Uuden video-iPodin joululahjaksi saanut teini-ikäinen serkkupoika oli kylässä välipäivinä. Pyysin tietenkin saada tunnustella laitetta, ja hän myöntyi hieman varautuneen oloisena. Kukas sitä vastasyntyneestään tahtoisi luopua, mietin ja hetken hypisteltyäni aloin etsiä tietä videovalikkoon.

Serkun silmissä välähti kauhu.

– Tota, älä kato sinne videoihin. Ja oikeestaan, älä kuviinkaan. Melkein parempi, jos annat sen takaisin mulle.

iPodin näytön pystyy nykyisellään lukitsemaan hurmastuttavalla kassakaappilukolla, joka tarjoaa oppikirjaesimerkin mainiosta mappauksesta [mitä on mappaus suomeksi?]. Siitä sen sijaan puuttuu mahdollisuus lukita tietty arkaluontoinen materiaali salasanan taakse. Tämän luulisi kiinnostavan Appleakin, sillä nykyisellään käyttäjät eivät välttämättä halua antaa laitteitaan muiden hypisteltäväksi ja ihastuttavaksi.

Eikä ongelma tietenkään koske vain iPodeja ja teini-ikäisiä poikia. En mielelläni lainaa kännykkäänikään kellekään, sillä minua kiusaa ajatus toisesta lukemassa tekstiviestejäni. Vaikka siellä ei olisi mitään sen kummempaa kuin edellisiltana mieleen tullut nokkeluus, jonka kirjoitin muistiin.

Tietokoneella minulla on sentään tuollaisia tilanteita varten oma käyttäjätunnus, mutta oma temppuilunsa on siinäkin, että tarvittava sisältö musiikkeineen ja videoineen on myös vierailijakäyttäjän ulottuvilla. Pikkuhiljaa tuloaan tekevässä ubiikkimaailmassa ongelma saa tietenkin täysin uudet mittasuhteet, mutta se on omien tekstiensä aihe.