Käyttöliittymä ei katoa minnekään, vaikka botit veisivät potin

Minä olin vieraana Vikasietotila-podcastissa keskustelemassa aiheesta ”No UI”. Tätä kirjoittaessani en oikein enää muista, mitä tulin sanoneeksi – enkä tiedä, mikä kaikki päätyi lopulliseen lähetykseen. Sen tiedän varmaksi, että kaikkia mielessä olleita asioita en muistanut sanoa, joten tässä niistä tärkeimmät.

Mitä ”No UI” tarkoittaa?

UI tarkoittaa käyttöliittymää, No UI sen puutetta. Lähes poikkeuksetta kyseessä on kuitenkin ennemmin No GUI, eli palvelu, jota käytetään ilman tyypillistä graafista käyttöliittymää.

Onko No UI siis sama asia kuin chat-pohjainen käyttöliittymä?

Ei varsinaisesti. Vuosien varrella No UI:lla on viitattu vähän eri asioihin. Kun lyhenne ilmestyi käyttöön muutamia vuosia sitten, sillä viitattiin yleisesti niin sanottuihin näkymättömiin käyttöliittymiiin. Asioihin, jotka tapahtuvat reaalimaailman vuorovaikutusten pohjalta ilman erillisiä digitaalisia näyttöjä. Oppiva Nest-termostaatti on usein mainittu esimerkki tästä – vaikka siinäkin on kyllä oma graafinen käyttöliittymänsä.

Nest-termostaatti. En tiedä, kuinka se toimii, mutta tekisipä mieli päästä pyörittämään sitä.

Nest-termostaatti. En tiedä, kuinka se toimii, mutta tekisipä mieli päästä pyörittämään sitä.

Tämä tulkinta on jatkumoa jo 80-luvun lopulla keksitylle ubiubiquitous computing -käsitteelle. Samaa ajatusta käsitteli myös Donald Norman 90-luvun suosikkikirjassani Invisible Computer. Cooper.comin artikkeli vuodelta 2012 kuvaa hyvin käsitteen tätä puolta.

Sittemmin No UI -käsitettä on yhdistetty spesifisti mobiilisovelluksiin, joiden pääasiallinen käyttötapa on lukitusnäkymän ilmoitusten seuraaminen. Sovellusta itseään ei välttämättä ole tarvetta juurikaan avata, vaan käyttäjä pysyy tilanteen tasalla seuraamalla ilmoituksia.

Itse törmäsin tähän ilmiöön vähän vahingossa aikoinaan Uutisvahtia suunnitellessamme. Viime aikoina on ilmestynyt useampia sovelluksia, joissa notifikaatioiden seuraaminen on niiden pääasiallinen käyttötapa. Facebook Notify on tunnettu esimerkki tästä.

Tällä hetkellä hallitseva merkitys No UI -käsitteelle tuntuu olevan palveluiden chat-pohjaisuus. Senkin voi jakaa kahtia. Ensimmäinen ryhmä ovat sovellukset, jotka näyttävät käyttöliittymänsä puolesta viestintäsovelluksilta, mutta kyse on vain metaforasta. Esimerkiksi kohuttu Quartz-uutispalvelu ei ole varsinainen keskustelusovellus, vaan käyttäjän tehtäväksi jää painaa jompaa kumpaa tarjolla olevaa repliikkiä, johon sovellus sitten vastaa kuin kyseessä olisi keskustelu.

Toinen ryhmä ovat oikeasti keskusteluun perustuvat botit. Tällä puolella toimii lukuisia startuppeja, minkä lisäksi niin Slackistä kuin Facebookin Messengeristä on povattu merkittävää ekosysteemiä bottipohjaisille palveluille.

Chatiltä näyttävä käyttöliittymä, mitä järkeä siinä on?

Riippuu tilanteesta, ei välttämättä mitään. Yksi viime vuosina paljon hehkutusta saanut chat-pohjainen käyttöliittymä on Slack-viestipalvelun käyttöönottoprosessi. Siinä Slackin botti kysyy käyttäjältä perustiedot ja laittaa asetukset kuntoon. Tämä toimii mukavasti.

Autuaaksi tekevä ratkaisu tämä ei kuitenkaan ole. Pahimmillaan tässä sorrutaan samaan kuin skeuomorfismin eli siirtomuotoisuuden kanssa joitakin vuosia sitten: tungetaan käyttöliittymä väkisin sellaiseen muottiin, johon se ei luontaisesti sovi.

Quartz welcome

Quartz-sovellus ottaa mukavasti vastaan

Quartz-uutistenlukijan käyttöönottoprosessi on hurmastuttava. Tuntuu, että juttukaverina olisi virtuaaliavustaja, joka kertoo kädestä pitäen, kuinka sovellus toimii. Siihen magiikka loppuukin. Sovelluksen käyttö tuntuu teennäiseltä: sillä saa vain yhden uutisotsikon kerrallaan, minkä jälkeen keskusteluksi jää, että joko pyytää aiheesta lisätietoja tai toivoo uutta uutista.

Quartz dialog

Keskustelullisuus jää kovin teennäiseksi

Lopulta jää vähän epäselväksi sekin, kenen kanssa keskustelua edes käydään.

Entä Nyt-liitteen sovellus, meneekö se samaan kategoriaan?

Helsingin Sanomien Nyt-liite julkaisi syksyllä sovelluksen, jossa julkaistaan koosteita verkkosivun suosituimmasta sisällöstä chat-tyylisessä käyttöliittymässä. Tässä oli pohjalla Nytin kokeilu Whatsappissa, jossa se jakoi juttujaan samaan tapaan. Sovellus poikkeaa Quartzista siinä, ettei sovellusta itseään käytetä chättäämällä – leikisti tai oikeasti – vaan keskustelutoiminnolla saa yhteyden toimitukseen.

Nyt chat

Nyt-liitteen sovelluksella voi kirjoittaa viestejä toimitukselle. Kuvan tilanne on lavastettu.

En ole itse vielä keksinyt, miksi kirjoittaisin heille, mutta minä nyt olen sikäli reliikki, että tykkäsin lukea Nytin kommenttejakin.

Kai tässä on silti taustalla muutakin kuin uutuudenviehätystä?

Yksi mahdollinen syy chat-pohjaiselle käyttöliittymälle on sitouttamisen kasvattaminen. Kun vuorovaikutus tuntuu keskustelulta, siihen syventyy tarkemmin ja sovelluksen kanssa viettää pidemmän tovin kuin perinteistä listaa puolihuolimattomasti selaamalla.

Myös mainoksia on luontevaa upottaa keskustelun lomaan aikajanalle, kuten Quartz taitavasti tekeekin.

Sinulla on varmasti jotain tutkimustietoa tästä?

Ei, pelkkää mutua.

Toimiiko leikki-chat-metafora sitten ikinä?

Lark-nimisen kuntovalmentajan kanssa vuorovaikutus tuntuu jo paljon luontevammalta kuin Quartz-sovelluksessa. Lark seuraa käyttäjän aktiivisuutta ja unta puhelimen sensoreiden avulla ja antaa mahdollisuuden syöttää ravintotietoja. Näiden pohjalta se antaa palautetta ja neuvoo käyttäjää elämään terveellisesti.

Lark graph

Lark seuraa käyttäjän aktiivisuutta

Tässäkin sovelluksessa keskustelu jää usein vähiin ja käyttäjän tehtäväksi jää painaa turhauttavasti OK valmentajan monologien välissä, mutta uskottava illuusio syntyy hetkittäin.

Lark dialogue

Lark on nokkela

Aihe on kiinnostava. Minulla on itsellänikin töissä alkamassa yksi projekti, jonka käyttöliittymästä saattaa hyvinkin tulla jonkinlainen leikki-chatti.

Entä bottipohjaiset oikeat chatit, onko niistä mihinkään?

Hyvin luultavasti. Näistä on kohistu viime aikoina paljon. Stratechery-julkaisun Ben Thompson näki vuodenvaihteen tilannekatsauksessaan viestintäpalvelut menossa olevan mobiiliajanjakson keskeisimpänä palvelukategoriana. Hän visioi, että viestintäpalvelu Slackistä kasvaa vielä merkittävä alusta, jonka päälle yritykset rakentavat omia bottipohjaisia palveluitaan.

Facebook Messengerin huhutaan julkaisevan oma bottikauppansa piakkoin, ja Telegram on jo julkaissut omansa. Mikä ihmeellisintä, Facebook Messengerin uudella versiolla pääsee pelaamaan koripalloa tai tilaamaan söpöjä eläinkuvia kirjoittamalla tilauksen botille – katso vaikka.

Muuttavatko chat-alustat koko mobiilin bisneslogiikan?

Se on paljon sanottu, mutta niillä saattaa hyvinkin olla merkitystä. Monen pienen yrityksen ei ole nykyään järkevää investoida omaan mobiilisovellukseen, sillä käyttäjät eivät kuitenkaan käyttäisi sitä riittävän aktiivisesti. Sitä vastoin oman botin rakentaminen suositulle chat-alustalle voi olla kannattava sijoitus.

Siinä missä yritysten verkkosivustot on usein rakennettu informaatio edellä, monet mobiilisovellukset lähtevät liikkeelle tehtävistä, joita käyttäjät haluavat suorittaa. Tämä on yksinkertaistanut asiointia yritysten kanssa. Moniin sovelluksiin on kuitenkin vuosien varrella kertynyt kaikenlaista vähemmän tärkeää ryönää mukaan, ja bottiratkaisuista odotetaan vastaavaa uutta alkua ja mahdollisuutta keskittyä oleelliseen.

Enkä käytettävyyspuoli? Onko chat-pohjainen käyttöliittymä paluu menneen maailman komentorivikäyttöliittymiin?

Jos tehokäyttäjiltä kysyy, komentirivikäyttöliittymät eivät ole menneet minnekään. Kirjoitin aikoinaan tekstiviestipalveluista ja mainitsin Jakob Nielsenin luokittelun käyttöliittymien sukupolville. Graafinen käyttöliittymä hiirineen edustaa tällä asteikolla neljättä sukupolvea, ja kenties elepohjainenkosketusnäyttö suorine vuorovaikutuksineen vieläpä viidettä. Paluu komentoriville tarkoittaisi paluuta viidennestä sukupolvesta toiseen sukupolveen.

Onneksi tilanne ei ole näin synkkä. Fiksu bottipohjainen chattiluukku on paljon joustavampi kuin perinteinen komentorivi. Käyttäjän ei tarvitse osata ulkoa tiettyä syntaksia ja antaa koko komentoa kerralla, vaan botti tulkitsee, mitä käyttäjä tarkoittaa ja kysyy tarkentavia lisäkysymyksiä. Vähän niin kuin ihmisetkin tekevät.

Mikä on chat-pohjaisen käyttöliittymän suurin heikkous verrattuna perinteiseen graafiseen käyttöliittymään?

Graafinen käyttöliittymä on hyvä viestimään käyttäjälle, mikä kaikki on mahdollista ja mikä eri asioiden kulloinenkin tila on. Tyhjä tekstiluukku on orpo lähtökohta. Toimiakseen bottikäyttöliittymän on ymmärrettävä laajasti eri muodoissa annettuja komentoja, ja botin vastaukset tulee suunnitella niin, että ne ohjaavat käyttäjää eteenpäin.

A List Apartin tuore artikkelisarja kokoaa hyviä käytäntöjä tästä.

Tarkoittaako No UI sitä, ettei teitä suunnittelijoita enää tarvita? (Good riddance!)

Ei, ikävä kyllä. Koko fraasi on sikäli pöhkö, että käyttöliittymä ei ole katoamassa minnekään. Se vain muuttaa muotoaan. Jos mieltää suunnittelun vain kuvien piirtämiseksi, siinä tapauksessa voi olla, että suunnittelijoiden tarve vähenee. Toiminnot täytyy silti suunnitella aivan kuin aiemminkin, ja pikselinviilauksen sijaan korostuu suunnittelijan kirjoitustaito.

Yksi mahdollinen hyvä puoli on, että chattipohjaisuus saattaa purkaa siiloja ja helpottaa ohjelmistokehittäjien osallistumista palveluiden suunnitteluun. Monelle kehittäjälle kynnys käyttöliittymäsuunnittelijoiden maailmaan hyppäämiselle tuntuu korkealta, sillä he näkevät suunnittelun piirtämisenä ja kokevat, etteivät voi osallistua, koska ”eivät osaa piirtää” tai hallitse suunnitteluohjelmien käyttöä.

Kuinka puheohjatut avustajat, kuten Siri, Google, Cortana ja Alexa liittyvät tähän kaikkeen?

Puheohjattuja avustajia koskevat pitkälti sama periaatteet kuin chat-pohjaisia botteja. On sinänsä kiinnostavaa, että teknisesti vaikeammat puheohjatut avustajat ovat olleet käytössä jo useampia vuosia, mutta vasta chat-pohjaiset palvelut ovat saaneet kovan pöhinän aikaan.

Poikkeavatko bottisysteemit lopulta mitenkään suuriyritysten automaattisista puhelinvaihteista?

Huonolla toteutuksella bottipohjainen järjestelmä voi takuulla olla yhtä hirveä kokemus kuin puhelinvastaajan valikossa seikkaileminen. Muistan, kuinka tarvoin kerran turhautuneena Soneran itsepalvelussa ja yritin saada puheentunnistusta ymmärtämään sanaa “laajakaista”.

Kun viestini meni lopulta läpi, robotti sanoi jotain tämän kaltaista.

Selvitän yhteytesi tilaa. Tähän menee hetki. Soitan sillä aikaa musiikkia.

Tuo pieni personifikointi sai aikaan sen, että jonotusmusiikki nosti hymyn huulilleni. Kerta se on ensimmäinenkin.

Synninpäästö nahalle – skeuoformismin kolme tasoa

Olli Sulopuisto huhuili taannoin Twitterissä kommenttia skeuomorfismiin – reaalimaailmaa jäljittelevään design-tyyliin. Kehitin mielipiteen siltä varalta, että minulta kysyttäisiin. Aiheesta syntyi mainio juttu ilman lausuntoanikin, mutta tulin samalla ajatelleeksi asiaa tarkemmin. Näyttäisi, että siihen liittyy kolme tasoa, joista kahta on syytä välttää.  Kolmas on makuasia.

Lue loppuun

N9 vs. iPhone – helppo vs. ilmeinen

Kommentoin lokakuussa Nokian N9:n kotinäkymää hämmentäväksi. Kenties on aika viimein selitellä sanojani.

Finally tried out Nokia N9: it doesn’t lag. Back buttons were at times hard to find and the home screen architecture confusing, though.

Guardian julkaisi hiljattain pitkähkön lukujutun Nokian design-johtajasta Marko Ahtisaaresta. Ahtisaari kertoo haastattelussa N9-puhelimen ja Lumioiden suunnittelusta ja tölväisee iPhonea tutulla heitollaan: siinä missä N9:ssä sovelluksesta toiseen voi siirtyä kuin kuin kulkisi suoraan makuuhuonesta keittiöön, iPhonessa joutuu kulkemaan huoneesta toiseen aina eteisen kautta.

N9:ssä on käytössä kolme eri kotinäyttöä, joista yksi on iPhone-käyttäjille tuttu sovelluslistaus, toinen näkymä listaa avoimet ohjelmat ja kolmas näyttää käyttäjän haluamia tietovirtoja – Facebookia ja sen sellaista. Avonaiset sovellukset on tuotu näkyvälle paikalle yhteen kolmesta kotinäkymästä eikä käyttäjä näin voi olla huomaamatta niitä.

iPhonessa sovelluksesta toiseen taas on perinteisesti siirrytty painamalla laitetta hallitsevaa fyysistä kotipainiketta ja valitsemalla tämän jälkeen kotinäkymästä seuraava sovellus. Tätä Ahtisaari vertaa nokkelasti eteisen kautta kulkemiseksi. Ja paha häntä on syyttää: jos Jobs olisi sanonut aikoinaan vastaavasti jostain kilpailijan tuotteesta, me fanipojat olisimme toistaneet lausetta papukaijoina.

iOS 4:n myötä tarjolle tuli toinen vaihtoehto. Käyttäjä voi painaa kotinappia kahdesti avatakseen listan edellisistä sovelluksista ja siirtyä siitä suoraan haluamaansa sovellukseen. Ahtisaari myöntää, että näin voi välttyä kulkemasta eteisen kautta, mutta joutuu vastaavasti hyppimään yhdellä jalalla.

***

Nokian ja Applen tekemiä valintoja voi pohtia 37 signals -blogista poimitun yksinkertaisen ajatusmallin avulla. Ryan Bradley kehottaa miettiämään, mitkä toiminnot tehdään ilmeisiksi, mitkä helpoiksi ja mitkä mahdollisksi.

Making something obvious has a cost. You can’t make everything obvious because you have limited resources. I’m not talking money—although that may be part of it too. I’m primarily talking screen real estate, attention span, comprehension, etc.

Kaikista toiminnoista ei voi tehdä ilmeisiä, vaikka kuinka mieli tekisi. Ei, vaikka Microsoft on tavannut sitä sovellustensa monenkirjavilla kilpaa kiljuvilla työkalupaleteillaan yrittää. Jotta jokin voi erottua, muiden on oltava taka-alalla.

Applen tapa harrastaa rankkaa karsintaa tässä vaiheessa on merkittävin syy, miksi sen tuotteet tapaavat olla parhaimmillaan todella käteviä ja pahimmillaan raivostuttavan rajoittavia.

Huomataan, että Apple on päättänyt, että takaisin kotiin pääseminen on niin tärkeää, että siitä on tehtävä ilmeistä. Niinpä iPhonen etupaneelin ainoa fyysinen nappula on pyhitetty kotiin palaamiseen.

On huomattavaa, että nappi tuo juuri kotiin eikä vaikkapa palaa taaksepäin. iPodeissa esimerkiksi ei ollut kotipainiketta. Niissä oli oudosti nimetty menu-niminen nappi, joka vei käyttäjää pykälän taaksepäin. Kätkettynä oikotienä nappia pohjassa pitämällä pääsi suoraan kotiin. iPhonessa päätettiin jostain syystä tehdän kotiin palaamisesta prioriteetti ja hoitaa taaksepäin liikkuminen vaihtelevasti sovelluksesta riippuen.

Vastaavasti sovelluksen vaihtaminen on pudotettu kylmästi ilmeisestä helppo-kategoriaan. Kun on kerran oppinut kuinka sovelluksesta toiseen siirrytään, temppu onnistuu nopeasti ja ajattelematta. Yhdellä jalalla hyppiminen on vähän karrikoitu heitto.

Entä N9? Siinä on otettu kunnianhimoiseksi tavoitteeksi tehdä sovelluksen vaihtamisesta ilmeistä tuomalla se näkyvämpään rooliin. Toteutuksessa on ongelmansa, mutta se ei ole yhtä paha kuin luulin alussa lainaamaani twiittiäni kirjoittaessani.

Jos käyttäjä pyyhkäisee epähuomiossa sivusuunnassa liian laidasta aloittaen niin, että poistuu sovelluksesta ja päätyy johonkin kolmesta kotinäkymästä, ensimmäinen luonnollinen reaktio olisi pyyhkäistä takaisin ja olettaa pääsevänsä takaisin äskeiseen sovellukseen. Tämäpä ei toimikaan niin, vaan käyttäjä siirtyy kotinäkymästä toiseen. Takaisin sovellukseen hän pääsee pyyhkäisemällä moniajokotinäkymään ja valitsemalla äskeisen sovelluksen.

Kohdassa 50 s käyttäjä pyyhkäisee vasemmalle ja päätyy kotiin, mutta valitettavasti epäonnistuu pyyhkäisyssään oikealle, joten emme näe, kuinka hän ei palaisi sovellukseen vaan siirtyisi toiseen kotinäkymään.

Alun perin messuilla testaamani puhelin oli jotenkin buginen, sillä siinä sovellus ei vielä tässä vaiheessa tullut näkyviin moniajonäkymään. Jouduin ensin käymään jossain muussa sovelluksessa ja palaaman sitten takaisin ennen kuin sovellus tuli näkyviin ja pääsin palaamaan sinne. Tätä kommentoin alun perin hämmentäväksi.

Nokian ratkaisu tuo moniajonäkymän ilmeisemmäksi kuin iPhone, mutta uhraa toisaalta ilmeisen yksinkertaisen kotinäkymän ja ilmeisen keinon kotinäkymään palaamiseen. Kotinäkymään palataan joko pyyhkäisemällä sivulle, jolloin sovellus jää käyntiin tain pyyhkäisemällä alaspäin, jolloin se sammutetaan. iPhonen kotinapin löytää helpommin.

Sääli sinänsä, että Windows Phonen toteutus dedikoituine kotinäppäimineen ja piilotettuine moniajonäkymineen on varsin suoraan iPhonen kaltainen. N9:stä tuskin tulee koskaan sellaista massojen laitetta, että olisi päästy kunnolla vertailemaan, kuinka lähestymistapaerot lopulta kannattivat.

***

Oma kysymyksensä on myös, kuinka hyvin ihmiset ymmärtävät mitä moniajolla tarkoitetaan ja onko koko näkymää syytä tuoda kaiken kansan nähtäville. Applen filosofia on ollut, ettei käyttäjän tarvitse tietää, onko sovellus päällä vai poissa vai jossain välimuodoista. Kunhan se käynnistyy nopeasti ja siitä tilasta, johon käyttäjä olettaisi päätyvänsä.

Näin myös moniajonäkymä on ymmärretty väärin. Sehän vain listaa sovelluksen käynnistysjärjestyksessä, viimeisestä alkaen, mutta ei erikseen kerro, mitkä muutamat viimeisimmät niistä ovat todellisuudessa käynnissä.

On huomattu, että ihmiset kokevat huonoa omaatuntoa mukamas auki jääneistä sovelluksistaan ja luulevat, että niitä täytyisi erikseen sammutella. Apple mahdollistaa sovelluksen sammutuksen, mutta se ei ole ilmeistä eikä helppoa vaan mahdollista. Kun moniajonäkymässä pitää sormeaan painettuna sovelluskuvakkeen päällä, esiin ilmestyy symboli, jota painamalla sovellus pakotetaan lopettamaan.

Tiettävästi jopa Apple Storen genius-neropatit ovat opettaneet käyttäjille, että sovelluslistaa kannattaa tällä tavoin tyhjentää, jotta puhelin ei suotta söisi niin paljon akkua. Apple on kenties tehnyt virheoletuksen arvellessaan, etteivät ihmiset halua tietää mitkä sovellukset ovat käynnissä ja seurauksena säätämishimoiset käyttäjät tuhlaavat aikaansa poistellessaan oikoteitä viimeisimpiin ohjelmiinsa.

Luultavasti sama väki, joka ennen vanhaan korjaili Mac OS X:n oikeuksia ja muinaisella 90-luvulla rakenteli varmuuden vuoksi työpöytätiedostoa uudestaan.

Myös PRAM:in zappausta kannattaa kokeilla.

Duncan Lamb: keskity ratkaisemaan ongelmia

Make nice things with good people. Tähän kertoi Duncan Lamb päätyneensä pohtiessaan mitä haluaa elämässään tehdä. TaiKista valmistumisen jälkeen hän on ehtinyt koluta Skypen ja Nokian ja on nyt jälleen onnellinen startupperi. IxDA Helsingin yleisölle hän lupasi kertoa lähinnä itsestään, mutta kertoi onneksi paljon muutakin.

Puheet voisivat vaikuttaa arroganteilta, mutta Duncan osoittautui mukavaksi pohdiskelijaksi. Hän jakoi mantralauseensa sanoiksi ja puhui löyhästi kunkin sanan ympäriltä.

***

Ensimmäiseen make-sanaan hän kuitenkin juuttui niin pitkäksi aikaa, että alkoi jo huolestuttaa. IxDA-porukan designväelle Duncanin sanoma ei sinänsä ollut uutta, mutta mukavana uskonvahvistuksena se toimi. Hän korosti, kuinka haluaa ratkaista ongelmia. Iso-Britanniassa muotoilun ajateltiin olevan keino saada tuotteelle vähän lisää hintaa, mutta Suomessa hän kertoi ymmärtäneensä muotoilun roolin ongelmien ratkaisijana. Niinpä hän nykyään palavereissa kysyy alkajaisiksi muulta väeltä ärsyttävyyteen saakka: Miksi olemme koolla, minkä ongelman haluamme ratkaista?

Esiin nousi viime aikoina keskustelua herättänyt ajatus suuruuden ekonomian rappiosta. Teollisen tuotannon maailmassa suuruudesta oli etua. Kun tehtiin suuret määrät perustavaraa, oli eduksi, että oli iso ja saattoi tehdä enemmän halvemmalla.

Nykymaailmassa, jossa menestyäkseen täytyy olla ketterä, suuruus on vain riesa.

– En voi nähdä, kuinka mikään pysyisi nykyään niin kauan paikoillaan, että suuruudesta ehtisi olla hyötyä, Duncan pohti.

***

With-sanasta harhauduttiin pohtimaan, että olisi parempi presentoida kokonainen käyttö-flow kuin yksittäisiä näkymiä. Seuraavassa hetkessä Duncan oli näyttämässä, kuinka Keynote osaa sijoittaa yksittäiset kuvat omille slaideilleen, kaikki samaan kohtaan, jos kansiollisen kuvia raahaan ohjelmaan. Hienoa, en ollut tiennyt tuota vaan kopioinut kuvat Keynoteen yksi kerrallaan ja nykinyt sitten paikoilleen.

Olen tästä puhunut jo vuosikaudet, mutta haluaisin tosiaan sovelluksen, joka yhdistäisi ainakin Omnigrafflen monet nerokkaat piirto-ominaisuudet ja Keynoten siirtymät. Photarista huolisin mukaan layer-tyylit. Olisi tietty hyvä, jos näin luodut protot toimisivat suoraan myös iOS-laitteilla natiivisiirtymin.

[Joojoo, opettelisin vain koodaamaan protoni HTML5:llä niin ei tarvitsisi mussuttaa.]

Esiin nousi Flashin aseman romahdus myös protoilussa. ”Siinä ajassa kun väsää proton Flashillä, on jo koodannut oikean sovelluksen iOS:llä”, Duncan kärjisti.

Duncanin esitys oli innostava, mutta kaikkeen hänelläkään ei ollut ratkaisua. Kysyttäessä, kuinka selvitä hankalista asiakkaista, jotka eivät erota hyvää suunnittelua huonosta, hän päätyi neuvomaan, ettei kannata tehdä hommia sellaisille. Siksi hänkin aikoinaan lopetti työnsä designtoimistossa ja suuntasi Skypelle.

Maailmanhistorian hankalin valokatkaisija

Kävin useamman vuoden jälkeen sukumme kesämökillä ja kohtasin jälleen riemastuttavan valojenhallintapaneelin. Se edustaa mainiosti näennäistä yksinkertaisuutta, käyttöliittymää joka näyttää päältä helpolta, mutta paljastuu käytössä todella tuskaiseksi. [Vrt. Kuinka nappien vähentäminen lisää monimutkaisuutta]

skitched-20100727-191825.png

Painikkeiden painaminen kytkee valoja päälle. Samalla painikkeen oma valo syttyy. Toinen painallus sammuttaa valon. Lisäksi muutamia valoja voi säätää erillisellä himmentimellä.

Ongelmana on, ettei mistään tiedä, mikä painike liittyy mihinkin valoon. Näin valojen päälle laittaminen on yhtä arvailua. Tätä varten paneelia onkin modattu käytön myötä, ja yleisimmin tarvittuihin painikkeisiin on liimattu teipinpaloja.

Epäselvien mappauksien lisäksi vasteen puute häiritsee. Paneeli on keskeisellä paikalla oven suussa, mutta kaikkia valoja siitä ei näe. Osa lampuista saattaa olla palanut, osa sijaitsee kulman takana ja osa ulkona. Myöskään kaikki paneelin kytkimien omat valot eivät toimi syystä tai toisesta. Niinpä valo saattaa olla päällä, vaikka paneelista päätellen näin ei olisikaan.

Tämä on erityisen riemastuttavaa, kun on lähdössä kotiin mökiltä ja yrittää sammuttaa valoja. Ei riitä, että kaikki paneelin valot ovat pimeinä. Tämän jälkeen täytyy käydä vielä erikseen kurkkimassa, ettei valo pala missään. Ja jos sattuu palamaan, täytyy summa mutikassa arpoa, mistä sen saisi pois.

***

Mieleen tulee väistämättä Donald Normanin Psychology of everyday thingsissä esitelty valojenhallintapaneeli. Don teetti seinään kolon, jotta sai paneelin asennon vastaamaan paremmin huoneen muotoa ja asetti kytkimet huoneen pohjapiirroksen mukaisesti. Melkoista hifistelyä, mutta toiminee jonkin verran paremmin.

norman_switch

Konvergenssi ja divergenssi tappelivat – kumpi voittikaan?

Yksi yleislaite kaikkea varten vai oma laite joka tarkoitukseen. Tästä kiisteltiin jokunen vuosi sitten vuolaasti, kun kännyköihin kyettiin yhtäkkiä toteuttamaan kaikki mistä oli aina haaveiltu. Kirjoitin tuolloin nuoruuden innossani näin:

Olen hieman sillä kannalla, että konvergenssilla saa aikaan mainioita linkkuveitsiä, mutta puukot on silti syytä pitää erillään.

army knife

Tuo kuulostaa fiksulta edelleen. Seuraavasta olen sittenkin nyttemmin eri mieltä.

Minusta olisi järkevää, että musiikkisoitin ja puhelin osaisivat kommunikoida keskenään – soitin menisi vaikka paussille puhelun tullessa – mutta niitä ei ole välttämättä syytä tunkea samaan laitteeseen.

Tuolloin iPhonea ei ollut vielä julkaistu, ja kunnon fanipoikana ajattelin, että koska Apple ei ole tehnyt sitä, se ei voi olla hyvä ajatus. Oikeasti olin guruni Don Normanin pauloissa. Hän oli vakuuttanut minut visiollaan keskenään kommunikoivista tiettyyn tarkoitukseen suunnitelluista informaatiokodinkoneista (information appliance).

Talouselämän uutiskommentissa linkattiin blogiini [olin otettu] ja todettiin tulossa olleen Nokian N95-mallin näyttävän että pikkuhiljaa konvergenssi voittaa, ja yksi laite tekee kaiken.

N95 osoittautui tietenkin menestykseksi. [Joku voisi sanoa, että segmentissään Nokian toistaiseksi viimeiseksi sellaiseksi.] Myöhemmin iPhone osoitti, että konvergenssi todella oli oikea suunta. Viimeistään kosketusnäytön myötä yhdellä laitteella voidaan tehdä kaikki mahdollinen ja mitä ei voida – there’s an app for that.

***

Aivan näin yksinkertainen tilanne ei sentään ole. Kaikessa hiljaisuudessa keskuuteemme on kuin onkin saapunut divergenssin hengessä yhteen tarkoitukseen tarkoitettuja laitteita. Autoihin ostetaan erillisiä navigaattoreita, vaikka saman voisi tehdä hyvin kännykällä. Ihmiset ostavat sähkökirjanlukijoita, lukeakseen jotain niinkin banaalia kuin tekstiä – vaikkei niihin saa edes värinäyttöä. Sähköisiä valokuvakehyksiäkin halutaan, vaikkei niiden kanssa voi edes vuorovaikuttaa.

Tietokoneen lisäksi myös kaiken maailman tv-laitteet kytkeytyvät internettiin [alkuperäisessä jutussani kerroin myös Nokian silloisesta ajatuksesta säilöä elokuvakirjasto kännykällä]. Kännykkä ei kelvannut edes kannettavan modeemiksi, vaan siihenkin haluttiin oma laitteensa ennen kuin mobiililaajakaista lähti liikkeelle. Luultavasti parissa vuodessa kodeissa on yhä enemmän erinäköisiä pikku näyttöjä, joilla hallita juttuja.

Ehkä kännykästä ei ollutkaan aivan kaikkeen. Divergenssilläkin on tilauksensa.

***

Ja sitten tuli iPad. Ehkä kännyköiden ja kannettavien väliin mahtuukin oma tuotesegmenttinsä. Divergenssiä tämäkin.

Ja yhtä aikaa konvergenssiä. Haluavatko ihmiset sittenkään erillistä lukulaitetta, matkatietokonetta ja elokuvatoistinta? Eikö olisi parempi, että kaikki olisi yhdessä laitteessa? Sähköinen muste on mukavaa luettava, mutta onko se niin paljon parempi, että puukko voittaisi linkkuveitsen?

Tällä kertaa voisin veikata konvergenssin puolesta.

Twitter-lunttilappu (ja mistä se kielii)

Tuija julkaisi taannoin hyödyllisen Twitter-lunttilapun.

@-merkki käyttäjätunnuksen edessä on merkki puhuttelusta. (– –)
RT @nimimerkki viestin edessä tarkoittaa, että kirjoittaja on pannut sanan kiertämään eli Re-Tweettaa kaverin viestiä omille verkostoilleen luettavaksi. (– –)
#risuaita merkkijonon edessä ilmaisee kanavatunnuksen. (– –)
Uusinta uutta Twitterissä ovat listat

En malta olla mainitsematta, että mieleen tulevat TKK:n tietokone työvälineenä -kurssin Unix-lunttilaput.

ls {path} It’s ok to combine attributes, eg ls -laF gets a long listing of all files with types.
ls {path_1} {path_2} List both {path_1} and {path_2}.
ls -l {path} Long listing, with date, size and permisions.
ls -a {path} Show all files, including important .dot files that don’t otherwise show.
ls -F {path} Show type of each file. ”/” = directory, ”*” = executable.
ls -R {path} Recursive listing, with all subdirs.
ls {path} > {filename} Redirect directory to a file.

Tietty oikoteitä on hyvä olla, mutta erityisen valtavirtaystävällisenä en Twitteriä pitäisi ennen kuin tauhkat saa siivottua näkyvistä eivätkä toiminnot ole vain muistin varassa. Eikä sillä, varmaan saakin, jos osaa ottaa käyttöön oikean clientin. Sekin tuntuu olevan oma hifistelylajinsa.

Täytyy samalla kertaa mainita, että minusta on hienoa, kuinka Facebook opettaa hienovaraisesti uusia ominaisuuksiaan. Kun näin Sulopuiston statuksessa linkin toiseen henkilöön, vein hiireni linkin päälle ja sain heti selityksen, kuinka moinen ihme syntyy. Samalla @-merkillä kuin Twitterissäkin, mutta lopulliseen tuotteeseen ei erikoismerkkejä sotketa.

Screen shot 2009-12-02 at 22.47.07

Kun statusta kirjoittaessaa lisää @-merkin, saa kätevän listan kontakteistaan, joten nimeä ei tarvitse kirjoittaa kokonaan ja se menee varmasti oikein. Tämä ei tietty onnistuisi samaan tapaan Twitterissä, jossa saa huutaa koko maailmalle.

Kuinka nappien vähentäminen lisää monimutkaisuutta

[Tämä teksti on julkaistu alun perin työblogissani, mutta sopii varmasti tännekin.]

Applen laitteita yksinkertaisiksi kehuvat muistavat mainita yhdeksi syyksi sen, että nappuloita on vähän. Googlekin saa kehuja: siinä on vain yksi luukku ja hakunappi. ”Voisiko meidänkin tuotteemme olla niin kuin Google”, jotkut suunnittelijat tuskailevat pomojensa vaatimuksia. Asia ei ole noin yksinkertainen.

Nappien ja valintojen poistaminen on triviaalia. Karsimisen tekeminen niin, että aiotut tehtävät saa suoritettua jouhevasti, on haastavaa.

Kuka tahansa pienellä näytöllä ja parilla painikkeella varustettuja piippaavia laitteita säätänyt tietää tämän. Laite voi olla digitaalikello, askelmittari tai polkupyörän nopeusmittari. Yhteistä näille on, että ne näyttävät yksinkertaisilta vähine nappeineen, mutta todellisuus on tuskainen. Lukuja saa nylkyttää eteenpäin painallus kerrallaan ja jos innostuu painamaan kerran liikaa, joutuu kelaamaan koko listan läpi uudelleen. Taaksepäin liikkumiselle kun ei omaa nappia riittänyt.

Kun nappeja on enemmän kuin toimintoja, yksi painike joutuu vastaamaan monesta asiasta. Tällöin käyttöliittymään tuodaan erillisiä tiloja eli moodeja (mode). Moodeja kannattaa välttää, jos suinkin mahdollista, sillä ne ovat ihmisille vaikeita ja aiheuttavat joidenkin tutkimusten mukaan suurimman osan tilanteista, joita onnettumuusuutisissa kutsutaan inhimillisiksi virheiksi (yleensä inhimillisen virheen takana on epäinhimillinen järjestelmä, mutta tätä harvoin mainitaan uutisissa).

***

Moodi voidaan määritellä niin, että eri moodeissa sama toiminta aiheuttaa eri vasteen. Näin esimerkiksi tietokoneen caps lock -painikkeella siirrytään moodista toiseen. a-painikkeen painaminen tuottaakin yhtäkkiä vasteeksi A:n. Moodista kerrotaan valolla, joka monissa näppäimistöissä sijaitsee aivan muualla kuin caps lock -nappi, ja jää näin helposti huomaamatta. Työnäppäimistössäni ei näköjään ole minkäänlaista indikaattoria asiasta.

Yleensä vahingossa painetun caps lockin huomaakin vasta jäljestä, joka ei vastaa tarkoitusta (erään tiedon mukaan viimeisin tahallinen caps lockin painallus sattui vuonna 1987). Moodivirhe on tapahtunut, mutta onneksi lopputulos ei ole sen vakavampi.

Yksi liennytys määritelmälle on. Jos moodi on käyttäjän huomion kohteena, painikkeen modaalisuus on hyväksyttävää. Näin on ihan ok tehdän play/pause-painike musiikkisoittimeen, sillä käyttäjä tietää missä moodissa hän on kuulemalla äänen korvissaan. Musiikin pysäyttäminen on paljon hankalampaa, jos kuulokkeet eivät ole korvilla ja joutuu pohtimaan, tarkoittaako näytöllä näkyvä play-symboli, että musiikia toisetaan parhaillaan vai että musiikin toisto alkaa, jos nyt painan vieressä olevaa nappia.

Viimeksi tuskailin moodien kanssa suuremmin viime kesänä. Yritin katsoa kelloa Helsinki-Tallinna-purjehduskilpailussa. Kädessäni oli Claes Ohlsonilta ostettu anadigikello, jonka näytön taustavaloa en tahtonut saada päälle. Painoin kaikkia neljää nappia vuoron perään, mutta mikään ei toiminut.

Valonappi oli modaalinen, se toimi vain tietyssä moodissa. Muissa tiloissa se teki jotain muuta. En muistanut ulkoa myöskään mode-napin sijaintia, joten olin täysin arvailun varassa. Jonkin aikaa nappeja painettuani valo viimein syttyi, mutta huomasin harmikseni, että nappeja hakatessani olin tullut säätäneeksi kellonajan vääräksi. Onneksi valo valaisi myös viisareita sen verran, että sain lopulta ajan selville.

***

Einstein kehotti tekemään asioista niin yksinkertaisia kuin mahdollista, mutta ei yhtään yksinkertaisempia. Larry Tesler on samassa hengessä todennut, että järjestelmiin liittyy tietty määrä välttämätöntä monimutkaisuutta. Sähköposti vaatii lähettäjän ja vastaanottajan osoitteet, joten ne on pakko tietää.

Sähköpostiohjelma voi auttaa niin, ettei omaa osoitetta tarvitse kirjoittaa, ja vastaanottajakin osataan täydentää muutaman kirjaimen perusteella. Jos halutaan säästää käyttäjää ajattelulta, suunnittelijan on ajateltava etukäteen tämän puolesta. Monimutkaisuuden määrä on vakio, mutta toisessa tapauksessa lopputuloksena on tyytyväinen käyttäjä.

Joskus ajattelun tekee suunittelijan sijaan tekniikka. Google pystyy tarjoamaan yksinkertaisen hakuluukun juuri siksi, että heillä on valtava määrä dataa ja mielettömät algoritmit sen läpikäymiseen. Lopputulos on yksinkertainen, mutta ei liian yksinkertainen. Välttämätön monimutkaisuus on mukana

Mobiiliweb ja mokkuloiden hankaluudet

Marjut kirjoitti mokkulayhteyksien hitaudesta ja lainasi Nielseniä, joka purnasi mobiiliwebin kehityksen pysähtymisestä.

Mobiilihengessä tämä merkintä on luotu iPhonella WordPress-ohjelmalla. [Tai siis oli, kunnes tunnin edestä tekstiä hävisi ja palasin tietokoneelle.]

Pitää varmasti paikkansa, että laajakaistanopeuksien hemmottelemat kehittäjät ovat paljolti unohtaneet vanhan hyveen sivujen tiedostokoon optimoinnista. Tämä on ironista, sillä mobiilikäytön lisääntyessä sivujen nopeus nousee uudelleen tärkeäksi tekijäksi.

En silti malta olla huomattamatta, että mobiilirintamalla on viime aikoina tapahtunut myös myönteistä kehitystä. Monet iPhonelle optimoidut mobiilisivut on saatu kevyellä javascriptillä varsin kivoiksi, Facebook vaikka hyvänä esimerkkinä.

fb

Myös Helsingin Sanomien mobiilisivu on mukava. Itse joudun sittenkin käyttämään koko versiota, sillä haluan lukea myös kommentteja, ja ne on päätetty kevytversiosta karsia.

Edelleenkään ei tunnu vallitsevan täyttä yksimielisyyttä siitä, onko oikea lähestymistapa toteuttaa erillinen mobiilisivu ja missä määrin mobiiliversioiden ominaisuuksia kuuluu karsia ja missä määrin kyse on enemmänkin saman toiminnallisuuden optimoimisesta eri alustalle.

Vaikuttaisi sittenkin, että m.palvelunosoite.fi-tyyppiset mobiilisivut ovat yleistymään päin, mikä lienee seurausta siitä, että nettiä aletaan viimein käyttää kännykällä. Toivottavasti tuo merkintätapa vakiintuisi, sillä se on nopea kirjoittaa hankalien /mobile-viritysten sijaan. Monen sivustot osaavat myös ohjata käyttäjän automaattisesti mobiiliversioon. Tämä on ok, kunhan käyttäjä voi halutessaan päästä helposti myös varsinaiselle sivulle.

***

Olen viimeisen vuoden aikana tullut käyttäneeksi mobiiliyhteyksiä varsin paljon. Puolustusvoimat ei jostain syystä pidä erityisen tärkeänä tarjota nettiyhteyksiä kasarmeilla, joten tiedonjanoinen taistelija on paljolti mobiiliyhteyksien varassa. Ikävä kyllä 3G-verkotkaan eivät oikein kanna varuskuntiin – joidenkin tietojen mukaan tarkoituksella. Onneksi armeijassa harjoitellaan siinä määrin odottamista, että pinna pitenee myös verkkoa käyttäessään.

Sen lisäksi, että mobiilinettailu on hidasta, yhteydenottoon liittyy monia hankaluuksia, joista en malta olla älähtämättä.

Perinteisesti olen käyttänyt mobiiliin verkkoon pääsyyn yhdistelmää kännykkä ja bluetooth-yhteys tietokoneeseen (näemmä jo vuodesta 2003). Yhteyden luominen ei Macillä ole sittenkään lainkaan triviaalia ja avuksi tarvitaan myös modeemiskriptit, joiden hakeminen verkosta tarvitsee tietty yhteyden. [En nyt muista varmaksi, oliko tämä enää tarpeen Mac OS X 10.5:ssä.]

Yhteys myös toimii edelleen kovin epäluotettavasti. Nokian e61-puhelinta saa olla buuttailemassa yhtenään, ja välillä kokonaisuus menee jumiin niin pahasti, että tietokoneen uudelleenkäynnistys on ainoa keino saada yhteys jälleen kuntoon.

Windowsilla en ole koskaan yrittänyt saada yhteyttä pystyyn, mutta kokemukseni Nokian liittämisestä Windows-koneeseen ohjelmistonpäivitystä varten ovat niin huonot, että kuvittelen, ettei tuokaan kovin hyvin suju.

Kun mokkuloista alettiin ensin puhua, suhtautumiseni oli vähän tuhahteleva. Eikö jengi muka tajua, että tämän on niin voinut tehdä kännykällä jo siis vaikka kuinka kauan, duh.

Sitten muistin, että olen oikeastaan sitä mieltä, että konvergenssi ei ole aina paras ratkaisu, vaan on oltava sallittua tehdä yksinkertaisia yhteen tarkoitukseen suunniteltuja tuotteita, jotka tekevät vähän ja sitäkin paremmin.

Ainakin Macillä mokkulakokemus on kuitenkin niin huono, että kuvittelen niiden menestyksen pohjautuvan enemmänkin onnistuneeseen konseptointiin.

Omat kokemuksenin pohjaavat Elisan jakelemaan perus Huawei-mötikkään sekä Elisan että Soneran SIM-kortilla. Elisalla yhteys tuntuu toimivan pääosin nopeammin ja varmemmin, missä sitten olenkin liikkunut.

Ajatus helppoudesta romuttuu, kun ei olekaan kylliksi, että modeemin kiinnittää koneeseen. Lisäksi tarvitaan ohjelmisto ja tähän toki verkkoyhteys. Ajattelin aikoinaan, että olisi nokkelaa tehdä mokkulasta muistitikku (muistitikusta mutikka, mutikasta maitopyörä, maitopyörästä pytikkÄH) ja laittaa ohjelmisto sinne. Nykyään näin taidetaan onneksi tehdäkin.

Huawein ohjelmistoa on hankala löytää mistään. Elisalla tilanne on näemmä parantunut siitä, kun ohjelmaa viimeksi hain. Nyt Huawei-haku etusivun luukussa löytää ohjeet modeemin asennukseen ja täältä on edelleen linkki sivulle, jolta on linkki Huawein sivulle, jolta ohjelman saisi, jos tuo Huawein sivu olisi olemassa.

Kun ohjelman on löytänyt, syötetään asetuksia. Tuntuu oudolta kirjoittaa puhelinnumerokentätän *99***1#. On hämmentävää, kuinka osa tiedoista kirjoitetaan käyttöjärjestelmän verkkoasetuksiin ja osa Huawein ohjelmaan. Molempiin paikkoihin jää silti tyhjiä kenttiä.

Puhelinta modeemina käyttäessään on tottunut siihen, että yhteys avataan yläpalkin modeemivalikosta. Näin tuntuu oudolta, että mokkulalla pitääkin avata erikseen Huawein ohjelma. Ja millainen ohjelma se onkaan. Tietenkään sillä ei ole kunnollista dock-ikonia, mutta tämä on vasta alkua.

Jos ohjelman yrittää käynnistää niin, ettei mokkula ole kiinni koneessa, ohjelma sanoo tylysti Fail to find device! ja tarjoaa ok-painiketta, joka sulkee ohjelman. Harmaa ja ruma ohjelma kommunikoi etupäässä ok-dialogeilla, joiden tekstit ovat tökeröitä ja tarpeettomilla huutomerkeillä koristeltuja!!1 (onko olemassa myös tarpeellisia huutomerkkejä?) Vaikutelma on hyvin amatöörimäinen.

fail

Lisäksi ohjelma kaatuilee itsekseen. Tai kaatuilisi edes. Mutta kun se pomputtaa rujoa kuvakettaan dockissa ja vaatii huomiota. Ja sanoo sitten fail, johon vastataan ok. Ja sammuttaa itsensä.

Tämän jälkeen ohjelma saattaa tunnistaa mokkulan, jos sen ottaa irti ja liittää takaisin. Jos tämä ei auta, koneen saa käynnistää jälleen uudelleen.

Pahin virhe on laittaa mokkula vahingossa kiinni koneen vasempaan usb-porttiin. Noin puolilla kerroista tällöin nimittäin näytön taustavalo sammuu. En ole keksinyt muuta keinoa ongelman korjaamiseen kuin uudelleenkäynnistämisen ja itseni muistutuksen siitä, että mokkula liitetään oikealle.

***

3.0-ohjelmistopäivityksen saanut iPhone saapui keskuuteemme pelastamaan tilanteen. Se osaa viimein toimia modeemina tietokoneelle.

Applea sen kummemmin puolustelematta ominaisuuden viipyminen johtui ymmärtääkseni siitä, ettei yhdysvalloissa ole samanlaista mobiilinetin kulttuuria kuin meillä. Puhelinverkot eivät ole täkäläisten veroiset, ja kaupungeista saa wlan-yhteyksiä. Lisäksi operaattorit rahastavat kaikesta mahdollisesta.

iPhone tekee kaiken paremmin, mutta purnattavaa löytyy siitäkin. Yhteyden voi jakaa joko langattomasti Bluetoothilla tai usb-kaapelin avulla. Toiminto on varsin syvällä asetuksissa (Asetukset: Yleiset: Verkko: Internet-jako), joten sitä ei mielellään kytke päälle ja pois. Jos jaon jättää päälle, se aktivoituu aina, kun puhelimen liittää kiinni koneeseen. Tämä on tuskin toivottavaa, jos tarkoitus on vaikka ladata puhelinta. Pois kytkeminen vaatii sukeltamista uuvuttavaan valikkopolkuun.

verkkojako

Päällä olevasta jaosta kerrotaan käyttäjälle rauhallisesti välkkyvällä sinisellä palkilla. Minusta elegantti ratkaisu sen pois kytkemiseen olisi, että valikko avautuisi palkkia painamalla.

Kun jaon laittaa päälle, usb-jako käynnistyy automaattisesti. Erikseen on mahdollista valita, haluaako ottaa myös Bluetooth-jaon käyttöön. Ellei Bluetooth ole muuten päällä, sen voi käynnistää automaattisesti samalla. Hyvä näin.

Tässä vaiheessa jouduin kuitenkin etsimään apua Applen sivuilta. Verkkoyhteyttä ei avatakaan niin kuin normaalisti, modeemivalikon kautta. iPhonella toiminto sijaitsee suoraan Bluetooth-valikossa. Tämä on kätevää, mutta olisiko mahdollista tehdä niin kuin Applella on yleensä tapana: keksiä yksi hyvä tapa asian tekemiseen ja pysyä siinä. Nyt mobiiliyhteys avataan eri tavalla, jos kyseessä on kännykkä, mokkula tai iPhone.

Muilta osin olen tyytyväinen iPhoneen modeemina. Se toimii juuri niin huomaamattomasti kuin kuuluukin. Yhteys ei ole katkeillut eikä ongelmia ole ollut.