Analyysissä Jollan Sailfish-käyttöliittymä

En päässyt paikalle seuraamaan Jollan julkistusta Slushiin enkä ole ikinä nähnyt Sailfish-käyttöliittymää oikeasti käytössä. Aihe on sittenkin sen verran mielenkiintoinen, etten malta olla kommentoimatta ensivaikutelmia julkaistujen esittelyvideoiden pohjalta.

Jollan virallinen esittelyvideo on värikäs, mutta luonteeltaan kovin tiiserimäinen. Ero Applen PR-videoihin on selvä. Applella on valkoinen tausta, tuote on keskiössä ja käyttäjällä selkeä tavoite, johon ollaan pyrkimässä. Katsojalle ei jää epäselväksi, mitä videossa tapahtuu.

Jollalla taas läpikuultavat näyttökalvot liukuvat toistensa lomitse ja taustalla vaihtuvat värikkäät kuvat. Tulee vähän tunne, että käyttöliittymä on yritetty väkisin tuunata videota varten näyttämään kiinnostavammalta kuin se onkaan. Toki tämä on helppo ymmärtää markkinointivideossa, jonka tehtävä on vaikuttaa myyvältä. Yllättävämpää on, ettei käyttöliittymästä ole tuotettu sen laadukkaampia esittelyvideoita, vaan ollaan tärisevien messuvideoiden varassa.

Kuvakaappaukset suttuisista videoista ovat sen verran töhryisiä, että en nyt sisällyttänyt niitä tekstiin.

Ensivaikutelma

Olen samoilla linjoilla Twitter-kommentaattorien kanssa: visuaalinen ulkoasu on vähän persoonaton. Ensimmäinen ajatus on Android-skini muiden joukossa. No, ilmettä on helppo iteroida. Interaktiomielessä käyttöliittymässä esitellään onneksi kiinnostavia uusia ideoita.

Jolla seuraa Windows Phonen linjaa kätkeä informaatiota, jotta näkymät pysyisivät rauhallisina. Periaate on sinänsä hyvä, mutta liioiteltuna se tuntuu häiritsevältä. Lukitusnäkymässä ei esimerkiksi näy sen paremmin päivämäärää, akun tilaa kuin kentän voimakkuuttakaan. Olenko ihan outo, kun tapaan näitä kyllä vilkuilla? Päivämäärän saa näkyviin vetämällä näyttöä alaspäin. Akun tilan ja kentän voimakkuuden taas löytää vetämällä näyttöä ylös.

Varsin tarpeeton operaattorin nimi sitä vastoin on ilmeisesti näkyvillä koko ajan. En julkaistuista videoista täysin ymmärrä, kuinka notifikaatiot oikeasti näytetään lukitusnäytöllä.

Samaan tapaan kotinäkymästä on piilotettu kello, akun tila ja kentän voimakkuus. iPhonella ne ovat aina näkyvissä ja vievät korkeussuuntaita tilaa vain 20 pikseliä – ja ovat nähdäkseni harvinaisen hyödyllisesti käytettyjä pikseleitä. Sovelluskohtaisesti ne voidaan tietty kätkeä tarpeen mukaan (tällöinkin ihmettelen, mikseivät tiedot tule näkyviin notifikaationäkymään vaan sovelluksesta joutuu poistumaan nähdääkseen akun tilanteen).

En malta olla mainitsematta, että minulla pistää silmään, kun ylisuuria tekstikokoja käytetään ikään kuin käyttöliittymä-chromen roolissa. Esimerkkinä mediasoittimen kappalelistalla suurimmalla on merkitty kappaleen kesto. Ennen vanhaan isolla laitettiin se mikä on tärkeää, mutta nykyään tärkeintä on luoda fonttikokojen kontrastilla visuaalista ilmettä. Apple ei ole laittanut kappalelistaan kestoa näkyviin lainkaan, mutta on vastaavasti saanut mahtumaan mukaan levyn nimen.

Kaksiosainen kotinäkymä

Pyyhkäisyjen käyttö N9:n tapaan vaikuttaa toimivan siinä missä siinäkin. On yllättävää, ettei Nokia ole sen enempää suojannut pyyhkäisyvetoista käyttöliittymäkonseptia, jos miettii, kuinka voimakkaasti Swipe-sanaa puskettiin N9:n julkaisun aikaan ja kuinka Marko Ahtisaari hehkutti, että se on ainoa oikea tapa toteuttaa moniajo. (Nykyäänhän Windows Phonella kävellään olohuoneesta keittiöön eteisen kautta, kuten Ahtisaari irvaili iPhonea.)

Kotinäkymä on yhdistetty moniajonäkymä ja sovellusten käynnistin. N9:ssä käynnissä oleville ohjelmille oli tarvittaessa enemmän tilaa ja niitä näytettiin 9 kerralla. Videoissa ei näy, kuinka näkymä käyttäytyy, kun avonaisia sovelluksia on yli neljä.

Puhelinvertailu-sivuston videossa asiaa kysytään suoraan (3:15) ja Jaakko Roppola vastaa hieman kierrellen, että näkymästä ei ole haluttu tehdä vieritettävää vaan vähiten käytetyt sovellukset yksinkertaisesti piilotetaan. Tämä tuntuu äkkiseltään hämmentävältä.

Moniajonäkymässä sovelluksen kantta pohjassa pitämällä aukeaa oma näkymänsä, josta sovelluksia sammutetaan. Tässä näkymässä näkyvät ilmeisesti kaikki käynnissä olevat sovellukset. (4:20)

N9:stä poiketen kotinäkymiä on vain kaksi. Notifikaatioille omistettu kolmas kotinäkymä puuttuu kokonaan. Haastattelussa Roppolan vastaus tähänkin on hieman epämääräinen (7:40). Keskitetty notifikaatioalue on koettu tarpeettomaksi, sillä jos viesti saapuu puhelimen ollessa taskussa, notifikaatio lisätään lukitusnäkymään ja jos taas viesti saapuu puhelinta käytettäessä, se voidaan avata suoraan.

Ajan ennen iOS 5:ttä muistavat tietävät, että on hyvin rasittavaa, että tekstiviesti avataan suoraan näytölle sillä hetkellä, kun huomio on jossain muualla. Notifikaatioalueiden tarkoitus on, että käyttäjä saa itse päättää, koska huomioi ne. Voi tietty olla, että lukitusnäytölle on tarkoitus päästä kätevästi ja notifikaatiot säilyvät siellä, jolloin erilliselle näytölle ei ole tarvetta.

Äkkiseltään mietityttää, kuinka lukitusnäyttö käyttäytyy notifikaatiomäärän kasvaessa, kun pystysuuntainen vierittäminen on pois laskuista, sillä se on varattu näkymästä pois pääsemiseen.

Kommenteissa moniajonäkymän on mainittu toimivan samaan tapaan kuin Blackberry 10 -käyttöjärjestelmässä, ja väite näyttäisi pitävän suurilta osin paikkansa. Tämä ei sinänsä yllätä, sillä uusi Blackberry tuntuu mallintaneen kotinäkymälogiikkansa pitkälti N9:n pohjalta. Siinä on oma sovelluslistansa, moniajonäkymänsä sekä notifikaatiovirtansa – vieretysten kuten N9:ssä.

Jollassa lukitusnäkymä sekä kaksi kotinäkymää on sijoiteltu allekkain. Tämä aiheuttaa omat rajoituksensa, mutta kenties myös apua aiemmin pohtimaani N9:n ongelmaan. Jos käyttäjä pyyhkäisee vahingossa liian reunasta vaikkapa vasemmalta oikealle ja siirtyy kotinäkymään, voi olla vaikeaa siirtyä takaisin. Pyyhkäisy oikealta vasemmalle ei vie käyttäjää takaisin, vaan siirtyy eri kotinäkymien välillä. Oikea ratkaisu on pyyhkäistä itsestä moniajonäkymään ja löytää sieltä äskeinen sovellus.

Sailfishissä palataan ilmeisesti aina moniajonäkymään, joten eksyminen on vaikeampaa. Lisäksi tätä näkymää voi pyyhkiä vain pystysyynnassa.

Vaikka kotinäkymää vieritetään pystysuunnassa, vieritys on N9:stä poiketen sivutettu. Se helpottaa sovellusten löytämistä sijainnin perusteella iOS:n tapaan.

Pyyhkimään

Pyyhkäisyt ovat Sailfishissä kaikkiaan ahkerassa käytössä. Myös paluu hierarkian edelliselle tasolle tapahtuu pyyhkäisemällä, mutta tällöin pyyhkäisy ei saa alkaa aivan näytön reunasta. Elepohjaisuudella pyritään välttämään turhia nappuloita, mutta eleissä on hankaluutena, että ne ovat hankalampia oppia ja muistaa kuin näkyvät napit.

Paluueleen ongelma on myös, että se rajoittaa vuorovaikutuksen suunnittelua. Usein on luontevaa, että pyyhkäisyllä ei liikutakaan hierarkiatasolta toiselle vaan pysytään saman tason sisällä – siirrytään esimerkiksi uutisartikkelista toiseen. En tiedä, kuinka vapaasti Sailfish antaa näitä hallita, mutta käyttäjäparat ainakin saa äkkiä sekaisin käyttämällä samoja pyyhkäisyjä eri tarkoituksiin.

Uusia konsepteja

Taustalle oleville sovelluksille voi antaa komentoja suoraan moniajonäkymästä sovelluksen kuvaa pyyhkäisemällä. Tämä on nokkela ajatus ja tuntuu luontevalta esimerkin musiikkisoittimessa. Aivan hypetyksen veroisesta mullistuksesta ei silti nähtyjen demojen perusteella ole kyse. Myös muissa mobiilikäyttöjärjestelmissä on kätevät oikotiet hallita nopeasti musiikkisoitinta, eikä muita luontevia käyttökohteita ominaisuudelle oikein esitelty.

Esimerkiksi iOS:n soitinratkaisun hyvä puoli on, että se toimii aina samalla tavalla. Sailfishillä musiikkisoittimen kansi saattaa olla eri paikassa sen mukaan, kuinka monta kertaa käyttäjä on vaihtanut sovellusta sen käytön jälkeen. Mikä pahinta, aina se ei välttämättä edes mahdu näkyviin moniajonäkymään, jos musiikkiohjelmassa ei ole hetkeen käyty.

Toistettavuus on usein oleellisempaa kuin tarkka painallusten määrä. Huomaan avaavani kameran nykyään iPhonella yleensä lukitsemalla ensin näytön ja pyyhkäisemällä sitten ylöspäin sen sijaan, että etsisin kameran kotinäkymästä.

Mietin ensin, että moniajonäkymän sovellusten kannet olisivat nokkela tapa tuoda mukaan Android-henkinen widget-tuki kotinäkymään, mutta aloin pohtia, onko sittenkään järkevä oletus, että widgetit ovat sidoksissa siihen, missä järjestyksessä sovelluksia on käytetty. Tämä johtaa turhaan etsimiseen, ja voi hyvinkin olla niin, että jokin ohjelma on hyödyllinen minikokoisena, mutta sitä ei ole juuri koskaan syytä avata suureksi ja päinvastoin.

Toinen pyyhkäisyjä hyödyntävä vuorovaikutusmalli on vetämällä käytettävä valikko. iOS 6:n myötä Apple viimein virallisti, että näkymän pyyhkäisy alaspäin päivittää näkymän. Tämä Tweetie-sovelluksen lanseeraama ja Twitterin patentoima ele on luonteva: jos listan uusin sisältö on ylhäällä ja päädytään listan loppuun, on loogista yrittää etsiä vielä uudempaa sisältöä eli päivittää lista.

Sailfishin toteutuksessa semantiikka on unohdettu, mutta on keksitty hyödyntää havaintoa, että näkymää vetämällä ja irti päästämällä voidaan valita kohteita vaivattomammin kuin avaamalla valikko ensin napista ja painamalla sitten erikseen haluttua valintaa. Toki tämä vaatii, että kohteiden määrä on vähäinen, sillä kovin pitkää matkaa ei ole mukavaa vetää yhtäjaksoisesti sormea nostamatta. Löydettävyys ja vahinkovalinnat saattavat myöt nousta ongelmaksi, mutta uskoisin, että vastaavia valikoita nähdään pian muillakin alustoilla.

Jollain tapaa tuosta tulee mieleen vanhan hyvän ajan Mac-käyttöjärjestelmän pudotusvalikot, jotka pysyivät auki vain pitämällä hiiren painiketta pohjassa valikkoa käytettäessä. Mac OS 8:n myötä Apple taipui tukemaan Windows-tyylistä toteutusta, jossa valikko pysyy auki, vaikka napista hellittäisikin.

Listojen vetämiseen liittyy myös temppu, jolla listan lopussa pompauttamalla pääsee hyppäämään listan alkuun. Tämä on hyödyllinen ja hauskasti toteutettu toiminto. Ongelma on vain, että se vaikutti videon perusteella toimivan vain listan lopussa. iOS:llä listan yläosaan pääsee koskettamalla näytön ylälaidan tilapalkkia myös keskellä listaa oltaessa. Tämä onkin yksi ensimmäisiä ominaisuuksia, joita tapaan kaivata Androidia käyttäessäni.

Yksi paikka, jossa demovideossa käytettiin uutta vetovalikkoa, oli Ambient-valinnan kytkeminen päälle. Se mukauttaa käyttöliittymän värit sointumaan valittuun taustakuvaan. Näppärää, mutta herää kysymys, paljonko tästä on iloa varsinaisia sovelluksia käytettäessä. Windows Phonessa on nähty, etteivät sovellusten tuottajat halua, että brändimanuaalin perusteella vaivoin laadittu visuaalinen ilme muuttuu käyttäjän tehostevärien myötä riitasointuiseksi. Vastaavan hankaluuden luulisi tulevan vastaan myös Sailfishillä.

***

Jollan Sailfish-demo oli kiinnostava, mutta paljon on vielä tekemistä. Toisaalta kukaan tuskin olettikaan, että näin lyhyessä ajassa olisi paljoa valmiimpaa saatu aikaan. Oma tässä kokonaan huomiotta jäänyt osuutensa ovat kehitystyökalut, joista olen kuullut kehuja. On  mukavaa toivoa yritteliäälle porukalle menestystä ja seurata mitä tuleman pitää.

Ai niin, jos joku jäi kaipaamaan fanipoikamaisempaa otetta, Jollausers.com tarjoaa mainion esimerkin.

Kirjoittaja suunnittelee työkseen käyttöliittymä iOS-, Android, ja Windows Phone -laitteisiin. (Toivottavasti joskus vielä Sailfishillekin.)

Windows Phone 8 lopetti hurskastelun

Minä pidän Windows Phone -käyttöjärjestelmästä. Tykkään tavasta, jolla se on lähtenyt etsimään omia latujaan iPhonen suoran seuraamisen sijaan. Pidän myös siitä, että se hyödyntää viisaasti pyyhkäisyjä painikkeiden sijaan ja nostaa sisällön keskiöön koristeornamenttien kustannuksella. 

Sen sijaan en ole ollut täysin vakuuttunut kotinäkymän Live Tiles -lähestymistavasta enkä oikein ymmärrä lehtijuttuja, joissa näiden perusteella väitetään iPhonea tai Androidia auttamattoman vanhanaikaiseksi. On hyvä asia, että puhelimessa on tarjolla näkymä ajankohtaisista asioista – kuten WebOS:ssä, N9:ssä, Androideissa ja viimein jollain lailla iOS 5:ssä. On myös hyvä olla oman maun mukaan muokattava näkymä, josta sovellukset saa helposti käyntiin. En ole kuitenkaan vielä vakuuttunut, että nämä kannattaa yhdistää Windows Phonen tapaan.

Live Tile -tiilet saattavat olla passiivisia laatikoita, joissa ei näy muuta kuin sovelluksen kuvake. Toinen vaihtoehto on, että niissä näkyy ajankohtaista tietoa, esimerkiksi viimeisimpiä uutisotsikoita. Vaikka tiili olisi jäljempää viisasta tyyliä, todennäköisyys, että se näyttää jotain kiinnostavaa juuri sillä hetkellä, kun satun katsomaan sitä on aika pieni. Odottelevan tuijottelun sijaan seuraisin ilmoituksia mieluummin listasta, jota saan itse vierittää omaan tahtiini.

IPhonen notifikaatiolistassa minua häiritsee, että se on lajiteltu sovelluksen mukaan. Uskoisin pitäväni jostain N9:n kaltaisesta toteutuksesta. (Kirjoitin aiemmin tarkemmin N9:n kotinäkymistä.)

N9:n yksi kolmesta kotinäkymästä näyttää listan tapahtumista (Kuva: Nokia)

Vastaavasti halutessani käynnistää sovelluksia, haluaisin voida löytää ne vakiopaikoilta. IPhonessa sovellusten järjestely on tuskaisen työlästä, kun määrä kasvaa suureksi, mutta sivutettu ohjelmalista on avuksi. En ehkä muista, millä sivulla sovellus on, mutta tiedän sen paikan. Sitten selailen näkymästä toiseen ja kohdistan katseeni valmiiksi oikeaan kohtaan. Windows Phonen tai Androidin vierittämiseen perustuvalla listalla tämä ei onnistu yhtä helposti.

En ole kuitenkaan käyttänyt Windows Phonea niin paljon, että uskaltaisin tyrmätä koko lähestymistapaa. Kertokaa ihmeessä omat kokemuksenne kommenteissa.

Suuri laatikko ei ole avain onneen

Pahinta kuulemaani Windows Phone -kukkua on ollut passiivisten Live Tile -elementtien hehkuttaminen. Olin viime syksynä seminaarissa, jossa kerrottiin Windows Phonen designfilosofiasta, ja evankelista julisti että siinä missä iPhonen kuvakkeet ovat vain kiillotettuja koristeita, Windows Phonella niissä on keskitytty informatiiviseen sisältöön.

Niin kuin esimerkiksi tässä Internet Explorerin Windows Phone -tiilessä.

Vastaavasti kiillotetusta koristelinjasta esimerkkinä iPhonen kalenterikuvake.

Kalenterikuvake kertoo päivämäärän, viikonpäivän sekä uusien kalenterivarausten määrän. Internet Eplorerin kuvake ei kerro muuta kuin sovelluksen nimen.

Windows Phonen kuvake taustalaatikoineen on kooltaan 173*173 pikseliä. iPhonen kuvake  on 57*57 pikseliä. Vertailu on tietty hieman epäreilu: Windows Phonen näyttö on tarkempi kuin vanha ei-retina iPhone, joten suora pikseleiden vertaaminen ei ole mielekästä. IPhonella sovelluksen nimi ja numeropallullukka menevät myös yli kuvakkeen koosta. Lisäksi myös Windows Phonella kalenterikuvake on yhtä informatiivinen kuin iPhonella.

Myönnetään, Internet Explorer oli tarkoitushakuinen esimerkki, mutta se osoittaa, että pahimmillaan Windows Phonen tiilet eivät ole kummempaa kuin ylisuuria kuvakkeita ja on tekopyhää väittää muuta.

***

Windows Phone 8:n myötä hurskastelu onneksi loppuu: Microsoft on myöntänyt epäsuorasti, ettei suuri kuvake tuo aina lisäarvoa. Kohta kotinäkymän kohteiden koon pääsee valitsemaan suuren, keskikokoisen ja pienen väliltä. Näin sovellukset, jota eivät tarjoa kuvakkeessaan lisäsisältöä voi pienentää ja varata tilan niille sovelluksille, jotka käyttävät tilan hyödykseen. Joku voisi sanoa, että tämä on aika lähellä Androidin kotinäkymää widgeteineen.

Samalla kotinäkymän oikean laidan tyhjästä tilasta on luovuttu. Tämä tila oli vanhassa designissa minua kummastuttanut valinta. Samalla kun puhuttiin tehokkaasta tilankäytöstä ja informaation korostamisesta, päänäkymästä oltiin valmiita varaamaan vajaa viidennes ohjelmalistaukseen vievälle nappulalle. Helpottihan se listan löytämistä, mutta uhraus tuntui kaikkiaan melkoisen suurelta.

On kiinnostavaa nähdä, kuinka hyvin Windows 8:n kotinäkymä otetaan vastaan. Ennakkoon on ehditty esittää arviota, että se on sekava ja tuo MySpacen riemunkirjavuuden mobiiliin. Toisaalta myös innostuneita arvioita on nähty.

Windows Phone 8 sallii pienemmät kuvakkeet. Loppu on käyttäjästä kiinni. (kuva: Techradar)

Saako sinun mobiilikäyttöjärjestelmäsi hihanapit auki?

Olen oppinut, että kalliin pikkutakin tunnistaa siitä, että hihansuun napit pystyy avaamaan. Tavallisissa takeissa napit ovat mukana vain koristeina.

Analogia on vähän heikko, mutta yhtä lailla kiinnostava yksityiskohta liittyy iPhonen herätyskelloon. Jos hälytyksen toistumispäiviksi valitsee maanantain, tiistain, keskiviikon, torstain ja perjantain – tai kuten ihmiset sanoisivat arkipäivät – iPhone näyttää tallennuksen jälkeen, että hälytys toistetaan arkisin.

Vastaavasti, jos valitsee kaikki päivät tai vain sunnuntain ja lauantain, vahvistusteksti on joka päivä tai viikonloppuisin.

Mukava pikku yksityiskohta, joka löytyy myös Windows Phonesta. Androidista ei.

Hesburgerin tilausautomaatti ja muut Kampin ihmeet

Kampin keskuksen automaateista tässä blogissa on arvioitu muinoin HSL:n lippuautomaatti sekä bussipysäkkien ovenavauspainikkeet. Sittemmin kehitys on kehittynyt. Tällä kertaa testissä ovat Hesburgerin tilausautomaatti sekä kauppakeskuksen infopääte

Hesburgerin innovatiivisuus ei jäänyt megamättöhampurilaiseen ja Hese-autopesulaan. Toimistollamme Konkurssikuution nimellä tunnetun food courtin paikalle Kampin keskukseen avattu Hesburger-ravintola on varustettu hämmentävällä tilausautomaatilla.

Enää ei tarvitse tehdä monimutkaisia ateriapäätöksiä  stressaavasti jonon velloessa takana. Eikä pohtia, kuinka urpolta näyttääkään tähytessään myyjän ohitse yläviistoon ateriavaihtoehtoja, vaikka periaatteessa kykenisi muistamaan termin ranskanperunat myös ilman lunttia.

[Pahoittelut, merkinnän kuvat eivät tällä kertaa suurene klikkaamalla, sillä moinen vaatii wordpress.comissa enemmän väsäilyä kuin tällä kertaa oli aikaa.]

Punakone

Automaatti perustuu kosketusnäyttöön ja toimii varsin suoraviivaisesti.

Alkunäkymä on varsin tasapaksu eikä esimerkiksi korosta kampanjatuotteita mitenkään

Aterioista on nähty herkullisempiakin kuvia.

On omituista, ettei aterioiden hintoja kerrota tässä näkymässä ja hämmentävää että sanat päättyvät kolmeen pisteeseen, vaikka yksikään sana ei näytä katkenneen.

En huomannut alalaidan paluupainiketta ennen kuin näistä kuvista, vaan painoin palatessani vasemman yläkulman nappia, joka vie takaisin alkuun saakka.

Kenties automaatin hyödyllisin ominaisuus: lisukevaihtoehdot ovat selkeästi esillä. (Kerrosateria oli avajaistarjouksessa – muuten olisin ottanut rukiin.)

Automaatti tuo lisukevaihtoehdot tarjolle paremmin kuin normaali kassatilaus. En ollut tiennyt, että juoman saa vaihtaa pirtelöönkin. Vastaavasti ranskalaisten perunoiden vaihtoehdot ovat hyvin esillä.

Huono puoli on, ettei automaatti osannut myydä minulle majoneesia, vaan palasi tilauksen jälkeen kiltisti kaikenkattavaan alkunäkymään. Unohdin koko majoneesin, vaikka normaalisti sellaisen usein ostan.

Tilaus maksetaan kortilla automaatilla. Sen jälkeen otetaan kuitti talteen ja marssitaan kassalle noutamaan tilaus.

Maksamisen jälkeen marssitaan tiskille. En tietenkään huomannut alaviistoon sijoitettua kylttiä, vaan marssin väärälle tiskille. Tuntui vähän absurdilta, ettei myyjä suostunut palvelemaan minua siinä, vaan tuhahti menemään oikeaan paikkaa. Muita asiakkaita ei näkynyt.

Yritän olla sanomatta mitään noutopisteen symbolista.

Kovin on matalaa

Hesburgerin automaatti kärsii samasta ongelmasta kuin yllättävän monet automaatit nykyään: pitkä ihminen ei näe käyttää sitä. Varsinainen kosketusnäyttö on vielä käytettävissä, mutta maksuluukku on piilotettu kovin hankalaan paikkaan.

Yhteenveto: Automaatti on keskinkertainen ratkaisu ongelmaan, jonka olemassaolosta en ollut tietoinen. Olisi mielenkiintoista kuulla Hesburgerin laskelmia automaatilla tavoiteltavista hyödyistä.

***

Kampin keskus tarjoaa asiakkailleen modernien ostoskeskusten tapaan infopäätteitä, joiden avulla voi tutustua keskuksen palveluihin. Kosketusnäyttöön perustuvat päätteet ovat sekoitus yksityistä ja julkista, eikä lopputulos täysin vakuuta.

Infopääte näyttää yksin ollessaan mainoksia

Kun päätteellä ei asioida, siinä pyörii mainoksia. Kenties laitteet näyttävät sen verran mainoksilta, etteivät käyttäjät aina edes keksi, että niitä voisi operoida itsekin. Näytön reunaan on päädytty lisäämään ohje kertomaan, että laite toimii myös infopäätteenä.

Ohjetarra kielii epäselvästä affordanssista

Kaksijakoinen käyttötarkoitus aiheuttaa hankaluutensa. Mainostaulun on hyvä olla suuri niin, että huomio kiinnittyy, mutta infopääte taas on henkilökohtainen. Käyttöliittymä ei sentään ole koko ruudun kokoinen, mutta valitettavasti niin suuri, ettei se mahdu käden mitan päästä kokonaan näkökenttään. Ohikulkijat taas näkevät liiankin hyvin, mitä käyttäjä on etsimässä.

Hyvänä puolena mainittakoon, että kuva piirretään kyllin korkealle aikuiselle ihmiselle. Tarjolla on myös toiminto, jolla käyttöliittymän voi laskea alemmaksi, joskin muutos on ihmeen pieni. Luulisi, että samalla vaivalla säädön olisi tehnyt portaattomaksi. Samoin symboli on sen verran huomaamaton, että ominaisuus saattaa jäädä käyttämättä.

Alapalkin oikean laidan nuolesta kuvaa voi siirtää ylös–alas

Pahin takaisku tulee haun kohdalla. Hakutuloksia näyttäessään palvelu kyllä kertoo, missä kohde on (ja senkin vähän huomaamattomasti), mutta käyttäjän sijaintia ei näytetä, vaikka luulisi fyysisen pömpelin oman sijaintinsa tietävän. Olet tässä -pallukka on kuitenkin ollut ikiaikaisesti manuaalisten opastekarttojen tärkein ominaisuus.

Oma riesansa tulee siitä, ettei sinänsä hienosti laadittua kolmiulotteista pohjapiirrosta ole käännetty vastaamaan laitteen fyysistä sijaintia. Oikeasti seison selkä bussilaiturille päin.

Haku kertoo kohteen sijainnin, mutta ei käyttäjän omaa sijaintia

Olin hetken ihmeissäni, kuinka pääsen takaisin hakutuloksiin. Paluulinkki on sijoitettu vähän outoon paikkaan ja se hukkuu koristetauhkan sekaan. Ei ole myöskään ihan ilmeistä, mitä eroa on takaisin-linkillä ja sulkemisruksilla.

Yllätys paljastuu kun kääntää päänsä alaviistoon ja huomaa valikosta karttavaihtoehdon. Yhtäkkiä laite kertookin sijaintini, mutta parturia ei enää kartalta korosteta.

Olet tässä -seliteteksti on suurempi kuin varsinainen merkki kartalla

Kartan alapuolella listataan palveluita, ja palvelun valitsemalla saa kuin saakin näkyviin yhtä aikaa sijaintinsa ja kohteensa. Maagista! Ja yhä hämmentävämpää, miksei samaa tietoa tarjota hakunäkymässä.

Oma sijaintini ja kohteen sijainti – vihdoin yhdessä

Luultavasti syynä on, ettei näin laaditulle kartalle ole triviaalia piirtää yhtä aikaa näkyviin sijaintia ja kohdetta jos ne sijaitsevat eri kerroksissa. Sen sijaan, että olisi mietitty kartan toteuttamista toisin, poistettiin vaivihkaa koko ominaisuus.

Jos näyttöön ei koske hetkeen, käyttöliittymä palaa alkuun ja alkaa näyttää mainoksia. Leikkiessäni, että olisin ollut kiinnostunut Kampin ajankohtaisista tiedotteista tai palveluiden kuvausteksteistä sain tämän aikaan. Voisi olla paikallaan varoittaa pari sekuntia aiemmin ja antaa käyttäjän koskea näyttöön nollatakseen laskurin.

Vertailun vuoksi kokeilin Jumbon vastaavia päätteitä. Ne näyttävät selvemmin infopäätteiltä, on muotoiltu yksityisemmiksi ja ne osaavat piirtää reitin nykysijainnista kohteeseen. Ulkoasu on vastaavasti astetta rujompi.

Jumbon automaatti näyttää lähtöpaikan ja kohteen sekä reitin jos mahdollista (ja kirjoittaa jostain syystä kohde-sanan isolla)

Yhteenveto: Kalliilta toteutukselta vaikuttava Kampin infopäääte kompuroi hyvistä aikeistaan huolimatta perusasioissa ja tekee yksinkertaiset asiat valitettavan monimutkaisesti.

Huomasin tämän kirjoitettuani, että Kampin automaatteja on kommentoitu myös  Informaatiomuotoilu-blogissa. Kaikkiaan lupaavalta vaikuttava blogi, kannattaa tutustua.

Bonus Ylen uutisnäyttöjen värit on muutettu uuden Yle-ilmeen mukaisiksi. Samalla muutettiin tekstin asettelua. Herää kysymys, onko noin suuri palkki tarpeen, jos sen seurauksena uutisteksti täytyy pienentää näin hankalalukuisen pieneksi.

Näissä tehtävissä tabletti voittaa tietokoneen

Hiljattain Suomessa uutisoitiin näkyvästi oletus, että tabletit riittävät monien käyttäjän tarpeisiin niin hyvin, että saattavat korvata läppärit kokonaan. Kommenttikeskusteluissa lentosimulaattori- ja strategiapelimiehet purnasivat, että ei ikinä. Tuo on sikäli ironista, että pelipuolella vastaava ilmiö tapahtui jo aiemmin: valtavirta pelaa konsoleilla, ja PC-pelaaminen on jäämässä vakavampien harrastajien touhuksi.

Mitä pelikonsolit ovat pelaamiselle, tabletit ovat tablettitekemiselle: täysverisestä tietokoneesta karsittu ympäristö, joka soveltuu joiltain osin tarkoitukseensa niin paljon paremmin, että puutteet antaa anteeksi. Enää pitäisi määrittää, mitä tämä tablettekeminen on.

Erilaiset kysymykset iPadin mielekkyydestä ovat yleisiä Google-hakuja, joilla tähän blogiin päädytään. Tähän saakka aiheesta ei ole ollut tarjolla kuin kirjoitukseni iPad-julkistuksen jälkeisistä ensitunnelmista. Nyt kaksi vuotta myöhemmin asiaa on hyvä pohtia uudestaan.

Tämän takia käytän iPadia mieluummin kuin kannettavaa tietokonetta

Tabletissa on akkua jäljellä, kun sen ottaa käteensä. Vaikka kannettavien akut ovat parin viime vuoden aikana parantuneet merkittävästi, iPad on akkukestossaan omaa luokkaansa. Laitetta käyttäessään huomaa, ettei akkua mieti samalla tavalla kuin kannettavalla, vaan pädin ottaa käteensä hieman kuin kirjan.

Tabletilla pääsee verkkoon koska vain. Moni tuntemani iPad-käyttäjä ei pidä tätä kovin tärkeänä, vaan on tyytyväinen wlan-surffailuun, mutta minulle mobiiliyhteys on merkittävä hyöty verrattuna tietokoneeseen. Totta, saahan puhelimen avulla tarjottua verkon tietokoneelle, mutta säätämistä siinä on – ja yksi akku lisää, jonka tyhjenemisestä murehtia. Myös ilmaisia wlaneja on, mutta niihin kirjautuminen tapaa olla tavalla tai toisella rasittavaa.

On kovin kaikkivoipa olo tarttua laitteeseen, jossa on virtaa ja verkkoyhteys. Sillä pääsee pitkälle.

3G-yhteyden puute kannettavassa tietokoneessa on vain Applen ongelma. Monilla muilla valmistajilla on malleja, joissa ominaisuus on mukana. Testaamissani se vain on toteutettu sikäli hankalasti, että yhteys pitää avata erikseen kuin ennen vanhaan modeemilla soitettaessa sen sijaan, että se olisi aina käytössä.

Tabletissa ei ole kantta avattavaksi. Vaikka MacBook Air on ohut ja kevyt ja himottava, sen avaamiseen raitiovaunussa liittyy suurempi kynnys kuin iPadin esiin ottamiseen. Alkuperäisessä iPad-kirjoituksessani olin huolissani laitteen ergonomiasta: kuinka sen saisi pystyyn ja eikö lituskaa levyä ole hankala naputtaa.

Omassa käytössäni heti ostamisen jälkeen hankkimani Yoobaon suojakuori on osoittautunut käteväksi ja ratkaissut nämä ongelmat. Se on muotoiltu kuin Applen suoja niin, että sen avulla laitteen saa pystyyn ja näppisasentoon. Applen kuoresta poiketen se ei näytä kulahtaneelta ja napsahtaa napakasti, kun sen sulkee. Tuntuma on kuin mustakantisessa muistikirjassa. IPad 2:n kanssa toimiva smart cover on mekaanisena innovaationa kiehtova, mutta ei pysy niin napakasti paikoillaan kuin tahtoisin.

Tablettia voi käyttää seisaaltaan. Kukapa meistä ei välillä olisi seisonut läppäri auki lumisateessa – tabletin kanssa ahdistaa paljon vähemmän. Karttana se on ylivertainen, mutta myös vähänkin pidemmän jonottamisen aikana sen nappaa mieluusti olkalaukustaan.

Tabletti ei hurise eikä kuumene. Läppärin kanssa ei tarvitse kauaa sängyssä viettää ennen kuin tuuletin alkaa pitää meteliä. Hiljainen nöyrästi palveleva tabletti ei tunnu samalla tapaa tekniseltä rakkineelta kuin tietokone. Kunhan on ja toimii vain.

Näytön koko on sopiva koko ruudun sovelluksille. Ollessani jokunen vuosi sitten armeijassa käytin pitkät ajat iPhoneani pääsemättä lainkaan läppärilleni. Kun tuolloin tauon jälkeen palasin tietokoneelle, sen näyttöalan käyttö tuntui häiritsevän tehottomalta. Siinä missä iPhonella jokainen näytöllinen oli pyritty suunnittelemaan optimaaliseksi tehtävän kannalta, yhtäkkiä edessäni oli jäsentymätön pino ikkunoita ja työpöydän tauhkaa. Muistan tuolloin miettineeni, olisiko iPhonen kaltainen koko ruudun optimointi mahdollista toteuttaa suuremmassa koossa – ja olihan se.

(En sittenkään ole tietokoneella automaattisesti koko ruudun lähestymistavan kannalla. Mac OS X Lionin toteutus on sen verran kankea, etten itse ole kokenut sitä käyttökelpoiseksi. Windows 8:n radikaali lähestymistapa muuttaa suuren näytön ja hiiren työpöytäympäristö pienemmän näytön kosketuskäyttöliittymän mukaiseksi vaikuttaa lukemani perusteella ongelmalliselta sekin. Hyvää pohdintaa aiheesta.)

Näytön saa pystyasentoon. Näppäimistö sanelee pitkälti läppäreiden muodon, jolloin näytöstä tulee väkisin vaakasuuntainen. IPad palaa Xerox Alton jalanjäljille ja mahdollistaa näytön vaivattoman kääntämisen pystyyn. Valtaosa kuluttamastani sisällöstä on tekstiä, joten on mukavaa saada näyttö oikein päin.

Kirjoittaminen toimii yllättävän hyvin. Olin skeptinen kirjoittamisen suhteen, mutta se toimii niin hyvin, että olen vastaavasti alkanut jälleen vihata puhelimella kirjoittamista. En yleensä kirjoita kovin pitkiä tekstejä iPadilla, mutta tämän merkinnän kirjoitin testin vuoksi WordPress-sovelluksella.

Tabletti on nopea ottaa mukaan. Jos joudun nousemaan työpisteeltäni pikapalaveriin, en millään haluaisi irrottaa tietokonetta kaapeleistaan. IPadin voi napata suoraan mukaan.

Siinä on monikosketusnäyttö. Tämä tuntuu olevan vihkiytymättömien toimittajien  mielestä tärkein asia. Nipistämällä zoomaaminen on tietty hyvä juttu, mutta monikosketus saa suhteettomasti näkyvyyttä merkittävyyteensä nähden. Hyvin toimiva kosketusnäyttö ja sen mahdollistama suorempi vuorovaikutus on toki tärkeä osa kokonaisuutta ja tiukasti sidoksissa aiemmin mainitun koko näytön hyödyntämisen kanssa.

Miksi tabletti ei korvaa tietokonettani

Merkittävin ongelma on sisällön luomisen työläys. Jos haluaisin etsiä tähän merkintään kuvitusta, säätää sitä vähän, ladata verkkoon ja sijoittaa sen oikeaan kohtaan tekstiä, niin meneepä aika väsäilyksi. En myöskään jaksa etsiä artikkeleita, joihin haluan linkata ja nyhrätä sitten linkkitageja paikoilleen. Tämäkin voisi toimia hieman paremmin, jos WordPress-sovellus olisi kehittyneempi, mutta tietokoneen voima on siinä, että asiat voi tehdä tehokkaasti ilman että koko putkea on toteutettu yhteen sovellukseen.

Jobs sanoi viisaasti, että tietokoneet ovat vähän kuin kuorma-autot (Vai mikä se sana oli, truck? Tietokoneella olisin jo googlannut): osa meistä tarvitsee niitä jatkossakin saadakseen työnsä tehdyksi, mutta muut selviävät kevyemmällä ratkaisulla.

Samasta syystä en myöskään näe tarvetta yhdistää näppäimistöä iPadiini. Käytössäni tekstin naputtelun hitaus ei ole ongelma, vaan muun säätämisen vaivalloisuus. Jos iPadin vielä nostaa pystyyn näppäimistön taakse, se vain pahentaa tilannetta. Yhtäkkiä kosketusnäyttö onkin pystyssä niin, että sitä on hankala tökkiä. Tulee äkkiä hiirtä ikävä.

Vaikutuin kovasti taannoin Microsoftin Courier-konseptin videoista. Sehän oli sittemmin keskeytetty projekti, jossa luotiin sähköistä muistikirjaa kynävetoisella toteutuksella. Hankin sittemmin kapasitiivisen näytön kanssa toimivan kynän ja olen ladannut useita muistikirjasovelluksia, muttei mikään ole vakuuttanut.

Sormea muistuttava kynä on tahmea ja epätarkka. En osaa kirjoittaa sillä niin siististi, että viitsisin lukea sitä. Kaikkiaan tuntuu typerältä kirjoittaa sähköiselle laitteelle käsin ilman tekstintunnistusta. Muistikirjasovelluksilla on taipumus olla kauniita leluja. Niihin saa parhaimmillaan ostaa rahalla erilaisia paperityylejä, mutta piirtoalue on rajoitettu realismia jäljitellen turhan pieneksi A5-sivuksi.

Näkisin, että luentomuistiinpanotarkoituksessa saattaisi olla mahdollisuuksia sovelluksella, joka antaisi syöttää tekstiä virtuaalinäppäimistöllä ja piirtää kuvioita vapaalla kädellä, mutta en ole vielä törmännyt kovin hyvään toteutukseen.

Facebookin puolella kommentoitiin artikkelia kertomalla, että iPad on soveltunut hyvin elokuvastoryboardien luomiseen, joten ehkä kyse on enemmän omasta avuttomuudestani kuin laitteen soveltumattomuudesta.

Eräitä käyttämiäni sovelluksia, jotka tarjoavat tietokonetta paremman kokemuksen

Mail. iPadilla vastaa viesteihin mieluummin kuin puhelimella ja viestit on kätevämpi lukea kuin läppärillä. Edellisessä työpaikassani iPadiin viestit sai suoraan, kun taas läppärillä piti säätää joka kerta ensin VPN:n kanssa. Toimistossa istuessani käytän toki mieluummin tietokoneen Mailia.

Twitter, Tweetbot. En ole vielä täysin päättänyt, kummalla seurata Twitteriä, mutta molemmilla twiittien selaaminen ja linkattujen artikkelien lukeminen on mukavampaa kuin tietokoneen natiiviohjelmalla tai verkkoselaimessa.

Kartta. GPS:n ja kompassin ansiosta ylivertainen tietokoneeseen verrattuna. Kosketuskäyttöliittymä soveltuu karttakäyttöön mitä erinomaisimmin. Huonona puolena offline-tuen puute ulkomailla ja reittihakujen rajallisuus.

Taloussanomat. Visuaalisempi kuin verkkoversio. Jutusta toiseen siirtyminen käy kätevästi. Pääsy laadukkaampaan TalSa+-aineistoon. (Disclaimer: olen ollut toteuttamassa sovellusta.)

Helsingin Sanomat. Uusin versio toimii valitettavan tahmeasti ja epävakaasti 1. sukupolven iPadillani, mutta noin periaatteessa hieno sovellus ja paljon Flash-pohjaista näköislehteä sujuvampi.

Kindle, Elisa Kirja. Sähkökirjoja en jaksaisi läppäriltä lukea. Hakuteosta kyllä voisi selata.

Instapaper. Kun törmään kiinnostavaan artikkeliin työpäivän mittaan tai Twitter-sovelluksessa, tallennan sen Instapaperiin ja luen kun on aikaa.

First Touch Soccer (ja X2:n jalkapallopelien aiemmat versiot). Näitä olen vuosien varrella hakannut aika paljon. Minusta pallo tuntuu aidommalta kuin Fifassa tai Real Footballissa.

Flipboard. Alkuinnostuksen jälkeen tämän käyttö on jäänyt vähemmälle, mutta pitäähän sitä ainakin seurata, mitä keksivät käyttöliittymälle milloinkin tehdä.

Navionics Marine. Itämeren merikartat pilkkahinnalla. Sovellus on toteutettu vähän hölmösti, mutta on puutteineenkin ihmeellinen. Mikäs siinä on vesitiivis pussi kaulassa laidalla istuessa ja navigeeratessa.

Scyscanner. Nerokas käyttöliittymäratkaisu lentojen etsimiseen. Tarjoaa myös vastauksen kysymykseen, kun ei ihan tiedä minne haluaisi mennä ja milloin – kunhan halvalla pääsisi.

TVKaista. Ohjelmien katselu TVKaistan kautta tietokoneella tuntuu vähän säätämiseltä, mutta natiivisoveluksella se käy kätevästi. Ei sillä, ettei sovellus voisi olla paljon parempikin, mutta budjetit ovat varmaankin pienet. iPad on läppäriä kätevämpi sijoittaa niin, että virikettä riittää niin tiskattaessa kuin silitettäessä.

Ticket to Ride. Menolippu-lautapelin iPad-versio on hieno. Pelikavereita tuntuu löytyvän melkein mihin vuorokaudenaikaan tahansa, ja myös lokaali moninpeli onnistuu laitetta kädestä käteen kierrättämällä.

Kuvat. Valokuvien katsominen iPadilta on mukavaa. Näyttö on tarkka ja laite on paljon mukavampi ojentaa toisen käteen katsottavaksi kuin tietokone. Tuntuu melkein kuin selaisi valokuvanippua. iOS 5:ssä Apple tosin poisti mahdollisuuden pyörittää valokuvia niiden laitteelle tuomisen jälkeen, joten pitäisi varmaan etsiä parempi sovellus kuvien katseluun.

N9 vs. iPhone – helppo vs. ilmeinen

Kommentoin lokakuussa Nokian N9:n kotinäkymää hämmentäväksi. Kenties on aika viimein selitellä sanojani.

Finally tried out Nokia N9: it doesn’t lag. Back buttons were at times hard to find and the home screen architecture confusing, though.

Guardian julkaisi hiljattain pitkähkön lukujutun Nokian design-johtajasta Marko Ahtisaaresta. Ahtisaari kertoo haastattelussa N9-puhelimen ja Lumioiden suunnittelusta ja tölväisee iPhonea tutulla heitollaan: siinä missä N9:ssä sovelluksesta toiseen voi siirtyä kuin kuin kulkisi suoraan makuuhuonesta keittiöön, iPhonessa joutuu kulkemaan huoneesta toiseen aina eteisen kautta.

N9:ssä on käytössä kolme eri kotinäyttöä, joista yksi on iPhone-käyttäjille tuttu sovelluslistaus, toinen näkymä listaa avoimet ohjelmat ja kolmas näyttää käyttäjän haluamia tietovirtoja – Facebookia ja sen sellaista. Avonaiset sovellukset on tuotu näkyvälle paikalle yhteen kolmesta kotinäkymästä eikä käyttäjä näin voi olla huomaamatta niitä.

iPhonessa sovelluksesta toiseen taas on perinteisesti siirrytty painamalla laitetta hallitsevaa fyysistä kotipainiketta ja valitsemalla tämän jälkeen kotinäkymästä seuraava sovellus. Tätä Ahtisaari vertaa nokkelasti eteisen kautta kulkemiseksi. Ja paha häntä on syyttää: jos Jobs olisi sanonut aikoinaan vastaavasti jostain kilpailijan tuotteesta, me fanipojat olisimme toistaneet lausetta papukaijoina.

iOS 4:n myötä tarjolle tuli toinen vaihtoehto. Käyttäjä voi painaa kotinappia kahdesti avatakseen listan edellisistä sovelluksista ja siirtyä siitä suoraan haluamaansa sovellukseen. Ahtisaari myöntää, että näin voi välttyä kulkemasta eteisen kautta, mutta joutuu vastaavasti hyppimään yhdellä jalalla.

***

Nokian ja Applen tekemiä valintoja voi pohtia 37 signals -blogista poimitun yksinkertaisen ajatusmallin avulla. Ryan Bradley kehottaa miettiämään, mitkä toiminnot tehdään ilmeisiksi, mitkä helpoiksi ja mitkä mahdollisksi.

Making something obvious has a cost. You can’t make everything obvious because you have limited resources. I’m not talking money—although that may be part of it too. I’m primarily talking screen real estate, attention span, comprehension, etc.

Kaikista toiminnoista ei voi tehdä ilmeisiä, vaikka kuinka mieli tekisi. Ei, vaikka Microsoft on tavannut sitä sovellustensa monenkirjavilla kilpaa kiljuvilla työkalupaleteillaan yrittää. Jotta jokin voi erottua, muiden on oltava taka-alalla.

Applen tapa harrastaa rankkaa karsintaa tässä vaiheessa on merkittävin syy, miksi sen tuotteet tapaavat olla parhaimmillaan todella käteviä ja pahimmillaan raivostuttavan rajoittavia.

Huomataan, että Apple on päättänyt, että takaisin kotiin pääseminen on niin tärkeää, että siitä on tehtävä ilmeistä. Niinpä iPhonen etupaneelin ainoa fyysinen nappula on pyhitetty kotiin palaamiseen.

On huomattavaa, että nappi tuo juuri kotiin eikä vaikkapa palaa taaksepäin. iPodeissa esimerkiksi ei ollut kotipainiketta. Niissä oli oudosti nimetty menu-niminen nappi, joka vei käyttäjää pykälän taaksepäin. Kätkettynä oikotienä nappia pohjassa pitämällä pääsi suoraan kotiin. iPhonessa päätettiin jostain syystä tehdän kotiin palaamisesta prioriteetti ja hoitaa taaksepäin liikkuminen vaihtelevasti sovelluksesta riippuen.

Vastaavasti sovelluksen vaihtaminen on pudotettu kylmästi ilmeisestä helppo-kategoriaan. Kun on kerran oppinut kuinka sovelluksesta toiseen siirrytään, temppu onnistuu nopeasti ja ajattelematta. Yhdellä jalalla hyppiminen on vähän karrikoitu heitto.

Entä N9? Siinä on otettu kunnianhimoiseksi tavoitteeksi tehdä sovelluksen vaihtamisesta ilmeistä tuomalla se näkyvämpään rooliin. Toteutuksessa on ongelmansa, mutta se ei ole yhtä paha kuin luulin alussa lainaamaani twiittiäni kirjoittaessani.

Jos käyttäjä pyyhkäisee epähuomiossa sivusuunnassa liian laidasta aloittaen niin, että poistuu sovelluksesta ja päätyy johonkin kolmesta kotinäkymästä, ensimmäinen luonnollinen reaktio olisi pyyhkäistä takaisin ja olettaa pääsevänsä takaisin äskeiseen sovellukseen. Tämäpä ei toimikaan niin, vaan käyttäjä siirtyy kotinäkymästä toiseen. Takaisin sovellukseen hän pääsee pyyhkäisemällä moniajokotinäkymään ja valitsemalla äskeisen sovelluksen.

Kohdassa 50 s käyttäjä pyyhkäisee vasemmalle ja päätyy kotiin, mutta valitettavasti epäonnistuu pyyhkäisyssään oikealle, joten emme näe, kuinka hän ei palaisi sovellukseen vaan siirtyisi toiseen kotinäkymään.

Alun perin messuilla testaamani puhelin oli jotenkin buginen, sillä siinä sovellus ei vielä tässä vaiheessa tullut näkyviin moniajonäkymään. Jouduin ensin käymään jossain muussa sovelluksessa ja palaaman sitten takaisin ennen kuin sovellus tuli näkyviin ja pääsin palaamaan sinne. Tätä kommentoin alun perin hämmentäväksi.

Nokian ratkaisu tuo moniajonäkymän ilmeisemmäksi kuin iPhone, mutta uhraa toisaalta ilmeisen yksinkertaisen kotinäkymän ja ilmeisen keinon kotinäkymään palaamiseen. Kotinäkymään palataan joko pyyhkäisemällä sivulle, jolloin sovellus jää käyntiin tain pyyhkäisemällä alaspäin, jolloin se sammutetaan. iPhonen kotinapin löytää helpommin.

Sääli sinänsä, että Windows Phonen toteutus dedikoituine kotinäppäimineen ja piilotettuine moniajonäkymineen on varsin suoraan iPhonen kaltainen. N9:stä tuskin tulee koskaan sellaista massojen laitetta, että olisi päästy kunnolla vertailemaan, kuinka lähestymistapaerot lopulta kannattivat.

***

Oma kysymyksensä on myös, kuinka hyvin ihmiset ymmärtävät mitä moniajolla tarkoitetaan ja onko koko näkymää syytä tuoda kaiken kansan nähtäville. Applen filosofia on ollut, ettei käyttäjän tarvitse tietää, onko sovellus päällä vai poissa vai jossain välimuodoista. Kunhan se käynnistyy nopeasti ja siitä tilasta, johon käyttäjä olettaisi päätyvänsä.

Näin myös moniajonäkymä on ymmärretty väärin. Sehän vain listaa sovelluksen käynnistysjärjestyksessä, viimeisestä alkaen, mutta ei erikseen kerro, mitkä muutamat viimeisimmät niistä ovat todellisuudessa käynnissä.

On huomattu, että ihmiset kokevat huonoa omaatuntoa mukamas auki jääneistä sovelluksistaan ja luulevat, että niitä täytyisi erikseen sammutella. Apple mahdollistaa sovelluksen sammutuksen, mutta se ei ole ilmeistä eikä helppoa vaan mahdollista. Kun moniajonäkymässä pitää sormeaan painettuna sovelluskuvakkeen päällä, esiin ilmestyy symboli, jota painamalla sovellus pakotetaan lopettamaan.

Tiettävästi jopa Apple Storen genius-neropatit ovat opettaneet käyttäjille, että sovelluslistaa kannattaa tällä tavoin tyhjentää, jotta puhelin ei suotta söisi niin paljon akkua. Apple on kenties tehnyt virheoletuksen arvellessaan, etteivät ihmiset halua tietää mitkä sovellukset ovat käynnissä ja seurauksena säätämishimoiset käyttäjät tuhlaavat aikaansa poistellessaan oikoteitä viimeisimpiin ohjelmiinsa.

Luultavasti sama väki, joka ennen vanhaan korjaili Mac OS X:n oikeuksia ja muinaisella 90-luvulla rakenteli varmuuden vuoksi työpöytätiedostoa uudestaan.

Myös PRAM:in zappausta kannattaa kokeilla.

Vertailu: iBooks vs. Elisa Kirja

Viime vuoden kirjamessujen aikana puhuttiin kovasti Suomeen tuloaan tehneistä e-kirjoista. Tänä vuonna vaikutti, ettei enää oikein viitsitty. Suurten kirjakauppojen osastoilla e-kirjat tuntuivat olevan viime vuotta pienemmässä roolissa. Elisa oli Kirjoineen suuresti esillä, mutta silläpä ei ole tällä saralla kuin voitettavaa.

Elisan messuosaston näytelaitteiden suosituin teos näytti olevan Angry Birds.

Applea ei messuilla tietenkään näkynyt, mutta sen iBooks-palvelu avattiin hiljattain Suomessakin. Kaltaiseni kaikin tavoin puolueellinen kommentaattori on vaikeassa tilanteessa: yhtäältä olen fanittanut Applea kritiikittä jo 90-luvun puolivälistä, toisaalta olin kovasti vaikuttamassa moniin juttuihin Elisa Kirja -palvelussa Elisalla työskennellessäni eikä lukkarinrakkauteni ole vielä kuollut.

Ensimmäiset yleisön reaktiot iBooksista ovat vaikuttaneet tyytyväisiltä: viimeinkin Suomeenkin saadaan kunnon kirjakauppa tähänastisen puuhastelun sijaan. Katsotaanpa, kuinka kaupat vertautuvat suomenkielisestä kaunokirjallisuudesta kiinnostuneen lukijan näkökulmasta.

Hinnoittelu

Suomalaisia e-kirjakauppoja on haukuttu kalliiksi – ja ovathan ne. Musiikki on opettanut, että sähköisen version pitäisi maksaa puolet fyysisestä versiosta tai ainakin kymmeniä prosentteja vähemmän, mutta kirjoissa tähän ei ole päästy syystä tai toisesta. iBooks osoittautuu hinnoittelultaan hieman Elisa Kirjaa kalliimmaksi: useimmat kirjat maksavat euron enemmän kuin Elisalla. Poikkeuksena Minä, Ozzy, jossa hintaeroa on peräti neljä euroa. Vastaavasti Steve Jobs -kirja maksaa iBooksissa euron vähemmän.

[Kuluttajana miellän vastaavasti 20 euroa maksavan äänikirjan varsin edulliseksi, jos se maksaa vain kaksi euroa e-kirjaa enemmän ja mukaan kuuluu sentään tuntikaupalla näyttelijän työtä. Toisaalta tuntuisi kohtuulliselta saada äänikirjan mukana myös luettava teksti – edes edullisella yhteishinnalla. Eihän elokuvissakaan makseta tekstityksestä enää uudestaan.]

iBooks Elisa Kirja
Harjunpää ja Rautahuone 18,99 17,90
Minä, Ozzy 23,99 19,90
Keisari I Rooman portit 18,99 17,90
Totta 18,99 17,90
Steve Jobs 19,99 20,90

Voittaja: Elisa Kirja

Valikoima

Tämän vertailun mielekkyys on hieman kyseenalainen iBooksin vasta aloitettua, mutta ero on selvä. iBooksissa on silmämääräisesti laskien parikymmentä myytävää kirjaa ja kymmeniä vanhoja ilmaisia Gutenberg-kirjoja. Kätevää keinoa maksullisen valikoiman koon selvittämiseen iBooks ei tarjoa.

iBooksin kirjavalikoimassa korostuvat ilmaiskirjat.

Elisa Kirja esittelee periaatteessa kätevästi koko valikoimansa etusivullaan, mutta suomenkielinen aineisto hukkuu hämmentävästi suuren ruotsinkielisen kirjavalikoimansisään. Tarkempi tutkimus osoittaa, että suomenkielisessä kaunokirjakategoriassa kirjoja on noin 600 ja tietokirjoja yli 250. Elisa mainitsee suomenkielisen valikoimansa maan laajimmaksi ja kehuskelee myyvänsä yksinoikeudella muun muassa Fingerpori-albumeita.

Elisan etusivun listauksessa kielet ovat sekaisin.

Lisäksi Elisa Kirjassa on tarjolla äänikirjoja, jotka puuttuvat kokonaan iBooksista.

Voittaja: Elisa Kirja

Kopiosuojaus ja laiteyhteensopivuus

E-kirjojen pääasiallinen tiedostomuoto on kummassakin kaupassa standardinmukainen epub, ja molemmat kaupat suojaavat sisältöään käytönrajoitusjärjestelmällä (DRM). iBooksissa kaikki sisältö on suojattu Applen DRM:llä, joten sisältö on luettavissa vain iOS-laitteilla. Voin hyväksyä, että yhdelle käyttöjärjestelmälle ostettu sovellus ei toimi toisella, sillä sovellus joudutaan joka tapauksessa toteuttamaan suurilta osin uusiksi, mutta kirjan sitominen tiettyyn käyttöjärjestelmään on varsin härskiä. Apple ei myöskään mahdollista lukemista tietokoneella eikä iBooksista ostettua sisältöä ole mahdollista siirtää suojausta purkamatta yhteenkään maailmassa myytävään eink-laitteeseen.

Elisa Kirja käyttää e-kirjoissaan samaa valitettavan kankeaa Adoben DRM-ratkaisua kuin muutkin suomalaiset sähköiset kirjakaupat. Hyvä puoli iBooksiin verrattuna on, että kirjat ovat luettavissa iOS-laitteiden lisäksi myös Android-laitteilla, useimmilla e-ink lukulaitteilla ja tietokoneella. Kindlellä Elisan kirjat eivät kuitenkaan toimi, sillä Kindle ei tue muiden kauppojen kopiosuojauksia.

Tunnelin päässä näkyy myös valoa: Elisa Kirjan äänikirjat ja ruotsinkieliset e-kirjat on DRM-suojauksen sijaan vesileimattu, joten ne toimivat suoraan ilman ylimääräisiä temppuiluja. Ostajan tunnistetiedot on piilotettu kirjaan niin, että luvaton levittäjä saadaan tarvittaessa kiinni, mutta laillista asiakasta ei kiusata. Elisa Kirja kertoi hiljattain Facebook-sivuillaan, ettei heillä ole erityistä hinkua DRM:n käyttöön:

Olemme samoilla linjoilla ja pyrimme omalta osaltamme edistämään vaihtoehtoa DRM:lle, esim. vesileimausta. Äänikirjat ja Elisa Kirjan ruotsinkieliset e-kirjat ovat jo tällä hetkellä vesileimattuja.

On vaikea kuvitella Veli-Matti Mattilaa kirjoittamassa kustantajille avointa kirjettä Ajatuksia kirjallisuudesta, mutta silti laittaisin toivoni ennemmin Elisaan kuin Appleen, jos haluaisin Suomeen Ruotsin kaltaiset vesileimapohjaiset sähkökirjamarkkinat.

Voittaja: Tasapeli. Applen DRM toimii varmemmin kuin Elisan käyttämä Adoben toteutus eikä vaadi erillistä käyttäjätunnusta. Elisan ratkaisu on yhteensopivampi ja suunta on kohti vesileimausta.

Lukusovellus

iBooks on yksi kauneimmista Applen tekemistä sovelluksista. Kirjahyllyn puutekstuuri on viimeistelty ja kirjankansiin luodaan pieni kohokuvio, jotta ne näyttäisivät enemmän oikeilta kirjoilta. Realistinen sivunkääntöefekti oli ensimmäiseen vaiheen iPadin omistajien suosikkielvistelyn aiheita. Niin hieno se on. Sovellus tasapainoilee joidenkin mielestä mauttomuuden rajoilla, mutta minusta välttyy ylittämästä sitä toisin kuin uudemmat Find my Friends ja kumppanit halpoine keinonahkoineen.

iBooks on yksin Applen kauneimmista sovelluksista ja toimiikin sujuvasti.

iBooksin sivunkääntöefekti hakee vertaistaan.

Efektikikkailu menettää nopeasti merkityksensä kirjoja oikeasti luettaessa, mutta alkuinnostuksen hälvettyäkin iBooks toimii hyvin. Alleviivaukset syntyvät napakasti, ja lukukohta synkronoidaan sujuvasti laitteiden välillä. iCloudin julkaisun myötä iBooks on myös tarjonnut toimivan tavan hallita, mitkä ostetuista kirjoista näkyvät milläkin laitteella.

Elisa Kirja on kotimaisten kirjanlukijoiden kärkeä, mutta iBooksiin verrattuna se kiistatta häviää hienouksissa. Perusasiat ovat sentään kunnossa: lukeminen on sujuvaa ja valikot toimivat tehokkaasti. Kesällä julkaistu 1.3-päivitys toi Elisa Kirjaan ominaisuuden hallita eri laitteiden kirjoja samaan tapaan kuin iBooksissa sittemmin iCloudin myötä.

Elisa Kirjan toteutus on pelkistetympi, mutta se sisältää tuen äänikirjoille.

Elisa Kirjan sivunkääntöefekti on yksinkertaisempi.

Äänikirjojen kuunteluun Elisa Kirjan sovellus on iOS-laitteiden omaa soitinta parempi: kirjat voi hakea hyllyyn langattomasti kaupasta ilman iTunesin kanssa taistelua, ja mukana on varta vasten äänikirjoja varten suunniteltuja ominaisuuksia, kuten torkkukytkin ja tuki kirjanmerkeille. Toisaalta lukunopeutta ei voi Elisa Kirjassa säätää.

Voittaja: iBooks

Ostaminen laitteella

iBooksin kirjahylly pyörähtää ympäri kuin satulinnan salakäytävän ovi ja tarjoaa pääsyn kirjakauppaan. Kirjat ovat esillä kovasti App Storesta tuttuun tapaan, ja ostaminen käy vaivatta suoraan Apple-tiliin.

Elisa Kirjassa oli kauppa mukana 1.0-versiossa, mutta se poistettiin sittemmin. Elisa ei ole tarkemmin syitä eritellyt, mutta syyksi voidaan olettaa Applen tiukentunut politiikka sovelluksissa käytävän kaupan suhteen. Apple vaatii, että jos sovelluksen kautta voi ostaa aineetonta sisältöä, sen on oltava mahdollista myös Applen omalla in app -maksutavalla. Näistä maksuista Apple ottaa 30% provision.

Hinnan lisäksi ongelmana on, että tuotteiden hallinnoiminen Applen järjestelmällä on kirjakauppatyyppisessä tapauksessa kovin raskasta ja katalogin maksimikokko on rajoitettu. Niinpä maailmalla Kindle ja Kobokin poistivat kaupan sovelluksistaan. Kobo jopa kertoi, ettei saanut edes kertoa asiasta asiakkailleen, vaan Apple hylkäsi kaikki sovelluksen päivitykset, kunnes Kobo poisti maininnan kaupan poistamisesta ja sen syistä sovelluksen App Store -kuvaustekstistä. Myös Elisa Kirja -sovelluksen App Store -arvosteluissa näkyy käyttäjien turhautuminen kaupan puuttumiseen.

Kuinka vain, iBooks on iOS:lla voittaja kirjojen ostamisen helppoudessa Elisa Kirjaan verrattuna. Androidilla ero on jokseenkin olematon. Jää nähtäväksi, optimoiko Elisa kauppansa selainversion paremmin iOS-laitteiden selaimilla toimivaksi, jolloin eroa voisi kaventaa.

Voittaja: iBooks

Ostaminen tietokoneella

Elisa Kirjan verkkopalvelu on varsin modernisti toteutettu verkkokauppa, joka tarjoaa kauppojen perusominaisuudet: kategoriat, haut, suositukset, kommentit, muistilistat, Facebook-tykkäilyt ja näyteluvut. iBooksilla taas ei ole web-presenssiä lainkaan. Se toimii ainoastaan alun perin musiikkisoittimeksi tarkoitetun iTunesin syövereissä.

iTunes on hyvä musiikkisoitin, mutta selainohjelmana kankea.

On vaikea nähdä, mitä lisäarvoa eriksen asennettava iTunes-kuori tuo kirjavalikoiman selaamiselle, mutta riesaa siitä on. iTunes on kuitenkin selaimena heikompi kuin tarkoitukseen varta vasten tarkoitettu selainohjelma. Erityisesti häiritsee, että kirjojen näytteitä ei voi kurkata saman tien, vaan ne täytyy ensin ladata iOS-laitteeseen ja lukea sieltä.

Kirjojen varsinainen ostoprosessi on oma lukunsa. Se käy molemmissa rekisteröitymisen jälkeen kätevästi, mutta Elisa tuntuu epäonnistuneen viestimään, että Elisa Kirjan kirjojen ostaminen on todella yhtä helppoa kuin Amazonissa tai iBooksissa. Painetaan Osta-nappia ja vahvistetaan ostos. Tämän jälkeen kirja ilmestyy itsestään lukusovelluksen hyllyyn. Mielikuvaero johtunee eniten siiitä, että iBooksissa tunnukset on joutunut luomaan jo aiemmin laitetta käyttöön ottaessaan. Elisalla on hankaluutena lisäksi erillinen Adobe-tunnus, joka lisää alun henkistö kuormaa.

Ostaminen käy Elisalla kahdella klikkauksella siinä missä muissakin kaupoissa.

[Toki asiat voivat mennä vinoon, ja usein ne menevät, jos Adoben kopiosuojaustunnuksen kanssa sattuu tapahtumaan jotain. Toisaalta, en ole vieläkään saanut noudettua kaikkia ostamiani ohjelmia iPadilleni, vaikka iOS 5 -päivityksestä on jo useampi viikko. Tekniikka on viheliäistä.]

Voittaja: Elisa Kirja

Yhteenveto

Näillä kriteereillä vaikuttaa, että Elisa Kirja on suomenkielistä sähköistä kirjallisuutta kaipaavalle iBooksia parempi vaihtoehto. Äänikirjojen kuuntelijalle sähköinen kirja on jo nyt edullisempi vaihtoehto kuin perinteinen cd-pino, jonka joutuu vaivalla siirtämään soittimeen. E-kirjoissa taas saa yhä turhan usein maksaa lisähintaa fyysiseen esineeseen verrattuna.

Itse jään toivomaan Elisa Kirjalta etenkin edullisempia vanhoja kirjoja, luopumista kopiosuojauksista, tukea muistiinpanoille ja alleviivauksille sekä lukemisesta kiinnostuneen yhteisön syntymistä palvelun liepeille.

Näitä et välttämättä huomannut iOS 5:ssä

Apple rakentaa iOS-käyttöjärjestelmäänsä piinaavan hitaasti mutta varmasti. Vuotuisten suurten päivitysten myötä tekee aina mieli koluta nurkat ja katsoa, onko Apple kaikessa hiljaisuudessa tuonut ratkaisun pitkään riivanneisiin hankaluuksiin – tai pahimmassa tapauksessa poistanut jonkin tärkeäksi muodostuneen toiminnon. Tässä hajanainen lista huomioita iOS 5:n muutoksista. 

[Lisään kuvakaappauksia, jahka Photo Stream suvaitsee toimia.]

iCloud

iTunes-synkkauksesta eroon pääsemistä on odotettu kauan. Samaa puhelinta sekä koti- että työkoneeseen yhdistellessäni kokonaisuus on ollut kahta kauheampi, kun puolihuolimaton virheliike on saattanut lanata puhelimen koko sisällön. Parhaimmasskin tapauksessa yhden podcast-jakson siirtäminen puhelimelle on vaatinut, että kaikki valokuvat siirretään edestakaisin ja ohjelmat varmuuskopioidaan.

Olen huomannu, että Spotifyn, Dropboxin, podcastien manuaalisen  WLAN-lataamisen ja Elisa Kirjan langattoman äänikirjalataamisen myötä olen kaikkiaan synkronoinut puhelinta tietokoneen kanssa viime ajat kovin harvoin.

iCloud murtaa Applen vanhan Digital Hub -strategian ja keskipiste siirtyy tietokoneelta verkkoon. Jatkossa kaikki laitteet jakavat saman tiedon eikä käyttäjän tarvitse aktiivisesti tehdä mitään. Synkronointiin liittyvät konfliktitkin luvataan ratkaista taianomaisesti taustalla. Monella tapaa tämä toimii yllättävän hyvin alusta asti.

iOS 5 -päivitystä ennen tekemääni varmuuskopioon ei jostain syystä tullut mukaan lainkaan ohjelmia, mutta asentaessani niitä uudestaan, asetukset kirjautumistietoineen olivat ilahduttavan hyvin tallessa. App Store myös muistaa nykyään ostohistoriani, joten omien ohjelmien metsästäminen ei ole enää yhtä tuskaista kuin viime vuosina.

Uuteen toteutukseen liittyy myös pari ongelmaa. Tähän saakka on ollut yleistä, että ohjelmat tallentavat sisältöään sisäiseen Documents-hakemistoonsa, jonka koko on saattanut kasvaa suureksikin. Nykyään tämä hakemisto synkronoidaan automaattisesti iCloudille, joten käyttäessään sovellusta, jota ei ole vielä toteutettu iOS 5 -yhteensopivaksi käyttäjä saattaa tietämättään synkkailla taustalla satoja megatavuja tavaraa per ohjelma vailla sen kummempaa hyötyä.

iOS mahdollistaa synkronoinnin säätämisen sovelluskohtaisesti, joten päivitystä odotellessaan kannattaa kytkeä synkronointi pois iOS 5 -optimoimattomilta ohjelmilta. Toivoa sopii, että palveluntarjoajilla riittää halua päivittää sovelluksensa. Kaikkiaan Apple on toteuttanut muutoksen vähän haljusti, sillä suuri osa sovelluksista ei vielä tue oikein iOS 5:ttä, käyttäjile ei kerrota mitään, mutta synkkaus on silti oletusarvoisesti käytössä kaikissa ohjelmissa.

Vielä vakavampi ongelma liittyy Applen tapaan tyhjennellä nykyään sovellusten Caches-kansioita ilman ennakkovaroitusta. Kehittäjillä ei ole enää paikkaa, jonne tallentaa sisältöä niin, että se säilyisi varmasti, mutta sitä ei suotta varmuuskopioitaisi iCloudiin. Odotettavissa vihaisia asiakkaita, jotka ihmettelevät, mikseivät heidän e-kirjansa aukea kirjahyllystä. Marco Arment kirjoittaa tarkemmin.

Paitsi synkattavat datamäärät, iOS kertoo nykyään myös sovellusten kuluttaman levytilan aivan Android-tyyliin. Tämä on tervetullutta. Ei tarvitse enää sokkona poistaa sovelluksia tarvitessaan lisää tilaa.

[Levytila on kömpelö sana, mutta tekisi mieli varata muisti tarkoittamaan keskusmuistia. Vaikeaa.]

OK-nappi on yläoikella

Tämä ei ole sinänsä uutta, mutta iOS 5:n myötä tuntuu entisestään vahvistuneen patterni, jossa jatkamisnappi on kiinteästi paikallaan pysyvän yläpalkin oikeassa laidassa. Hyötynä tästä on, että jos alaosan sisältö ei mahdu yhdelle näytölle – etenkään näppäimistön kanssa – jatkamisnappi pysyy aina näkyvissä. Uusi natiivi Twitter-näkymä on tästä hyvä esimerkki.

iOS 5 opettaa käyttäjänsä painamaan oikeasta ylälaidasta jo uudessa alkuun lisätyssä kovasti androimaisessa käyttöönottovelhossaan.

Käyttökelpoinen lukitusnäkymä

Uudistettu notifikaatiojärjestelmä tekee lukitusnäkymästä huomattavasti aiempaa paremman, sillä kertyneet tapahtumat näkee nyt yhdellä vilkaisulla. Apple ei välttämättä tee kyllin ilmeiseksi, että haluttuun tapahtumaan pääsee pyyhkäisemällä tapahtuman kuvaketta samaan tapaan kuin näytön lukitus avattaisiin normaalistin.

Joku voisi myös huomauttaa, että kovasti vastaavaa elettä käytetään muissa listoissa kohteiden poistamiseen.

Piilossa on myös uusi tarpeeseen tuleva keino aktivoida kamera suoraan lukitusnäkymästä. Olisi tuonkin voinut tuoda iPhonelle ennen kuin se mentiin esittelemään Windows Phonessa. Kameranappi tulee näkyviin vasta, kun kotipainiketta keksii painaa kahdesti.

Huomasin jo, että halutessani avata kameran käytin sekvenssiä: lukitusnappi, kotinappi kahdesti, virtuaalinen kameranappi.

Lukitusnäkymään saa asetuksista lisättyä näkyviin myös sähköpostit. Tämä on yksi harvoista vanhoista Nokia-puhelimista kaipaamistani ominaisuuksita. Tulevia tapahtumia ei kaiketi kuitenkaan saa listattua. Ne tulevat vähän hölmösti näkyviin vasta hälytyksinä.

Turvakoodi on vanhaan tapaan vain joko numerosarja tai monimutkaisempi salasana. Kuviopohjainen koodi on yksi eniten Androidista kaipaamiani ominaisuuksia. Mahtavatko patentit olla syynä, ettei Apple halua moista tarjota?

Notifikaationäkymä

Notifikaatioviestit näkyvät lukitusnäkymän lisäksi omassa notifikaationäkymässään kovasti Android-tyyliin. Tapa, jolla valikko tulee esiin kahdella pyyhkäisyllä koko ruudun ohjelmissa, on nokkela. Ensimmäisellä saa jo indikaation, että jotain tapahtui, kun korvake tulee näkyviin, mutta jos kyseessä oli vahinko, korvakkeen saa takaisin piiloon pyyhkäisemällä toiseen suuntaan.

Tämä ratkaisee myös minua vaivanneen ongelman: koko ruudun sovelluksissa ei ole ollut kätevää keinoa nähdä kelloa mistään. Olen ihmetellyt, miksei se ole ollut näkyvissä ohjelmien vaihtonäkymässä, mutta nytpä on jossain.

Toivoa sopii, ettei tarvitse odottaa vuotta ennen kuin Apple sallii 3. osapuolten sovellusten hyödyntää notifikaationäkymää.

Harmillista on, ettei Apple ole raaskinut kopioida Androidista oikotietä WiFi:n päällä ja pois kytkemiseen, vaan sen joutuu yhä kaivamaan työläästi asetuksista. Liian usein sattuu tilanteeseen, jossa laite ottaa kiinni yrityksen sinänsä avoimeen WiFi-verkkoon, joka kuitenkin vaatii erillisen autentikoinnin selaimessa. Lopputuloksena ei toimi sen paremmin WiFi kuin 3G-netti.

Uusi Safari

iPadin Safari sai välilehdet ja kyvyn avata linkkejä taustalla. Viimein. Kestää tovin, että valikkopalkin uuteen ilmeeseen tottuu. Apple käyttää iPadissa IE 7 -tyylistä plusnappia uuden välilehden luomiseksi. Mac-Safarissakin plussa on nykyään mukana, mutta paljon huomaamattomampana.

Lukija-toiminto toimii kuten tietokoneella ja siistii sivut turhasta kuonasta. Tuntuu kovin käyttökelpoiselta niin puhelimella kuin tabletilla.

Lukulistan jätän jo periaatteesta väliin, sillä haluan sympatiseerata Instapaperia. Sillä on niin hieno nimikin (ja integraatio Twitter-sovellukseen).

Safarikin on saanut jo niin monta eri toimintoa, joita yhdelle sivulle voi tehdä, että varsinkin iPhonella valikko alkaa näyttää hankalalta nappirivin peittäessä koko näytön. Odotettavissa satunnaista karsintaa iOS 6:een…

Kiintoisa parannus on myös tapa, jolla haku sivun sisältä on toteutettu. Aiemmin tulokset ilmestyivät Google-tulosten sekaan, mutta nykyään niille on oma hakuluukkuunsa virtuaalinäppäimistön päällä. Näppämistön saa tosin näkyviin vain painamalla ensin Google-luukkua. Ja puhelimella toiminnallisuus on kuin aiemmin.

Mikä kiinnostavinta, Applen näkemyksen mukaan suomeksi tviitataan tavallisella veellä.

Voisiko olla mahdollista, että kun Twitter on nyt integroitu järjestelmään ja kaikkea, en saisi notifikaatiota samasta twiitistä monelle laitteelle?

Erittäin tervetullut uudistus on mahdollisuus tallentaa salasanoja Macin Safarin tapaan. Tuntuikin oudolta, että tietokoneella salasanan voi tallentaa, mutta laitteella, jolla sen syöttäminen on hankalaa, sen joutuu kirjoittamaan.

Kameran kätevä laukaisu

Kamera on yhä hidas käynnistymään. Siksi kai kuuluu ostaa iPhone 4S. HDR:n päälle ja pois kytkemisestä on tullut astetta hankalampaa, sillä saman napin taakse on ympätty apuviivojen näyttäminen ja kätkeminen.

Tärkein uusi ominaisuus on minusta fyysisen äänenvoimakkuusnapin käyttö laukaisimena. Täytyy vain olla tarkkana, sillä linssi sattuu puhelinta näin päin pidettäessä hyvin lähelle sormia.

Saatan olla hölmö, mutta en tykkää tarkentaa kuvaa tökkimällä näyttöä sormella. Samsung Galaxy S II:ssa kuvan voi ottaa yhdellä kädellä tarkentamalla kuvan ensin painamalla napin pohjaan ja ottamalla kuvan päästämällä napin irti. Kaipaisin vastaavaa iPhoneen.

Kiehtovin uusi ominaisuus on kuitenkin kaukolaukaisin. Kuulokkeiden äänenvoimakkuusnappi toimii myös laukaisimena. En tiedä, onko tuo tarkoitukseton seuraus normaalin äänenvoimakkuusnapin aktivoinnista vai onko joku varta vasten lisännyt sen mukaan, mutta ajatus on briljantti ja ainakin teoriassa käyttökelpoinen, jos joku käyttää jalustaa iPhonella kuvatessaan.

Mukava yksityiskohta on sekin, että selattaessa filmirullaa takaisin kameraan vievä nappi on saanut kamerasymbolin. Aiemmin siinä luki hämmentävästi valmis, ja olen useampaan otteeseen joutunut pysähtymään puoleksi sekunniksi miettimään, mistä pääsinkään kameraan.

Sähköpostin tekstin muotoilu

Mail-ohjelma on saanut paljon lisävoimaa tekstin muotoiluun. Jos olen tähän saakka halunnut vähentää lainauksen määrää viestissä, olen joutunut kopioimaan tekstin esimerkiksi Evernoteen leikepöydän kautta. Lainaus häviää matkalla, minkä jälkeen voin kopioida tekstin takaisin ja tuntea itseni idiootiksi koko toimenpiteen ajan.

[Mutta toisaalta salaa tyytyväiseksi, etten sentään käytä Windows Outlookia, josta en ole löytänyt mitään keinoa säätää lainauksen syvyyttä.]

iOS 5 tuo valinnan samaan valikkoon, josta tekstiä kopioidaan leikepöydälle. Tämän lisäksi tarjotaan mahdollisuus tekstin lihavoimiseen, alleviivauksiin ja kursivointiin. En ole kokeillut, ovatko ominaisuudet tuettuja muissakin ohjelmissa. Voi olla, että ohjelmaan pitää rakentaa tuki rikkaalle tekstille eriseen.

Tekstistä puheen ollen, iOS 5:n myötä iPhoneen on lisätty kaikki tähän saakka vain iPadillä käytössä olleet fontit.

Sähköpostin vastaanottajatietoja voi nykyään myös raahata kätevästi kentästä toiseen.

Muita irtohuomioita

Muistutin-sovellus paikkapohjaisuuksineen on kiehtova, mutta en ole vielä muistanut keksiä sille käyttöä. Eilen koetin muistuttaa itseäni ottamaan hammasharjan mukaan aamulla, sillä olin menossa hammaslääkäriin.

Muistutuksen viimein aktivoituessa n. puoli kilometriä kotoani olin jo itsekin ehtinyt muistaa unohtaneeni sen.

Paikasta poistumiseen liittyvää tapahtumaa on tietty vaikea liipaista tarkasti. Sovelluksen design on taas överiksi vedettyä tekstuurikikkailua. En jaksa kamalasti innostua moisesta. Mukana on myös välilehtityyppinen kontrolli, jossa on kaksi valintaa, joten on hankala tietää, kumpi on valittu. Apple on päättänyt tehdä toisin päin kuin yleensä iOS:llä ja käyttää vaaleampaa valittuna.

Myös erikseen App Storesta haettava Find My Friends on kovin rikkailla grafiikoilla höystetty. En ole kokeillut sitä käytännössä – ja nähtäväksi jää, onko alusriippuvainen paikkatietopalvelu kestävä ratkaisu – mutta ajatus etäisyyden ilmoittamisesta minuutteina on nokkela.

Kun puhelinta käyttää modeemina, ylös ilmestyy tuttuun tapaan asiasta kertova sininen palkki. Erona aiempaan on, että palkkia koskettamalla pääsee kytkemään ominaisuuden pois päältä. Aivan kuten pari vuotta sitten toivoin.

Myös iPadin kalenterissa voi viimein selata sivuja pyyhkäisemällä, mikä on vain oikeus ja kohtuus. Jos Apple tekee käyttöliittymät reaalimaailman objektien näköisiksi, on kohtuullista olettaa, että ne myös toimivat niin.

Olli tosin huomasi, että osassa näkymistä muodostuu ongelmaksi, että pystysuunta on varattu vierittämiselle, joten pyyhkäisyele pitää tehdä vaakasuunnassa, vaikka animaatio on pystysuuntainen.

Tarkkaavainen havainnoitsija huomaan parannusta myös herätyskellonäkymässä. Kun aika loppuu, on aiempaa selkeämpi ymmärtää unenpöpperöisenäkin, mistä hälytys sammuu ja mistä se menee torkulle.

Valitettavasti WiFi:n salasanansyöttökenttä on yhä entisensä. Olisin luullut, että kun tietokoneellakin voi nykyään halutessaan näyttää salasanan, sen saisi näkyviin kosketusnäytölläkin, jossa virheitä on helpompi tehdä, mutta ei.

Näppäimistö myös toimii yhtä typerästi kuin aiemmin salasanoja syötettäessä. Jos operaattori tarjoaa tukieaseman, jonka verkon salasanaa ei voi muuttaa ja se on muotoa FJKF843FJF2AIEIEI93VIRM939, olisi mukavaa laittaa caps lock pohjaan, jotta saisi versaalit kätevästi luotua. iOS valitettavasti kytkee caps lockin pois päältä aina kun käydään numeroiden puolella.

[Olin kerran suunnittelemassa yhtä virtuaalinäppäimistöä, jossa otimme tämän huomioon – siksi kai tätä niin tarkasti vahtaan. Galaxy S II taitaa osata tämän myös.]

iOS 5 tuo mukanaan myös iPadin monen sormen eleet sovellustan vaihtamiseen ja kotinäkymään siirtymiseen. Nämä sai käyttöön pienellä temppuilulla aiemminkin, ja ehdin tykästyä kutsumaan ohjelmanvaihtonäkymän esiin monen sormen pyyhkäisyllä kotinapin hakkaamisen sijaan. Valitettavasti iOS 5 poistaa ominaisuuden tuen alkuperäisestä iPadista ja tuo sen vain iPad 2:een. [Tarkennettu Erkan kommentin pohjalta.]

iPadin uudelle musiikinsoitto-ohjelmalle minulta ei löydy ymmärrystä. Ulkoasun lisäksi hiertää nimeämiskäytäntö. Sen nimi on Musiikki ja kauppa on iTunes. Tietokoneella soittimen nimi on iTunes ja kaupan nimi iTunes Store.

Aiemmin ostamaani musiikkia en näe ladattavana missään, vaikka luulin, että näin piti olla. Ehkä se koskee vain tästedes ostamiani kappaleita.

En ole vielä saantu aikaiseksi siirtää musiikkia laitteisiini, mutta kuulemma Android-henkinen pitkä painallus on tuotu kappalelistoihin.

Testissä VR:n uudistunut lippu­automaatti

Tähän blogiin on tultu jo jonkin aikaa runsain joukoin etsimällä tietoa VR:n lippuautomaattien käytettävyydestä eikä minulla ole ollut tarjota kuin vanhaa merkintää, joka julkaistiin vihreiden lippupömpeleiden julkaisun aikaan. Tässä viimein kokemuksia VR:n uusituista automaateista.

 

Harmittelin viimeksi, ettei automaattien käyttöliittymää ollut kehitetty edellisestä sukupolvesta juuri lainkaan, mutta uusien automaattien ergonomia taas on ratkaisevasti vanhoja huonompi. Tuolloin minulle kerrottiin VR:stä, että ohjelmistopuolelle on luvassa uudistuksia myöhemmin. Nyt tämä hetki on viimein koettanut, kuten joku on saattanut uutisista huomata.

Katleena ilkeili jo VR:lle niin nokkelasti ja Hesari tiivisti oleellisen palvelukulttuurista, etten edes yritä lähteä kilpailemaan. Olkoon tämä teksti asiallinen ja hyväntahtoinen katsaus.

***

Lainataan alkuun uutiskuvaa Hesarista ajalta, jolloin automaatit olivat kiinni. Kun matkustaja tulee automaatille ja huomaa, ettei saa ostettua siitä lippua, voisi luulla, että hän miettii seuraavaksi, mistä sitten saa lipun hankittua. Voisi olla hyvä ajatus kertoa se häiriötiedotteessa.

[Kuvat aukeavat klikkaamalla isommiksi ja kuvasta toiseen selaamalla voi kätevästi hypätä tekstin yli kokonaan.]

Ei tietoa, mistä lippuja voisi ostaa

VR teki mukavasti ja myi lippuja ilman rangaistusmaksua junissa automaattien ollessa suljettuna. Kenties tämän tiedon olisi voinut kertoa automaatissa asiakkaallekin sen sijaan, että huijaa tämän jonottamaan maksulliseen puhelinnumeroon. Hukkaan meni sekin kädenojennus.

***

Saavuin Rautatieasemalle iltakävelylläni kello puoli kaksitoista. Sikäli onnekkaasti, että automaatti ilmoitti tervetulonäytöllään, että varttia myöhemmin lippuvalinnoissa olisi rajoituksia. VR pitää ilmeisesti yhä kiinni perinteistään ja sulkee lippukauppansa joiltain osin yöksi. Ei sitä mitä tahansa saa 15 miljoonalla.

Olisi ihan huomaavaista, että automaatti huomauttaisi kellonajasta selvemmin, kun se kuitenkin itse tietää, paljonko kello on. Nyt tervetulonäytössä vaihtelee vuoronperään kaikenmoista tauhkaa, jonka arvo kaikkiaan on kyseenalainen.

Mitä lienee rajoituksia?

Tiesin vanhastaan, että homma lähtee liikkeelle tökkäämällä näyttöä. Vaan eipä tuntunut lähtevän. Mitään ei tapahtunut, vaikka painoin ihan kunnolla. Kokeilin tuloksetta myös viereistä automaattia ja ehdin jo epäillä, että automaatit on sittenkin taas suljettu, mutta lehdet eivät ole enää jaksaneet uutisoida asiasta.

Tarkemmin katsomalla näin sormeni alla virhesymbolin. Tuollaisia näkyi Windows 3:ssa lapsena. Tapasimme kutsua niitä tennispalloiksi.

Näytön koskettamisesta seuraa virhesymboli sormen alle

Hetken aikaa itseni hölmöksi tunnettuani keksin tökätä näyttöä vielä todella nopeasti. Sepä toimi, ja pääsin kuin pääsinkin käyttämään automaattia. En onneksi ollut yksin avuttomuuksineni. Automaatilla puuhastellessani huomasin vieressä olleen naisen tökkivän näyttöä tuskastuneena. Hän kysyi lopulta minulta apua.

Näytin hänelle maagisen tökkäykseni.

Epäilemättä hän tunsi itsensä idiootiksi. Yritin lohduttaa, etten minäkään ollut tajunnut, mutta tuskin hän uskoi.

Seuraava näkymä pyytää valitsemaan kielen. Fyysisesti automaatit ovat tietty yhä samat kuin ennekin, joten tuttu ergonomiavaje vaivaa niitä yhä vähänkin pidemmällä ihmisellä. Otsikot jäävät ikävästi näytön karmin taakse.

[Tämän artikkelin kuvat on kuvattu sokkona vyötäisiltä. Siksi ne ovat vähän miten sattuu.]

Otsikot jäävät yhä piiloon

Onhan moinen kielivalinta tasapuolinen, mutta aivan ennenkuulumatonta ei olisi käyttää oletuksena yleisintä kieltä ja tarjota mahdollisuutta vaihtaa kieltä lennosta jostain hyvin näkyvästä painikkeesta. Lippusymboleja ei sentään käytetä, mikä on tietty hienoa. On on.

Runsauden pula

Avautuva etusivu näyttää aivan komitean aikaansaannokselta. Siinä on sinänsä hyvin tarjolla pikanapit todennäköisimmille junayhteyksille, mutta ehkä osan muista valinnoista olisi voinut jemmata vähän syvemmälle rauhallisemman vaikutelman saavuttamiseksi.

Voi olla, että tuo toimii hyvinkin ja ainoa haitta on esteettinen. Jos muistelee vanhaa käyttöliittymää, siinä lippuvaihtoehdoille oli varattu oma näyttönsä [jota vastaavasti arvostelin viimeksi epätarkoituksenmukaisesti ympäriinsä ripotelluksi. Olen näemmä nyrpeä kuin Anna Paljakka omissa arvioissaan].

Sivareille on oma luukkunsa

Uudessa järjestelmässä halutaan tuoda aiempaa paremmin esiin mahdollisuus tilata useampia lippuja kerralla. Plussan painamisen jälkeen oikealle ilmestyy miinusnappi. Ratkaisu toimii, joskin näin epätarkalla näytöllä noin pienien nappien tökkiminen on rasittavaa. Tuntuu huvittavalta, että siviilipalvelusmiehillä ja varusmiehillä on omat lipputyyppinsä, mutta varmasti se  on tarpeellista.

Alennus taitaa olla sama 50% kuin opiskelijoillakin, mutta ehkä tuota sitten käytetään johonkin tilastointiin.

Ei tule, kun ei ole

Koska oli ilta, järjestelmän mielestä käsitettä ”seuraava juna Tampereelle” ei ollut olemassa.

Seuraavalle päivälle löytyi listaus, jossa kummittelivat iltapäivälehdestä tutut LOL-junat. Luulin uutisesta, että kyseessä on jokin huomaamaton koodi jossain, mutta näin keskeisellä paikalla tämä tuntuu kieltämättä vitsiltä. Kuinka tästä pitäisi tajuta, että kyse on paikallisjunasta?

Junatyypin kutsuminen tuotteeksi tuntuu yhtä luontevalta kuin matkapuhelimen kutsuminen palvelupäätelaitteeksi.

Lol, tuotteita

Juna valitaan painamalla sitä edustavaa painiketta. Ihan tehokasta ja kosketusnäyttöä hyödyntävää, kuten viimeksi kaipasin. Nyt tulee vastaavasti mieleen, odottaisivatko ihmiset, että oikealta alhaalta pääsisi eteenpäin, kun joissain näytöissä pääsee ja joissain ei.

Aukeavassa näkymässä ei ole kauheasti mietitty, kuinka tieto saataisiin esille havainnollisesti – saati esteettisesti.

Infodesign

LOL-junallakin voi valita nähtäväkseen paikkatiedot. Siellä ei vain näy mitään.

Lol-junan paikkatiedot

Oikeasti suosin itse paikallisjunia aina Tampereelle mennessäni. Ne ovat jokseenkin kohtuuhintaisia eivätkä merkittävästi IC-junia hitaampia. Uudehkot Sm4-junat ovat varsin mukavia ja bonuksena paikan saa valita itse. [Korjattu Sm2-juna Sm4:ksi.]

IC-junan typerässä viherpesuhengessä ekoluokaksi kutsutussa normiluokassa saa valita paikkansa tarkemmin. Vastakkainen paikka tuntuu hassulta valinnalta yksin matkattaessa, mutta ilmeisesti se tarkoittaa, että edessä oleva penkki on käännetty ympäri.

Kenen suhteen vastakkainen?

Maksu tapahtuu tuttuun tapaan varsinaisen näytön viereisellä näytöllä ja näppäimistöllä. Veikkaanpa, että aika moni kuitti jää saamatta, kun tuota nappia ei huomaa painaa eikä siitä osaa varmaksi sanoa, joko se on aktivoitu (nappiin ilmestyy vastaava väkässymboli kuin ylemmässä paikkakuvassa, jos sen valitsee).

Kuittinappi on helppo jättää huomaamatta

***

Tämä oli pikatapa ostaa lippu. Tarvittaessa automaatilla voi säätää tarkemminkin. Jos määränpää ei satu osumaan etusivun listalle, sitä voi etsiä käsin. Asemat-painikkeesta aukeaa virtuaalinäppäimistö.

Omavalintainen määränpää

Näppäimistö on valitettavasti aiempaa ohjelmistoversiota ahtaampi ja nappeihin osuminen on hankalaa. Tai sitten olen vain iPadini pilalle paapoma.

Vaihtoehtojen rajaaminen toimii sentään fiksusti. V-kirjaimella alkavia asemia löytyy 17.

Aiempaa ahtaampi näppäimistö

VA-alulla osataan jo tuoda Vaasa tarjolle. Nappi tosin voisi olla paremman erottuvaa sorttia.

Viisas suodatus, huonosti erottuvat napit

Kun Vaasa on löydetty määränpääksi, näkymä on yhä edellisen vaiheen sekamelska kaikkine pikavalintoineen. Aivan kuin Vaasan juuri valittuani haluaisin sittenkin mennä Kajaaniin.

Tarpeeton ähky

Tarpeeton ähky

Paljon puhuttu paikkakartta on tarjolla myös lippuautomaateissa. Näkymä jaksaa jopa zoomata animoidusti jonkin verran, kun paikkaansa valitsee. Paikan valinta on samalla VR:n vastaus minunkin edellisessä merkinnässä mainitsemaani tilanteeseen, jossa kaveriporukka haluaa matkustaa yhdessä, mutta kukin maksaa matkansa itse. Silti yhä täytyy luottaa, ettei kukaan muu satu sillä aikaa juuri varaamaan paikkoja välistä.

Ei minusta olisi edelleenkään haitaksi, että matkan voisi varata kerralla koko porukalla ja maksuvaiheessa kukin voisi maksaa vuorollaan oman osansa.

Paikkakartta

Todellinen lipun osto jäi tällä kertaa kokematta. Olen matkustamassa joulukuussa Seinäjoelle, mutta VR ei jostain syystä myy lippuja niin pitkän ajan päähän. Tulinpa sentään kokeilleeksi, kuinka kellonaikojen syöttäminen toimii. Kovin kankeasti. On turha toivoa, että maksukorttipuolen numeronäppäimistöä voisi käyttää numerotiedon syöttämiseen, mutta virtuaaliset napit voisivat hyvin olla paljon suuremmat.

Eikö tähän olisi mahtunut kokonainen numeronäppäimistö, ettei tarvitsisi yksi kerrallaan tökkiä? Hyvä sentään, ettei ole otettu mallia digitaalikelloista ja selvitty neljän sijaan kahdella napilla: yksi siirtää numeroita ylöspäin ja toinen vaihtaa, kumpaa kenttää muutetaan…

Muistoja digitaalikelloista ja videonauhureista.

***

Kaikkiaan uusi lippuauttomaatti tuntuu täyttävän tehtävänsä. Perustapauksen flow on varsin looginen, ja alennuslipun ostaminen on jopa helpompaa kuin vanhassa systeemissä, sillä vaihtoehdot tulevat näkyville väkisin. Yhden aikuislipun hankkiminen taas vaatii ylimääräisen painalluksen, sillä järjestelmä ei oleta matkustajan tyypistä valmiiksi mitään. Kosketusnäyttöä käytetään paikoitellen vähän kömpelösti, ja monimutkaisemmat asiat myös tuntuvat monimutkaisilta.

Silmiiinpistävin puute kokonaisuudessa on epäammattimainen ulkoasu. Tieto esitetään monessa näkymässä tarpeettoman epähavainnollisesti ja esteettisyydeltään kokonaisuus muistuttaa 90-lukuisella ilmeellään lähinnä verkkopankkia.

 

Lisää aiheesta:

 

 

 

 

 

Ruisrock-sovellus – vaikeinta on selvittää kavereiden sijainti

Kirjoitukseni IXDA Helsingin Futurice -vierailusta lähti hieman käsistä, joten saan sen palasiin. Ensin vuorossa Janne Käki ja Ruisrock 2011 -sovellus.

Isäntäyritys Futurice esiteltiin iskevästi. ”Teemme sovelluskehitystä rahasta”, kalvolla kerrottiin ja luvattiin että liikkeelle päästään tarvittaessa kolmen rivin speksillä.

Ensimmäinen varsinainen puhuja oli Janne Käki, joka toimii Futuricen pää-iOS-kehittäjänä. Innokkaammat App Storen seuraajat tuntevat Jannen myös Stop Map Helsinki ja Routeclock-sovellusten tekijänä. Sovelluksissa on pyritty visualisoimaan joukkoliikenteeseen liittyviä tietoja uudella tavalla. Visualisoinnista kertoi myös Jannen esitys.

Janne kertoi tarinan avaruussukkula Challengerin tuhosta. Onnistunut sukkulan laukaisu on lukemattomien parametrien summa. Aiemmista laukaisuista oli kerätty tarkat tiedot, mutta ne esitettiin typerällä avaruusrakettiaiheisella kuvaajalla niin että oleellinen informaatio jäi piiloon. Jos data olisi esitetty järkevämmässä koordinaatistossa, olisi ymmärretty paremmin, kuinka paljon laukaisupäivän kylmyys lisäsi epäonnistumisen todennäköisyyttä.

Tarkoituksenmukaisen visualisoinnin Janne nosti myös Ruisrock 2011 -sovelluksen onnistumisen perustaksi. Aika liikkuu vasemmalta oikealle, esiintymislavat sijaitsevat toisiinsa nähden päällekkäin. Ja mikä ettei se voisi näyttää kitaralta ja kun se kerran näyttää kitaralta, niin olisihan kieliäkin hyvä voida soittaa.

Suunnitteluprosessi oli ollut kevyt. Suunnittelijaporukka oli brainstormannut tovin, mitä tietoja festareilla olleessaan kaipaisi. Ohjelma, tieto esiintyjistä, paikkojen sijainti, oma sijainti, kavereiden sijainti. Koska verkot tapaavat mennä festareilla tukkoon, sovelluksesta päätettin tehdä riippumaton ulkomaailmasta. Näin kavereiden sijainnin selvittäminen jäi tällä kertaa pois, mutta muihin tarpeisiin pyrittiin vastaamaan mahdollisimman hyvin.

Olen joskus miettinyt, että festarialueille voisi kiinnittää wlan-tukiasemia roskiksiin ja sen sellaisiin ja niiden avulla voisi toteuttaa jonkinmoista paikannusta, vaikka puhelinverkko jumittaisikin. Ehkä tämäkin tarve joskus tyydytetään.

Janne kertoi vielä jälkeenpäin sydäntäsärkevän tarinan Flow-festivaaleille tekemästään versiosta samasta sovellusrungosta. Sovelluksen tekeminen jäi sen verran viimetinkaan, että näytti todennäköiseltä, ettei Apple ehtisi hyväksyä sitä kauppaan ennen festareiden alkua. Vetoomukset eivät auttaneet, vaan sovellus jäi jumittamaan Applen hyväksyntäjonoon festariviikonlopun ajaksi. Niinpä Janne jakeli sovelluksen kehitysversiota halukkaille, jotka toimittivat hänelle puhelimensa UDID-koodin. Voisiko Flow-sovellukselle enää soveliaamman undergroundia jakelutapaa toivoakaan.

– Joo, kyllä Flow-festareille on oma sovellus. But you’ve probably never heard of it.