Pro arte utili, hyödyllisen taiteen puolesta, Aalto-yliopiston dekaani Helena Hyvönen esittelee Taideteollisen korkeakoulun edeltäjän Veistokoulun alkuperäisen tehtävän.

Hyvönen määrittää muotoilun merkityksen edelleen samoilla linjoilla hyödyn kautta. Muotoilu poikkeaa taiteesta siinä, ettei sen tehtävä ole vain näyttää kivalta. Muotoilun tulee aina ratkaista ongelma. Nyt näillä ajatuksilla on kysyntää yhä enemmän. Muotoiluajattelusta etsitään ratkaisua yritysten innovaatioprosesseihin.

Samaan aikaan itse muotoilu on muuttunut.

– Ensin design for people, sitten design with people, nyt design by people, Hyvönen päästää ilmoille lauseen, joka on kuin tehty Twitter-lainaukseksi. Jaan sen itsekin, vaikka en sanomaa täysin allekirjoitakaan.

Ajatus on, että ennen suunnittelijat tekivät tuotteita käyttäjile, sittemmin käyttäjät otettiin mukaan prosessin ja nykyään käyttäjät suunnittelevat itse juttunsa. Esimerkiksi Hyvönen nostaa muotiblogit, joista on tullut jopa koko teollisuuden suunnannäyttäjinä.

Twitterissä vastataan lainaukseeni: ”kyllähän designeritkin ovat ihmisiä”. Ja jo oppikirjoissa opetetaan, että valtaosa ihmisistä on huonoja designereita. Moni ei osaa pyytää sitä mitä haluaa eikä pidä lopputuloksesta sen kerran kun saa mitä pyysi. Mutta viisastelu sikseen, varmasti kaikki designin muodot elävät rinnakkain ja omaehtoisen tuunailun merkitys on väistämättä uudessa nousussa.

”Pystyvät yksilöt, kykenevät joukot”

Hyvönen valittelee, että designereilla on vähän sisäänpäinlämpiävä maine – puhutaan ja suunnitellaan vain toisille samanlaisille. Samaan aikaan ongelmat ovat yhä vaikeampia eikä yksilöiden osaaminen riitä niiden ratkaisemiseen.

Tarvitaan T-mallin ihmisiä, kuten designyritys IDEO:n Tim Brown on määritellyt. Ihmisiä, joilla on vahva osaaminen omalla alallaan (pystyjalka) sekä kyky yhteistyöhön yli koulukuntarajojen (vaakaviiva). Hyvönen kertoo inspiroituneensa Demos Helsingin visiosta, jossa kaavailtiin tulevaisuuden ratkaisuksi ”pystyviä yksilöitä ja kykeneviä joukkoja”.

Hyvösen sillanrakennus tuntuu hieman katkeavan hänen tunnelmoidessaan muotoilijoiden taiteilijasielun kykyä nähdä tulevaan intuitionsa turvin. Itse tykkään ajatella designia etupäässä käyttäjävetoisena lähestymistapana, joka soveltuu kelle tahansa halukkaalle enkä oikein pidä tällaista designerien mystifiointia hedelmällisenä. Tuskin Hyvönenkään halusi varsinaista pysyvää rajaa vetää, kun toisaalta sanoi, että olemme nykyään yhä useammin itse omia designereitamme.