Maailmanhistorian hankalin valokatkaisija

Kävin useamman vuoden jälkeen sukumme kesämökillä ja kohtasin jälleen riemastuttavan valojenhallintapaneelin. Se edustaa mainiosti näennäistä yksinkertaisuutta, käyttöliittymää joka näyttää päältä helpolta, mutta paljastuu käytössä todella tuskaiseksi. [Vrt. Kuinka nappien vähentäminen lisää monimutkaisuutta]

skitched-20100727-191825.png

Painikkeiden painaminen kytkee valoja päälle. Samalla painikkeen oma valo syttyy. Toinen painallus sammuttaa valon. Lisäksi muutamia valoja voi säätää erillisellä himmentimellä.

Ongelmana on, ettei mistään tiedä, mikä painike liittyy mihinkin valoon. Näin valojen päälle laittaminen on yhtä arvailua. Tätä varten paneelia onkin modattu käytön myötä, ja yleisimmin tarvittuihin painikkeisiin on liimattu teipinpaloja.

Epäselvien mappauksien lisäksi vasteen puute häiritsee. Paneeli on keskeisellä paikalla oven suussa, mutta kaikkia valoja siitä ei näe. Osa lampuista saattaa olla palanut, osa sijaitsee kulman takana ja osa ulkona. Myöskään kaikki paneelin kytkimien omat valot eivät toimi syystä tai toisesta. Niinpä valo saattaa olla päällä, vaikka paneelista päätellen näin ei olisikaan.

Tämä on erityisen riemastuttavaa, kun on lähdössä kotiin mökiltä ja yrittää sammuttaa valoja. Ei riitä, että kaikki paneelin valot ovat pimeinä. Tämän jälkeen täytyy käydä vielä erikseen kurkkimassa, ettei valo pala missään. Ja jos sattuu palamaan, täytyy summa mutikassa arpoa, mistä sen saisi pois.

***

Mieleen tulee väistämättä Donald Normanin Psychology of everyday thingsissä esitelty valojenhallintapaneeli. Don teetti seinään kolon, jotta sai paneelin asennon vastaamaan paremmin huoneen muotoa ja asetti kytkimet huoneen pohjapiirroksen mukaisesti. Melkoista hifistelyä, mutta toiminee jonkin verran paremmin.

norman_switch

Oppikirjaesimerkkejä maksupäätelaitteista

Mietin, mitä olisin vastannut, jos minulta olisi kysytty, kuinka helpoksi koen kassojen maksupäätteiden käyttämisen. Verkkouutiset kertoo seuraavaa:

Yhä useammat, 24 prosenttia, ovat maksaessaan käyttäneet usein sirukortin lukemiseen tarkoitettua maksupäätettä. […] Maksaminen kortin lukijalaitetta käyttäen on pääsääntöisesti koettu helpoksi, sillä valtaosa eli 93 prosenttia on kokenut sen joko erittäin tai vähintään melko helpoksi.

Kyllä minä niitä käyttää osaan, mutten ymmärrä, miksi noin helppo asia on toteutettu noin huonosti.

Laitteessa on kolme painiketta ja kaksi vaihtoehtoa. Olisi viisasta antaa molemmille vaihtoehdoille oma painike ja säästää kolmas paluupainikkeeksi. Näin ei ole tehty, vaan kaksi painiketta siirtää valintaa ja kolmas toimii vahvistimena. Ensimmäisissä laitteissa pankki- ja luottovaihtoehto sijaitsivat valikossa vasemmalla ja oikella. Tämä on mielekästä, sillä painikkeetkin on aseteltu horisontaalisesti. Valinta tapahtui painamalla ensin vasemmalle tai oikealle ja sitten keskinappia vahvistukseksi. Painalluksia tarvittiin yhden sijaan kaksi, ja toteutus oli sen verran sekava, että sitä paikattiin liimaamalla pankki- ja luotto-opastetarrat maksupäätteisiin.

sivusuuntainen

Ilmeisesti laitteiden ohjelmisto oli mahdollista päivittää, joten joku kehitti palautteesta opittuaan uuden version. Tällä kertaa pankki ja luotto ovat näytöllä allekkain. Hyvänä puolena toteutuksessa on, että molemmat mahtuvat näytölle yhtä aikaa. Huonoa on, että näppäinjärjestyksen vastaavuus ei ole enää ilmeinen. Erityisen älytöntä on, että näppäinjärjestys on juuri päinvastainen kuin kaikkialla muualla. Yleensä maissa, joissa luetaan vasemmalta oikealle, on tapana tällaisessa tilanteessa kääntää näppäinjärjestys niin, että vasen nappi tarkoittaa ylöspäin ja oikea alaspäin. Päätteiden näppäimet toimivat toisin päin.

pystysuuntainen

Nykyään luottokortti on oletusarvoisesti valittuna, joten jos sen hyväksyy suoraan, säästää yhden painalluksen. Jotkut epäilevät tätä salaliitoksi.

(En kaikkiaan tiedä, mitä iloa siitä on, että luotto- ja pankkikortti sijaitsevat samalla fyysisellä kortilla. Kertaakaan en ole tästä hyötynyt, sillä en missään tilanteessa tarvitse korttia yhtä aikaa molempiin tarkoituksiin. Ylimääräistä vaivaa sen sijaan kohtaan jatkuvasti. Aina maksaessani joudun erikseen kertomaan, kumpaa puolta haluan käyttää. Samoin pankkiautomaatilla. En käytä Suomessa luottokorttia muuhun kuin verkko-ostoksiin, mutta se muistuttaa minua olemassaolostaan jatkuvasti.)

Näiden kahden mainitun päätetyypin lisäksi vastaan tulee muitakin variaatioita. Joissakin kortti syötetäänkin pohjaan. Joissakin pankki- vai luottovalinnan jälkeen painetaan vahvistus numeronäppäimistön enter-painikkeella. Lidlin käyttämät laitteet ovat sikäli hienoja, että niissä pankki- ja luottovalinnalle on varattu oma soft key, jota painamalla valinta tehdään suoraan ilman erillistä vahvistusta.

Ironista on, että Lidlissä ei voi maksaa luottokortilla.

Lidl-tyyppinen

Myöskään näyttöjen tekstejä ei ole juuri hiottu. Ei minua välttämättä kiinnosta tietää, mihin ip-osoitteeseen pääte ottaa yhteyttä maksua suorittaessaan. Joissain käännettävissä laitteissa on epäselvää, onko viesti tarkoitettu kassahenkilölle vai asiakkaalle. Usein kortin saa ottaa pois jo ennen kuin laite antaa siihen luvan, ja myyjät ihmettelevät, miksei asiakas ymmärrä tätä.

Ennen vanhaan pankkiautomaatit antoivat rahat ennen kuin palauttivat pankkikortin. Tämän seurauksena ihmiset unohtivat korttinsa automaattiin, sillä he olivat tulleet automaatille nostamaan rahaa ja poistuivat saatuaan tehtävän suoritetuksi. Sittemmin järjestys on korjattu. Norman kutsuu tällaista pakotettua toimintajärjestystä inter lockiksi.

Vaikka kuitti ei ole aivan yhtä kiinnostava asia kuin setelitukko, on järkevää suunnitella päätteet niin, että ne eivät anna kuittia ennen kuin kortti on poistettu lukijasta. Minulla kesti hetki ymmärtää, että tämän periaatteen laiminlyönti on syy, miksi olen kahdesti ollut unohtaa korttini Lidlin lukijaan.

Aihetta liipaten: Matkakorttien latausautomaatit huolivat viimein kortit maksuvälineenä. Yksi ongelmista on siis korjattu.

Kootusti iPodin evoluutiosta

Ergonomian kurssilla tuli tekaista jonkinmoinen tutkielma, joten tuumin, että tässäpä hyvä tilaisuus kirjoittaa muistiin vuosien varrella tekemiäni iPod-havaintoja.

Kurssin käyttöliittymäviitekehys on vähän suppea, joten puristin mukaan siihen liittyviä asioita lähinnä sikäli kuin sain ne liitettyä luennolla sivuttuun Normanin Design of Everyday Thingsiin. Piirretty iPod on OmniGraffle-kokeilu.

Näköjään Helvetica neue ei oikein toimi tuossa pienessä luukussa. Klikkaamalla View siirtyy SlideSharen sivulle, missä tuon voi katsoa halutessaan isompana.

On näemmä kaikkiaan kovin työlästä väsätä Keynote-esityksistään versiota SlideSharea varten. Rakentumisanimaatiot haluaa enimmäkseen poistaa, jotta turhilta duplikaateilta välttyisi, mutta siihen ei ole mitään kätevää automaattista toimintoa, ja väistämättä mukaan liittyy käsityötä ja kalvojen sommittelua uudelleen. Myös tekstiä joutuu hieman lisäämään, jotta esitys toimisi ilman selostusta. SlideShare ei näemmä ole myöskään täysin uskollinen edes PDF-tiedostolle, vaan on poistanut taustan muutamista kalvoista.

Näköjään kuulokekalvon viimeinen bulletti on pudonnut pois jossain välissä. Siinä valitettiiin, että edelleenkin on vaikeaa tietää pimeässä, kumpi kuuloke on vasen ja kumpi oikea. En jaksa ladata esitystä uudestaan, kun se tuntuu olevan kamalan hidasta.

Tietty uuden makealta vaikuttavan Screenflow’n avulla esityksensä voisi jakaa audiovisuaalisemmin, mutta enpä lähtenyt moiseen nyt.

Screenflow osaa nauhoittaa yhtä aikaa näyttöä, videokameraa ja ääntä. Ei huonompi juttu, jos järjestää käytettävyystestiä eikä halua kaikkea materiaalia epäsynkronissa hujan hajan.

Unelmaohjelmassani nopeiden protojen luomiseen ja testaamiseen olisi

  • Keynote-henkinen editori sujuvammalla tuella linkityksille – mieluusti jonkinlaisella graafisella, silmukoita ymmärtävällä puumallilla ja
  • Omni Grafflen piirtokäyttöliittymällä sekä
  • Screenflow-tyyppinen mahdollisuus tallentaa testisessio kokonaisuudessaan.

Tuollaisen tekisin, jos osaisin koodata.

[Lisäys] Kappas, käyttöliittymäsuunnittelu-nicheä varten on juuri julkaistu uusi, spesifi ohjelmansa. Opacity yksinkertaistaa resoluutioriippumattomien kuvakkeiden ja käyttöliittymäelementtien toteuttamista. Via

Scrolling Directions Revisited

It is well known that novice users often find traditional scrollbars counterintuitive: ”How come the document moves upwards when I’m scrolling downwards?” The reason for the confusion is the faulty mental model the user has created – due to the problematic system image. When moving the scroll thumb, one does not actually move the document but the viewpoint, hence the direction is inverted.

In the case of a hand tool the direction is more intuitive. Once the document is grabbed and the hand is moved downwards, the document moves like it would in real life.

***

The other day when I was fiddling with my iPod touch and computer simultaneously, it suddenly occurred to me that the same phenomenon is demonstrated there as well. Having just scrolled a list on iPod and trying to scroll a webpage in Safari using the two finger scroll gesture, I ended up moving to the wrong direction. iPod works like the hand tool, whereas the scroll gesture mimics traditional scroll bars.

This got me thinking how this is implemented in the new MacBook Air with its new gesture-capable trackpad. As can be seen in the video, Air works like other laptops and the gesture used for flicking through photos is exactly the opposite to the one used on iPhone. In order to advance you flick from right to left on iPhone and from left to right on MacBook Air. This is the difference between the direct interaction of a touchscreen and the indirect of a trackpad.

It is worth noting, though, that when it comes to rotating photos, the mapping is direct again. When fingers are rotated clockwise, also the photo rotates clockwise. Interestingly, what feels intuitive can change so abruptly between different gestures.