Tuttavani salli minun hipelöidä tänään muutaman hetken Creative Zen -musiikkisoitintaan. Luvassa pikaisia kommentteja, verrokkina Applen iPod. Laitteen käyttöliittymä oli kuvassa esiintyvää uudempaa mallia. Valtaosassa googlaamalla vastaan tulleista näppäinjärjestys on hieman toisenlainen. Testatussa laitteessa ei onneksi ollut kuvan kaltaista monenkirjavaa luettavuutta haittaavaa taustakuvaa.

Ensimmäinen tehtävä oli laittaa laite päälle. Zenissä on virtakytkin samassa paikassa ylälaidassa kuin iPodissa on näppäinlukko. Tekniikan käydessä ubiikiksi tarpeettomat virtakytkimet tapaavat kadota – Sonyn kamera vaikka laitetaan päälle avaamalla luukku siinä kuin kuulakynä käynnistetään painamalla kärki näkyviin – mutta Zen pitää kiinni perinteistä.

Kytkin on tyypiltää vipumallinen, eli se ei ole modaalinen, mikä on jo itseisarvoisesti hyvä juttu. Se myös loistaa sinihehkuista valoa laitteen ollessa päällä. Tästä ei tietenkään ole mitään hyötyä silloin, kun laitetta yrittää laittaa päälle pimessä. Laitteiden pimeässä käynnistäminen on oman juttunsa aihe, eikä iPodkaan tässä sarjassa järin hyvin kunnostaudu. [Pahimpia ovat kryptiseen näppäinlukkoyhdistelmään turvautuvat kännykät, jotka eivät valaise näyttöä, jotta käyttäjä näkisi lukea avausohjeet.]

Laitteen käynnistyttyä käyttäjää tervehtii iPodista apinoitu sinivalkoinen Aqua-värimaailma. Näyttö on kirkas ja selkeä. Koska Apple on patentoinut rullapyörän, Creative on joutunut turvautumaan vertikaaliseen vieritysliuskaan. Tällä on omat ongelmansa. Liuska on omituinen yhdistelmä absoluuttista ja suhteellista ohjainta. Kun sormen laittaan liuskan keskelle ja lähtee vierittämään ylös- tai alaspäin, valinta liikkuu ruudulla liki main yksi yhteen sormen tahtia. Kun sormi sitten saavuttaa liuskan reunan, rullaus jatkuu tietyllä toistonopeudella.

Tämä tarkoittaa ajan tuomista käyttöliittymään, ja aika on lähtökohtaisesti paha asia, sillä se vie hallinnan pois käyttäjältä. Toinen vaihtoehto on reunaan tultuaan toimia kuin maton ääret saavuttanut hiirenkäyttäjä, eli nostaa sormi ja siirtää se takaisin keskikohtaan. Lopputuloksena samankaltainen eestas nytkyttävä liike kuin pitkää webbisivua pyörällä rullatessa. Applen rullauspyörän ylivoimainen valtti on, että se sallii yhtenäisen sormen liikkeen.

Rullauksen opittuani aloin tutustua laitteen nappuloihin. Play/pause-napin merkitys oli selvä. Kokeilin painaa sitä, ja soitin siirtyi näyttämään valitun kappaleen. Ylös- ja alaspäin rullaamalla pystyi säätämään äänenvoimakkuutta. En heti keksinyt, kuinka olisin voinut siirtyä kappaleessa eteen- ja taaksepäin. iPodissa kappaleen voi pysäyttää tai käynnistää kesken muun puuhan siirtymättä itse kappaleeseen, mitä pidän mukavana asiana. Tämä on varmaankin subjektiivista, ja Zenin valinta mahdollistaa nopeamman äänenvoimakkuuden säätämisen. Hyvä sentään, että play/pause ei ole modaalinen, kuten kerran kokeilemassani Sonyn soittimessa. Siinä kappaleen pysäyttäminen ei onnistunut ennen valikoissa kyllin syvälle seikkailua. Vasemman alakulman napin päättelin paluunapiksi, ja sitä painamalla päädyinkin takaisin päävalikkoon.

Vasemman yläkulman nappi näytti kovasti samalta kuin alakulmassa ollut. Kokeilin painaa sitä ja päädyin taas kappaleeseen. Näytti siltä, että se aiheutti saman tuloksen kuin oikean yläkulman nappi. Hivenen hämmentyneenä palasin alkuun vasemman alakulman napilla. Enää yksi nappi kokeilematta enkä ollut vieläkään päässyt etenemään valikossa seuraavalle tasolle.

Enkä päässyt sinne oikean alakulman napillakaan. Se avasi ruudun oikeaan laitaan lisävalikon, joka olisi kai antanut minun mukauttaa päävalikon kohteita. Tottuneesti palasin alkuun vasemmalla alakulmalla.

Tutkin laitetta tarkemmin ja huomasin kaksi pientä kolmiosymbolia rullausliuskan molemmin puolin. Tosiaan, olin operoinut jo neljää nappia, mutten ollut vielä löytänyt seuraava ja edellinen kappale -nappeja. Hieman epäröiden painoin liuskan reunaa, ja sen napsahdus paljasti kohteen toden totta nappulaksi. Myös kappaleen vaihto sujui iPodin tapaan moodittomasti, tällä kertaa taka-alalla itse kappalenäkymään siirtymättä. Mainiota.

Sittenkin jouduin kysymään apua laitteen omistajalta, kuinka edetä valikossa. iPod-testeissäni tähän on harvoin jouduttu. Hän kertoi ensinnäkin, että vasemman yläkulman nappi heittää satunnaiseen kappaleeseen. iPodissa moiselle ei ole uhrattu kokonaista nappia, vain kohde päätason valikossa, mikä minusta riittää vallan mainiosti.

Valikoissa taas liikuttiin painamalla rullausliuskan keskikohtaa. Olin tätä jo koettanutkin kuvitellen keskiosan iPodin nappien tapaan fyysiseksi naksahtavaksi nappulaksi, mutta tämäpä olikin hipaisukytkin, joka ei toiminut normaalilla painalluksella. Selasin pikaisesti valikoita. Kappaleita saattoi etsiä eri kriteerien mukaan kuten iPodissa. Valitsin kaikki kappaleet näyttävän aakkosellisen listauksen todetakseni rullausliuskan kömpelyyden. Näytön oikeassa laidassa näkyi muutamia ensimmäisiä aakkosia kuin hakemistona, mutten keksinyt, mitä näillä olisi voinut tehdä.

Oikean alalaidan valikkonappia painamalla sai avattua virtuaalinäppäimistön, jolla etsiä kappaleita nimen perusteella. Näppäimistöllä liikuttiin horisontaalisesti liikuttamalla sormea rullausliuskalla vertikaalisesti ja hankaluuden kruunasi, että nimen syöttämisen päätteeksi syötettä ei voinut vahvistaa fyysisesti dedikoidulla ok-napilla, vaan itsensä sai hilata virtuaalinäppäimistön tick-symbolilla merkityn nappulan päälle.

iPodissa ei voi syöttää tekstiä virtuaalinäppäimistöllä enkä osaa vieläkään moista toimintoa kaivata.

Kaikkiaan Zen tuntui kovasti selkeämmältä kuin aiemmin kokeilemani Sony, vaikka hieman ihmetyttää, kuinka kahden lisänapin tuoma hyöty on onnistuttu hukkaamaan noin tehokkaasti. Olemukseltaan laitteen etupuoli oli varsin tyylikäs, mutta takapuoli teki kokonaistuntumasta kovin muovisen. Ei lainkaan solid niin kuin iPod. Tuoko sitten on hinta, jonka helposti vaihdettavasta akusta joutuu maksamaan.