Mika Pantzar näkyy vaihtaneen leiriä. Kuluttajia tekniikan kurimukselta perinteisesti suojellut mies kirjoittaa tuoreessa kolumnissaan, että digitelevisiosta valittajat voisivat olla onnellisia, että on sentään rauha maassa eivätkä puutostaudit uhkaa lapsia.

Kuulin Pantzarista ensi kerran teknohuuman aikoihin, kun vuonna 1999 lukion ekaluokkalaisena äidinkielen ensimmäisen kurssin koeaineessa kommentoin hänen tietoyhteiskuntakritiikkiään vuodelta 1997. Tuolloin uskoin itsekin lapsen innolla tekniikan kaikkivoipaisuuteen ja oletin, että kaikki korjaantuu, jahka pienestä pitäen laitteiden kanssa pelehtineet kasvavat aikuisiksi. Nykyään en ajattele aivan noin, mutta mieltä sentään lämmittää, että ylipäätään nostin käytettävyyden tietoyhteiskunnan kynnyskysymykseksi. Päätin aineeni näin:

Tietoyhteiskunta on vielä lapsenkengissään. Tietokoneet, jopa Macintoshit, ovat liian vaikeakäyttöisiä suurelle osalle väestöstä. Mutta kun tekniikka kehittyy ja pienestä pitäen kännyköihin ja tietokoneisiin tottuneet kasvavat aikuisiksi, ei tietoyhteiskunnan tuloa estä enää mikään – ei edes Mika Pantzar!

Kenties Pantzar haluaa vain olla eri mieltä. Teknohuuman aikaan kohkattiin tarpeettomista tekstiviestipalveluista, ja Pantzar kritiikkeineen oli tylsä ilonpilaaja. Nyttemmin kuluttajat ovat pikku hiljaa heränneet vaatimaan tekniikalta parempaa käytettävyyttä, ja Pantzar kehottaa heitä hankkimaan oikeita murheita.

Haluttaessa jotain vaikeasti toteutettavaa tavataan perusteluna käyttää, että Kuussakin on käyty. Haluttaessa lopettaa kehitys todetaan vastaavasti, että huonomminkin voisi olla. Jos teilataan kolmesta kaukosäätimestä ja kurjista digisovittimista valittaminen turhanaikaiseksi kitinäksi, mikään ei muutu.

”Jokaisessa lauseessa, jokaisessa sanassa, pysähtykää ja miettikää: kuinka voisin sanoa tämän paremmin”, tapasi aineeni korjannut legendaarinen lehtori Hannu Rajas sanoa silmiään pullistaen. Sen verran naiivi olen edelleen, että minusta tämä on syytä ulottaa kaikkeen tekemiseen.