavan pontevasti ainaisessa punaisessa hupparissaan. Hän vitsailee aiheesta kertomalla, ettei aina pukeudu samaan huppariin ja lohduttaa, että niitä on kaapissa pitkälti toistakymmentä.

Luvut eivät jää tähän. Vesterbacka esiintyy muista puhujista poiketen ilman kalvoesitystä, mutta näyttää alkuun taustoittavan videon. Vihaiset linnut lentelevät virstanpylväästä toiseen, jatkuvasti ylöspäin nousevalla kulmalla. Mielessä käy, että kaiken hypetyksen keskellä on mahdollista, että ilmiön suuruutta ei ole edes kunnolla ymmärretty.

Videon jälkeen faktojen pudottelu jatkuu. ”Nopeimmin kasvava kuluttatuote. Ikinä.”

Kyllä, se sisältää Facebookin. YouTube on hetkittäin yltänyt samaan tahtiin.

Keskustelu Twitterissä kiihtyy. Pelkkiä numeroita ja egobuustia, eikö se aio kertoa mitään? Toinen puoli vastaa, että kyllähän sitä saa ylpeä olla, kun on katetta. Suomalaista kateellisten ruikutusta kaikki muu.

Kyllä, Roviolla jos kellä on aihetta kehuskeluun, mutta on eri asia kuinka kiinnostava aihe se on puheenvuorolle vailla sen kummempaa analyysiä ilmiön syistä. Minua ihmetyttää myös, miksi Peter esiintyy kuin olisi keksinyt koko pelin itse, vaikka tietty on suuren työn sen eteenpäinviemisessä tehnyt.

Hieman kuulemme sentään pohdintaa myös menestyksen syistä.

  • Peli jakautuu tasoihin, mikä tekee jatkamisen helpoksi.
  • Peli on kiltti: se ei rankaise epäonnistumisista pudottamalla pelaajaa alaspäin.
  • Hahmotkin ovat sympaattisia.

Tämä selittää toki aika vähän. Ennen Angry Birdsejä ja Angry Birdsien jälkeen on julkaistu lukuisia pelejä, joissa kaikki mainitut elementit ovat kunnossa. Vaikea Angry Birdsiä on täysin selittää ja vaikka Rovio sen osaisi tehdä, niin ei varmaan kannattaisi.

***

Palaan muistelemaan, kuinka itse kokeilin peliä ensimmäisen kerran. App Storen kuitti osoittaa, että olen ostanut sen 9.5.2010. Muistan, kuinka minulla oli tuolloin vähän ärsyttävä tunne. Pelistä oli kirjoitettu siellä täällä, mutta en oikein ollut keksinyt, miksi siitä pitäisi piitata. Hieman kuin olin lapsena tietoinen, että Star Wars on olemassa, mutta en oikeasti tiennyt siitä mitään ennen kuin YLE näytti elokuvan telkkarissa joskus 1995 tai 1996.

Peliä pelatessa tulee tunne, että olisi pudonnut keskelle jotain, josta ei ole kerrottu ihan riittävästi. Miksi se munia pudottava lintu on niin huono? [Olen samaa mieltä Oatmealin kanssa lintujen hyvyydestä.] Millä logiikalla kenttien tähtipisteytys toimii, kun välillä ei saa kolmea tähteä, vaikka luulisi pelaavansa kuinka satumaisesti? Toisaalta huomaa monta hienoa yksityiskohtaa. Tapa, jolla edellisen ammuksen jälki jää ilmaan auttamaan tähtäyksessä. Tapa, jolla peli näyttää uuden kentän tavoitteen ensin ja käyttäjä vierittää itse näytön ampumispaikkaan – ja kuinka näkymää zoomataan vaivihkaa samalla tarpeen mukaan.

Luullakseni tärkein tekijä pelin menestymisessä on sittenkin halki poikki ja pinoon menevä maasto. Kun oikeaan paikkaan suunnattu osuma saa valtavan tukkirakennelman huojumaan hiljaa ja lopulta lysähtämään kasaan, siinä on jotain kovin tyydyttävää. Visceral, kuten Norman sanoisi.

Jossain vaiheessa vastaan tulivat typerät bumerangilinnut ja alkoi ärsyttää niin paljon, että peli jäi.

***

Versterbacka mainitsee, kuinka he keksivät laittaa peliin ritsan, kun pelaajat eivät ymmärtäneet muuten, miten lintuja oli tarkoitus heittää. Ritsakontorolli on myös yksi välittömästi hyviltä toimivista piirteistä pelissä. Of course -designia. Se on hyvin luonteva tapa määrittää tämän pelityypin ikuisia muuttujia, kulmaa ja voimakkuutta.

Paitsi että Angry Birdsissä kulmakin on redusoitu pois – käytännössä ritsalla päätyy ampumaan aina täysillä. Mielessäni häivähtää ajatus, näinkö huonosti ihmiskunnalla menee. 90-luvulla vielä jaksoimme liikuttaa Worms-pelin matoja ympäri kenttää, valita aseita ja määrittää ihan itse sekä voiman että kulman. Nykyään nyimme lintuja matkaan saamatta edes itse valita, missä järjestyksessä eri tyyppisiä lintuja käytetään. Tätä se on, kun pelit tehdään kaikelle kansalle nuorten miesten sijaan.

Juttelin aikoinaan pikkuveljeni Eliaksen kanssa, että jotain Worms-tyylistä olisi hyvä tehdä iPhonelle. Sittemmin oikea Worms julkaistiinkiin, mutta sitä on kurja pelata puhelimella. Näyttö on liian pieni siihen. Rovio on pelkistänyt konseptin oleellisen osan viisaasti puhelinkokoon.

***

Vesterbacka ottaa kantaa ikuiseen kysymykseen: mitä Angry Birdsin jälkeen? Jääkö Rovio yhden hitin ihmeeksi?

Hän pudottaa pöytään lukuja, joiden perusteella ymmärtää, ettei Roviolla ole hätää. Ei ole syytä, miksei Angry Birds itsessään kantaisi vuosikymmeniä, kuten Hello Kitty ja kumppanit.

Vesterbacka ottaa tapansa mukaan puheeksi Disneyn ja sanoo minusta hieman vähättälevään sävyyn, että ihan kivasti hekin ovat pitäneet putiikkia pystyssä yhden hiiren varassa.

Tässä minusta on Angry Birds viihdebrändinä -konseptin ongelma. Hahmot eivät ole millään tapaa mielenkiintoisia. Nille ei ole olemassa juuri mitään tarinaa. Ne ovat vain persoonattomia ammuksia. Tämä saattaa muuttua. Vesterbacka ottaa puheeksi suunnitelmissa olevan elokuvan ja määrittää, että sen tavoite on olla tuottoisin elokuva. Ikinä.

Minun ei käy kateeksi käsikirjoittajaa. Yleensä oheistuotteet – pelit ja pehmolelut – seuraavat elokuvaa eikä päinvastoin.

Ja toisaalta. Kyllähän Marioonkin kohdistuu omituista kulttipalvontaa, vaikkei hahmossa ole mitään kiinnostavaa. [Nojoo, ehkä viikset]. Mariossa oli täydellinen ohjaustuntuma ja muuta Nintendo-tarjontaa paremmat grafiikat, mutta pelihahmon fanittaminen on vähän höppää.

Samalla tapaa kuin minua ihmetyttää, miksi Angry Birdsistä keskustellaan markkinointi-casena eikä pelisuunnittelu-casena, minua turhauttaa ajatus, että Rovio jättäisi pelinkehittelyn sikseen ja keskittyisi lypsämään Angry Birdsiä. Toivottavasti Rovio ei kyllästy yrittämään ja saamme nähdä vielä muutakin.

Sitä odotellessa kannattaa katsoa tämä riemuisa coveri Angry Birdsin – myönnetään – mainiosta tunnusmusiikista.