Sain käyttööni Nokian E65-puhelimen ja ajattelin kirjoittaa ensitunnelmia, mutta muistelenpa ensin omistamiani matkapuhelimia ja kerron uutukaisesta vasta seuraavassa merkinnässä.

Nokia 6130 (1999–2002)

Olen aina ollut kovin utilitaristinen matkapuhelimieni suhteen. Ensimmäisen puhelimeni hankin varsin myöhään, vasta kun moista tarvitsin. Yläasteeni sattui sellaiseen sosiaaliseen ilmakuoppaan, että tarve koitti vasta lukiossa. Sain ensimmäisen puhelimeni joululahjaksi vuonna 1999.

Puhelin oli Nokia 6130, mikä tarkoitti citypuhelinta. Ulkoisesti se näytti samalta kuin 6150, joka puolestaan muistutti suosittua 6110:aa. Se toimi vain pääkaupunkiseudulla eivätkä siinä toimineet soittoääni- tai muutkaan palvelut. Olin jo tottunut siihen, että macistina valtavirtapalvelut eivät ole minua varten, joten tuossa ei ollut mitään uutta.

Suppean kuuluvuusalueen lisäksi cityliittymä poikkesi tavallisesta siten, että numero näytti tavalliselta 09-lankanumerolta, ja puhelimeen soittaminen maksoi saman kuin lankaliittymään. Puhelut olivat vastaavasti vähän kalliimpia, mutta en purnannut, sillä äiti maksoi vähäiset laskuni.

Puhumisen lisäksi käytin laitetta matopelin pelaamiseen. Numeroyhdistelmä 6-2-2 aloitti pelin. Olin puhelimessa tyytyväinen sen litteään ja kevyeen akkuun. Ulkoinen antenni ja värinähälytyksen puute ärsyttivät. Lisäksi olisin halunnut kyetä ajastamaan puhelimen automaattisesti hiljaiseksi oppituntien ajaksi lukujärjestykseni mukaan. [Tämä ei tosin onnistu helposti vieläkään.]

Nokia 5510 (2002–2002)

Seuraavan puhelimeni hankin abikeväänä. Cityliittymä taidettiin lakkauttaa, joten uuden puhelimen hankinta oli joka tapauksessa välttämätöntä. Olin töissä sähköasentajana ja ajattelin, että musiikkisoitin olisi mukava olla, kun asentelee yksinänsä pistorasioita ja valaisinkytkimiä. Lisäksi se peittäisi maalarien Radio Novan.

Kuin tilauksesta Hullujen päivien tarjouksena kaupattiin Nokian flopannutta 5510-musiikkipuhelinta sadalla eurolla. Kauaa ei tarvinnut ihmetellä, miksi laite ei ollut menestynyt.

Soitin oli integroitu puhelimeen kovin huonosti. Mm. näppäinlukon käyttäminen oli työn ja tuskan takana. Kapasiteettia oli hulppeat 64 megatavua, mikä olisi saattanut nipin napin riittää päiväksi, mutta uuden musiikin kopioiminen oli onnetonta. Nokia käytti jo tuolloin, kauan ennen Applea, AAC-muotoa, joten kappaleet täytyi pakata uudestaan. Nokian ohjelma oli buginen ja kamala eikä toiminut ensinkään Virtual PC:llä Macilläni ja oikeallakin PC:llä vain satunnaisesti.

Radio toimi mainiosti. Noin viikon. Sitten se lakkasi tyystin. Puhelin takuuhuollettiin, mutta radio hajosi pian uudestaan.

Tekstiviestin kirjoittaminen sujui periaatteessa näppärästi suurella näppäimistöllä. Valitettavasti shift-painike oli vain toisella puolella näppäimistöä, mikä hankaloitti aika lailla. Qwerty-näppäimistö olisi mahdollistanut periaatteessa pitempienkin muistiinpanojen kirjaamisen – mikä kiinnosti minua, sillä tapasin kirjoitella tuohon aikaan runoja – mutta puhelin ei tukenut kuin tekstiviestejä eikä näitäkään kovin paljoa mahtunut, vaikka samaisessa laitteessa oli hulppeat 64 megatavua musiikille.

Puhelin putosi taskustani pyöräillessäni kotiin n. kuukausi ostamisen jälkeen. Palatessani jäljellä oli vain yliajettu takakansi, mutta paljoa ei jäänyt harmittamaan. Tuossa vaiheessa mikrofonikin oli ehtinyt hajota itsekseen. Päätin, että seuraava puhelimeni olisi jotain muuta merkkiä.

Benefon Q (2002–2003)

Seuraavaksi innostuin Benefon Q:sta ja hankin sellaisen Huuto.netistä kesällä 2002. Maksoin n. 150 euroa, mikä on kallein kännykästä maksamani hinta.

Puhelin oli hieno. Sen käyttöliittymä oli nähdäkseni parempi kuin Nokiassa, mikä oli paljon, sillä tekstipohjainen Nokian käyttöliittymä oli tunnustetusti hyvä. Siinä oli myös toimiva tekstintunnistus. Sitä pystyi hyödyntämään kaikkialla, ei vain viestiä kirjoitettaessa ja sen sai kätevästi päälle ja pois 1-nappia painamalla.

Huonoina puolina puhelimen näppäimien merkinnät kuluivat pahasti käytössä, näyttö oli fyysiseltä kooltaan kovin pieni – ja olihan siinä jälleen ulkoinen antennikin. Rikkoutuneen värinähälytyksen sain korjatuksi vielä nipin napin takuun aikana. Sain viime keväänä ilon jutella puhelimen muotoilleen [tai ainakin siihen osallistuneen] Hannu Kähösen kanssa, ja hän mainitsi kuulleensa näppäinongelmasta ennenkin ja arveli, että se on ostettu halvalla jostakin.

Uusista ominaisuuksista hyödynsin wap-palvelua, jolla pystyi selvittämään Otaniemen alueen lounaspaikkojen ruokalistat. Kokeilin myös sähköpostien lukemista, mutta se sai puhelimen tahmaamaan liikaa. Mainostettua MS:n mobiiliselainta en saanut koskaan toimimaan.

Ericsson T39m (2003–2005)

[minun puhelimeni oli vaaleansininen]

Seuraavan puhelimen hankin vuonna 2003. Benefonini värinä veteli viimeisiään ja pinnoitus oli pahasti rapistunut. Myöskään latausliitin ei tahtonut pysyä paikoillaan. Olin kuullut, että Bluetoothin avulla kännykkää voisi käyttää tietokoneen kauko-ohjaimena, mutta tuo toimisia ainoastaan Ericssonin puhelimilla.

Hankin T39m:n Huuto.netistä. Se oli ollut kallis ilmestyessään ja oli edelleen ohut ja tuntui magnesiumrunkoineen käteen jämäkältä. Näppäimien naksuva äänitehoste oli niin miellyttävän kuuloinen, etten halunnut kytkeä sitä pois.

Käyttöliittymä sai minut ymmärtämään, että Benefon oli ollut puuttuva rengas sen ja Nokian välissä. Yes- ja No-näppäimiin perustuva logiikka oli paikoin typerä. Dialogit oli pyritty muodostamaan siihen tapaan, että kysymyksiin pystyi aina vastaamaan joko Yes tai No, jotka sanat oli kirjoitettu painikkeisiin. Tämä johti joskus hupsuihin tilanteisiin. Jos vaikkapa osoitekirjaa yritti käyttää ennen kuin SIM oli kunnolla luettu, puhelin sanoi Odota ja tarjosi vaihtoehdot Yes ja No.

Tekstintunnistus oli toteutettu huonommin kuin Benefonissa. Jos puhelin ei osannut jotain sanaa, tarvittiin viisi painallusta ennen kuin tunnistuksen sai säädetyksi pois päältä. Noinpa jouduin palaamaan multitapiin.

Puhelimen tärkein ominaisuus, Bluetooth-yhteensopivuus tietokoneen kanssa, toimi hienosti. Ostin Salling Clickerin – ensimmäinen ostamani shareware-ohjelma – ja käytin puhelinta diojen vaihtoon esityksiä pitäessäni ja musiikin hallintaan kotona. Synkronisoin yhteystiedot tietokoneen kanssa. Taisi se toimia modeeminakin.

SonyEricsson T610 (2005–2007)

Vaihdon aika koitti pari vuotta myöhemmin kesällä 2005. Läppä oli irronnut puhelimen pudottua eikä mikrofoni enää toiminut survottuani läpän takaisin. Sain puhelimen myydessäni liki omani takaisin, ja ostaja sai läpän korjatuksi.

Sadan euron käytettyjen hintaluokkaan oli saapunut SonyEricssonin T610-malli, jossa minua houkutti suuri värinäyttö. Vanha puhelin oli sittenkin edustanut näytöltään perinteistä Ericsson-linjaa, mikä hieman turhautti ajoittain. Jälleen kerran puhelin hajosi takuuaikansa loppumetreillä, tällä kertaa sain vaihdossa kokonaan uuden.

Mustaa ja harmaata yhdistänyt T610 miellytti silmääni ja toimi hyvin yhteen tietokoneen kanssa. Käyttöliittymää oli hiottu Ericsson-ajoilta (mm. Yes/No-napeista oli luovuttu ja tekstintunnistus toimi taas), ja lopputulos saattaa olla – surullista kyllä – paras toistaiseksi käyttämäni matkapuhelinkäyttöliittymä. Uutena ominaisuutena aloin lukea sähköposteja puhelimestani. Suurempi näyttö teki tästä viimein järkevää, vaikka viestien hakeminen kovin hidasta olikin. Myös 4mobile.netin tarjoama wap-liittymä Reittioppaaseen oli kovassa käytössä.

Motorola SLVR 2007–2007

Puhelin palveli uskollisesti viime tammikuuhun asti, jolloin ohjainsauva alkoi osoittaa hajoamisen merkkejä. Olin jo ennen virallista julkistusta päättänyt, etten hankkisi uutta puhelinta ennen iPhonea, mutta pakko se oli. SLVR:n halusin, sillä se näytti hienolta ja kyllin kompaktilta. Nokian järkäleet eivät innostaneet edelleenkään, vaikka Mac-yhteensopivuus oli vuosien aikana saatu kuntoon eikä SonyEricssonilltakaan sattunut sopivaa laitetta silmään.

Kirjoitin tuosta puhelimesta aiemmin tarkemmin. Uudet käyttämäni palvelut olivat gmail, joka tarjosi mainion etsintämahdollisuuden sähköpostiarkistoon sekä Opera mini, jonka avulla onnistui Reittioppaan selaaminen ja blogien lukeminen. Sain myös viimein ircin toimimaan, mutten koskaan tullut käyttäneeksi sitä. Pahin ominaisuuspuute oli kyvyttömyys ajaa kahta java-ohjelmaa yhtä aikaa.

Nokiassani on vino pino hankaluuksia, ja palaan niihin piakkoin. Hienoa on sittenkin, että ohjelmia voi pitää käynnissä useampia. Myös Fring vaikuttaa mainiolta. Kukapa tietää sitäkään, kenties alan tämän myötä minäkin tweettailla tai jaikuilla.

[Tämä merkintä on palautettu varmuuskopiolta tietokantahaaksirikon jälkeen, joten kommentit ovat kadonneet.]