Testissä Helsingin potkulautapalvelut – sähkömoottorin hurmaa ja vapaata pysäköintiä

Vuokrattavat sähköpotkulaudat ovat saapuneet Helsinkiin. Kuinka ne toimivat, mitä niistä kannattaa tietää, miltä liiketoiminta näyttää ja kuinka niitä pitäisi kutsua? Vähän kalliitakin ne ovat, mutta eivät sentään yhtä kalliita kuin HSL:n uudet ratikkaliput.

Ensimmäiset sähköpotkulaoperaattorit ovat nyt toimineet Helsingissä muutaman viikon. Laitteita tarjoavat ruotsalainen VOI ja saksalainen TIER [äh, mistä näitä versaalinimiä oikein tulee]. Olen testaillut molempia palveluita, joten nyt on aika pienen yhteenvedon.

[Lisäys 9.6.19] Jutun julkaisun jälkeen on tapahtunut paljon: kotimainen Hoop on aloittanut, Tier on uusinut sovelluksensa (monelta osin huonompaan), Tier on vaihtanut laitteistonsa järeämpään ja sekä Tier että Voi ovat laajentaneet toiminta-aluettaan. Voi on näemmä onnistunut kaikesta huolimatta nostamaan hintaansa entisestään. Se on sovelluksen mukaan nyt 30 snt/min. Hoopin hinta on15 snt/min, Tierinkin luultavasti, mutta se ei näy enää sovelluksessa. Hoop on kokonaishinnaltaan edullisin, sillä siinä ei ole avausmaksua ja pysäköimällä ennalta määrätylle pysäkille sekin voi olla ilmaista. [/lisäys]

Jos aiot liittyä jompaan kumpaan palveluun, kannattaa tehdä se tästä, niin saamme kumpikin hieman ilmaista käyttöaikaa.

TLDR: Kuinka se toimii?

Palvelut perustuvat mobiilisovellukseen ja minuuttiveloitukseen. Sovellukseen luodaan käyttäjätunnus ja lisätään maksukortti, jonka jälkeen potkulautojen sijanti näkyy sovelluksen karttapohjalla. Hinnoittelu koostuu euron avausmaksusta ja minuuttikohtaisesta taksasta (TIER 15 snt ja VOI 25 snt)

Lauta varataan sovelluksen avulla skannaamalla ohjaustangossa oleva QR-koodi. Liikkeelle päästäkseen täytyy potkaista kerran vauhtia. Tämä on luultavasti turvaseikka ja varmistaa, ettei lauta lähde vahingossa karkuun. Sen jälkeen voi painaa ohjaustangossa olevaa painiketta ja antaa moottorin viedä.

Tässä vaiheessa on hyvä tiedostaa, että sähkömoottorit ovat riemastuttavia vempeleitä. On sinänsä sama, onko kyseessä sähköauto, sähköavusteinen polkupyörä tai sähkökäyttöinen ruuvinväännin – sähkömoottorin tarjoamassa mielettömässä kiihtyvyydessä on alkukantaista tenhoa.

Nopeus on rajoitettu pariinkymmeneen kilometriin tunnissa. Ajaessa suositellaan käytettävän kypärää, ja potkulaudalla kuuluu pysyä poissa jalkakäytäviltä kuten polkupyörälläkin.

img_20190318_181628-01

Potkulaudalla lasketellessaan tekee mieli seistä ryhdikkäästi, jopa ylväästi. Vähän sama kuin polkupyörällä: kun on liikkuvan laitteen kyydissä seisoma-asennossa, kädet suoriksi ojennettuina, tuntuuhan se jotenkin majesteetilliselta.

Kun määränpää on saavutettu, potkulaudan voi jättää jalkansa varaan. Vuokraus päätetään sovelluksesta.

[Lisäys 8.4.] Tämä on käytännössä vähän rasittavaa. Mieluummin päättäisin vuokrauksen painamalla nappia itse laudassa. Ahdistaa myös vähän, että puhelimen akun on pakko riittää varauksen loppuun saakka. Illalla se on usein vähissä jo.

Millaista Helsingissä on ajaa?

Polkupyörään verrattuna ajaminen Helsingin reiteillä on välillä ongelmallista. Pienet renkaat tärisevät ikävästi kivetyillä kaduilla. Kaikkiaan näin hitaalla vauhdilla on epämiellyttävää liikkua autotiellä – etenkin, kun vauhti vielä hyytyy ylämäessä. Suosittelen liikkumaan pyörätiereiteillä. [Jalkakäytäviä en ole kokeillut, sillä en ole urpo – älä sinäkään.]

Yksi käytännön ongelma on sekin, että suuntamerkkiä on vaikea näyttää, sillä yhdellä kädellä ohjattaessa meno käy kapella ohjaustangolla vaarallisen epävakaaksi.

Itse onnistuin jo kaatumaankin kertaalleen. Ajoin Unioninkatua kohti Kauppatoria ja jouduin väistämään tietyötä vastaantulijoiden kaistalle. Tässä yhteydessä päädyin ylittämään myös raitiovaunukiskot. Polkupyörällä oppimani jyrkkä kulma kiskojen ylitykseen ei tällä laitteella riittänyt, silllä takarenkaani upposi kiskojen väliin.

Liu’uin metritolkulla lauta poikittain eteenpäin ja hidastin vauhtiani jaloin, kunnes lopulta katsoin parhaimmaksi pysäyttää kulkuni hillityllä syöksyllä. [Joo joo, takuulla oli hillitty.]

Lupasin nyt itselleni, että en enää ajele näillä peleillä raitovaunukiskojen seassa. [Lisäys 24.4.] Tai kun nyt näköjään kuitenkin väkisinkin ajelen, niin käytän toista jalkaa apuna kiskojen yli hyppimiseen.

Mitä käytännössä seuraa siitä, että potkulaudoilla ei ole kiinteitä asemia?

Kaupunkipyöristä poiketen potkulaudoilla ei ole lainkaan kiinteitä asemia. Laitteita voi löytää lojumassa kaupungilta mistä vain käyttöalueen sisältä. Käytännössä tässä on hyvät ja huonot puolensa. Riemastuttavin puoli asiassa on, että käytön jälkeen potkulaudan voi jättää minne lystää. John Gruber sanoi aikoinaan podcastissaan osuvasti, että tämä tuntuu samalta kuin Grand Theft Auto -sarjan peleissä, joissa laittomasti käyttöönottamansa auton voi hylätä päästyään perille.

Huono puoli asiassa on, että lautoja voi olla vaikea löytää tarvitessaan. Erityisen hankalaa on löytää useampaa laitetta kerralla, jos liikkuu porukassa. VOI:n laitteissa on ainakin nyt aluksi ollut lisäksi todella usein ongelmia, että ne eivät suostu aukeamaan. Tälläisessa tilanteessa on erityisen turhauttavaa, että seuraava potkulauta ei ole välttämättä lähimaillakaan.

Asemien puute hankaloittaa myös potkulautojen löytämistä, etenkin pimeällä. Sovelluksen ilmoittama sijainti saattaa vielä talojen välissä heittää kymmenillä metreillä. Olisi hyödyllistä, jos sovelluksen avulla voisi vilkuttaa laudan valoja. Tällä tavalla on kätevää löydää DriveNow-auto, kun tietää olevansa jo lähellä.

DriveNow-palveluun verrattuna ärsyttää myös, ettei potkulautaa voi varata, vaan se saattaa olla jo tiessään ennen kuin itse ehtii paikalle. TIER-sovelluksessa puhuttiin kyllä jotain varauksesta, mutta täysin ymmärtänyt, estikö se laudan käyttämisen muilta vai ei. Tarkennan tätä.

[Lisäys 8.4.] en ole viekäkään löytänyt mitään ohjetta asiasta. Kerran koetin varata laudan, mutta se ei estänyt toista henkilöä ottamasta sitä käyttöönsä. Sen sijaan kätevä ominaisuus on mahdollisuus pysäköidä lauta kesken käytön. Tästäkään en nähnyt tietoa, mitä se maksaa. Luultavasti täyden hinnan. Esimerkiksi DriveNow’han antaa pysäköidä normihintaa halvemmalla.

Suuressa maailmassa kurittomasta pysäköinnistä on tullut jo riesa, ja kaupugit ovat puuttuneet ilmiöön erilaisin toimin. Siksi varmaan molemmat palvelut korostavat fiksun pysäköinnin merkitystä.

[Lisäys 8.4.] Myöhemmin toimintansa aloittava Hoop toimii tältä osin kiinnostavasti eri tavalla. Siinä ei ole erillistä aloitusmaksua, vaan maksu maksetaan pysäköintipaikan mukaan. Jos laudan palauttaa Hoopin määrittämään toivottuun palautuspaikkaan, pysäköinti on edullisempaa tai jopa ilmaista.

Entä lataaminen?

Potkulautojen lataaminen perustuu joukkoistamiseen, kuinkas muuten. Operaattorit maksavat palkkiota siitä, että akkuja ladataan öisin. Jollain toimijoilla koko laite pitää viedä ladattavaksi. Toisissa ratkaisuissa on irrotettavat akut, jolloin homma käy helpommin.

TIER ilmoittaa käyttöajan päättyvän jo iltakymmeneltä eikä VOI:llakaan yöllä näy laitteita kartalla. Ehkä on vain turvallista, että palvelut eivät ole käytössä, kun väki lähtee baarista kotiin.

VOI vs. TIER, kumpaa palvelua kannattaa käyttää?

Tällä hetkellä vastaus on minusta selvästi TIER. Tärkein ero on hinta: 25 senttiä minuutilta maksava VOI on 67% kalliimpi kuin 15 senttiä maksavat TIER.

img_20190331_125710

Molemmat palvelut käyttävät Segwayn laitteita. On jotenkin sielua lämmittävää, että Segwaystä tuli lopulta relevantti paljon alkuperäistä yksinkertaisemman laitteen kautta.

Lisäksi TIERin sovellus on nähdäkseni hieman parempi, palvelu on ollut omassa käytössäni merkittävästi toimintavarmempi ja käyttöalue on hieman laajempi. [Omalta kannaltani ratkaisevasti: TIER:llä pääsen kotiin saakka, VOI:lla en.] VOI:lla olen saanut potkulaudan avattua vain noin joka toinen kerta. Lisäksi pari kertaa on käynyt niin, ettei sovelluksen ilmoittamassa paikassa olekaan potkulautaa.

sähköpottkulautojen käyttöalueet

VOI:n käyttöalue rajautuu pohjoisessa Tokoinrantaan. TIER ulottuu Neljänteen linjaan ja hetkittäin Hesarille asti. Päivitys: alueet ovat sittemmin laajentuneet pohjoiseen.

Ajaminen käyttöalueen ulkopuolella on toki mahdollista, mutta pysäköinnistä rangaistaan. VOI:lla sakkomaksu on 15 euroa, TIER:llä palauttaminen alueen ulkopuolelle ei onnistu lainkaan.

TIER:n ratkaisussa laitteen saa käyttöön ilman QR-koodia suoraan sovelluksesta valitsemalla. Tämä on kätevää etenkin pimeällä, jolloin QR-koodin skannaus ei meinaa aina heti toimia. QR-koodin skannaus on toki sekin mahdollista ja tulee tarpeeseen erityisesti silloin, kun samassa ryppäässä on monta potkulautaa, jolloin on ikävää zoomailla oikeaa lautaa sovelluksen karttanäkymästä.

[Lisäys 8.4.] Olisi kätevää, jos lautojen akkutilanteen näkisi suoraan laudasta ilman sovellusta. Tällöin osaisi laiteryppäästä poimia sellaisen laudan, jossa riittä virtaa.

Käytettävyysnillittäjän näkökulmasta TIER:n sovellus on myös elegantimmin suunniteltu. Asioita mm. vahvistetaan pyyhkäisyeleillä VOI:n 80-lukuisten Kyllä/Ei-dialogien sijaan.

Kumpikin valmistaja vaikuttaisi käyttävän samaa Segwayn laitetta. Ainoa selvä ero VOI:n eduksi on, että heidän laitteissaan on kunnollinen ajovalo. Tämä puuttuu TIER:stä tyystin. [Lisäys 8.4.] Nyt viime aikoina myös Tierin laudoissa on näkynyt valo. Kenties kyseessä olikin ohjelmistoasetus.

Kuinka kalliiksi tämä käytännössä tulee – onko tässä mitään järkeä?

Päivittäiseen käyttöön nämä ovat vähän hintavia. Jos taas ei käytä joukkoliikenteen kausilippua, vaan ostaa kertalippuja silloin tällöin, hinnat ovat ihan kilpailukykyisiä.

Ajoin eilen keskustasta kotiini Alppiharjuun TIER:llä. Matka kesti 10 minuuttia ja maksoi 2,20. HSL:n hintauudistuksen myötä ratikkalipun hinta nousee 2,80 euroon, joten potkulaudalla pääsin kotiini puolet nopeammin, silloin kun halusin ja parikymmentä prosenttia halvemmalla.

Omaan polkupyörään tai HSL:n kaupunkipyörään verrattuna tässä ei toki ole hintamielessä järkeä, sillä matkan kesto pyörällä on suunnilleen sama eikä muuttuvia kuluja ole lainkaan. Mutta potkulauta voi tulla vastaan sopivasti, sen voi hylätä minne lystää eikä sen kanssa tule hiki.

VOI:n Helsinki-hinnoittelu vaikuttaa kyllä ahnaalta. Ilmeisesti hinnat ovat muissa kaupungeissa alemmat. Ainakin tämän videon perusteella Tukholman hinta olisi lähellä TIER:n tasoa.

25 senttiä tuntuu paljolta, jos miettii, että 57 sentillä saa jo käyttöönsä DriveNow-palvelusta uuden BMW:n polttoaineineen, vakuutuksineen ja pysäköinteineen. Viime ajat kampanjahintaan Minejä on tarjottu jopa 46 sentillä.

DriveNow’n maajohtaja Timo Valtonen kommentoi tätä artikkelia Linkedinissä näin:

Minuuttihinnoittelu muuttuu jännäksi jos tekee yksinkertaistettua dummymatikkaa ja suhteuttaa siihen mitä kulkupeli maksaa. Parempi Segway-skuutti maksaa Verkkokaupassa 849€ ja BMW i3 maksaa ilman varusteita Suomessa 43.000€. Tuolla suhdeluvulla pitäisi DriveNow:n minuuttihinnan olla melkein 29€/min

Kuka tämän pelin lopulta voittaa?

Täytyy myöntää, että olin itse vähän skeptisempi tätä kohtaan ennen kuin kokeilin. Sähköpotkulaudat vaikuttivat ratkaisulta ilman ongelmaa. Nyt kun olen huomannut, kuinka riemullista niillä on liikkua, voisin hyvinkin ajatella sortuvani niihin aina silloin tällöin laiskotuksen iskiessä tai kaupunkipyörien loppuessa kesken.

Suuressa maailmassa uraauurtavien sähköpotkulautafirmojen kuten Birdin ja Limen arvo lasketaan jo miljardeissa. Se tuntuu hassulta, kun firmat vaikuttavat kopioilta toisistaan eikä markkinoille pääsyssä ole vastaavia esteitä kuin kyytipalveluissa, joissa pitää sentään haalia käyttöön kuskiverkosto.

Tässä mainiossa videossa analysoidaan seuraavasti:

  • Yksi laite maksaa 250 dollaria [Tämä saattaa olla kyllä heikompi laite kuin täkäläisillä toimijoilla.]
  • Ajoja kertyy keskimäärin 10 kappaletta päivässä
  • Keskimääräinen ajo maksaa 3 dollaria
  • Lataaminen maksaa 7,50 dollaria päivässä [Lisäksi olisi kyllä syytä huomioida muut operaatiokulut.]
  • Päivässä kertyy katetta 22,50 dollaria, eli laite on kuoletettu parissa viikossa (huolto ja varkaudet vievät vain prosentin katteesta)

Videossa mainitaan tärkeimmäksi käyttötapaukseksi matka kotoa joukkoliikenneasemalle ja edelleen joukkoliikenneasemalta määränpäähän. En osaa sanoa, onko tilanne Helsingissä ihan vastaava, kun ihmiset ovat tottuneet vahvasti subventoituihin joukkoliikenteen kausilippuihin, jolloin markkinaehtoisesti hinnoiteltu lisäyhteys voi tuntua kohtuuttoman kalliilta.

Videolla vihjataan siihen suuntaan, että Uberin tapainen toimija tulee ja ottaa homman haltuun halutessaan. On kiinnostavaa nähdä, kuinka käy. Seuraavaksi Helsinkiin on määrä tulla suomalaisen Hoopin. Lehdistötiedotteessa luvattiin, että he saapuvat lumien sulettua. [Julkituonti: tunnen valtaosan Hoopin perustajista, mutta eivät he minulle tästä mainoksesta mitään maksa.]

[Lisäys 8.4.] Kaikkiaan on kiinnostavaa, että tässä yritetään lyödä läpi kahta muutosta yhtä aikaa: uutta kulkuneuvoa ja uutta toimintamallia. Kaupunkipyörissä ja DriveNow-tyyppisissä palveluissa kulkuneuvo sinänsä on tuttu, mutta malli vain on uusi. Voihan käydä niinkin, että ihmiset innostuvat hankkimaan omia sähköpotkulautoja, mutta vuokramalli ei nappaa.

[Lisäys 24.4.] Artikkelin ympärille syntyneessä Linkedin-keskustelussa nousi esiin hyviä lisälähteitä. Tämä video antaa paljon negatiivisemman kuvan liiketoimintamallista. Nykylaitteilla ei sen mukaan ole vielä edellytyksiä tehdä voitollista liiketoimintaa.

Vastaavasti Suomen Kuvalehti kirjoitti aiheesta kriittiseen sävyyn. Luvut ovat julmia:

Esimerkiksi Louisvillessä Kentuckyssä laudoista saatava data analysoitiin. Kävi ilmi, että yhden potkulaudan keskimääräisen elinikä oli 28,8 päivää. Vain seitsemän sähköistä potkulautaa 129:stä kesti yli 60 päivää. Yhdellä laudalla kuljettiin keskimäärin vain 260 kilometriä.

Kuinka niitä pitäisi kutsua?

Ai niin, jätin vaikeimman kysymyksen viimeiseksi. En minä tiedä. Huomasitte varmaan, että kipuilin tämän kanssa läpi koko tekstin. Sanoin lauta ja laite aika usein, kun en jaksanut kirjoittaa sanaa kokonaan.

  • Sähköpotkulauta on liian pitkä
  • Potkulauta ei ole kyllin selkeä
  • Kaikenlaiset mieleeni tulevat väännökset ovat noloja

Nuoriso on ymmärtäkkseni kutsunut potkulautoja skuuteiksi [ja scooteiksi] jo jonkin aikaa. Se ei kaltaiseni purjehtijan pirtaan oikein istu, kun skuutti-sana on jo varattu, mutta minkäs näille mahtaa. Veikkaan voittajaksi jotain sellaista, kuulostaahan se aika kolealta.

***

Tässä vielä meitä molempia hyödyntävät alekoodit siltä varalta, että haluat kokeilla jompaa kumpaa palvelua:

      • Promolinkki TIER-palveluun koodi: 9f4Fz2SR (saat ilmeisesti ensimmäisen ajon ilmaiseksi. Vaikuttaa, että linkki ei ehkä toimi vaan saatat joutua lisäämään koodin käsin.)
      • Promolinkki VOI-palveluun koodi: ppqye8fVvV (saat 2,5 krediittiä, mitä se tarkoittaakin)

Ja jos autoilu on enemmän juttusi, tällä DriveNow-promolinkillä voit liittyä ilmaiseksi ja saat 20-ilmaisminuuttia [ja minä myös].

Kiitos kaikille kutsulinkkini käyttäjille! Olen saanut enemmän ilmaisia ajoja kuin minun on syytä julkisesti tunnustaa.

Android 4 kk käyttökokeessa: paluupainiketta tulee ikävä

Olen käyttänyt iOS:ia ensimmäisestä iPod Touchista lähtien. Viime kesäkuussa iPhone 4:ni liittyi jatkoksi hajoinneiden Apple-tuotteideni listalle, joten siirryin evakkoon Android-leiriin. Tässä tekstissä listataan huomioita reilun neljän kuukauden Android-taipaleelta. Android-käyttöjärjestelmää, Samsungia ja yksittäisiä sovelluksia käsitellään suloisessa sekamelskassa – vähän niin kuin kuluttajilla on tapana – joten on täysin mahdollista, että tekstissä vahingoitetaan fanipoikia.

Lue loppuun

Sarastusvalotesti, osa 2: kevyem­piä herätyksiä

Kirjoitin aiemmin ensivaikutelmia Philips HF3550 -sarastusvalosta. Kehuja saivat ulkomuoto ja fyysinen viimeistely. Sen sijaan iPhone-yhteyteen liittyi alkukangertelua ja laitteen iPhone-riippuvaisuus tuntui kaikkiaan huonolta ajatukselta. Nyt valoa arjessa käytettyäni on aika kertoa tarkempia kokemuksia. Taustatietona, että en ole maksanut valaisimesta, mutta arvioin sitä sitäkin kriittisemmin.

Lue loppuun

Analyysissä Jollan Sailfish-käyttöliittymä

En päässyt paikalle seuraamaan Jollan julkistusta Slushiin enkä ole ikinä nähnyt Sailfish-käyttöliittymää oikeasti käytössä. Aihe on sittenkin sen verran mielenkiintoinen, etten malta olla kommentoimatta ensivaikutelmia julkaistujen esittelyvideoiden pohjalta.

Jollan virallinen esittelyvideo on värikäs, mutta luonteeltaan kovin tiiserimäinen. Ero Applen PR-videoihin on selvä. Applella on valkoinen tausta, tuote on keskiössä ja käyttäjällä selkeä tavoite, johon ollaan pyrkimässä. Katsojalle ei jää epäselväksi, mitä videossa tapahtuu.

Jollalla taas läpikuultavat näyttökalvot liukuvat toistensa lomitse ja taustalla vaihtuvat värikkäät kuvat. Tulee vähän tunne, että käyttöliittymä on yritetty väkisin tuunata videota varten näyttämään kiinnostavammalta kuin se onkaan. Toki tämä on helppo ymmärtää markkinointivideossa, jonka tehtävä on vaikuttaa myyvältä. Yllättävämpää on, ettei käyttöliittymästä ole tuotettu sen laadukkaampia esittelyvideoita, vaan ollaan tärisevien messuvideoiden varassa.

Kuvakaappaukset suttuisista videoista ovat sen verran töhryisiä, että en nyt sisällyttänyt niitä tekstiin.

Ensivaikutelma

Olen samoilla linjoilla Twitter-kommentaattorien kanssa: visuaalinen ulkoasu on vähän persoonaton. Ensimmäinen ajatus on Android-skini muiden joukossa. No, ilmettä on helppo iteroida. Interaktiomielessä käyttöliittymässä esitellään onneksi kiinnostavia uusia ideoita.

Jolla seuraa Windows Phonen linjaa kätkeä informaatiota, jotta näkymät pysyisivät rauhallisina. Periaate on sinänsä hyvä, mutta liioiteltuna se tuntuu häiritsevältä. Lukitusnäkymässä ei esimerkiksi näy sen paremmin päivämäärää, akun tilaa kuin kentän voimakkuuttakaan. Olenko ihan outo, kun tapaan näitä kyllä vilkuilla? Päivämäärän saa näkyviin vetämällä näyttöä alaspäin. Akun tilan ja kentän voimakkuuden taas löytää vetämällä näyttöä ylös.

Varsin tarpeeton operaattorin nimi sitä vastoin on ilmeisesti näkyvillä koko ajan. En julkaistuista videoista täysin ymmärrä, kuinka notifikaatiot oikeasti näytetään lukitusnäytöllä.

Samaan tapaan kotinäkymästä on piilotettu kello, akun tila ja kentän voimakkuus. iPhonella ne ovat aina näkyvissä ja vievät korkeussuuntaita tilaa vain 20 pikseliä – ja ovat nähdäkseni harvinaisen hyödyllisesti käytettyjä pikseleitä. Sovelluskohtaisesti ne voidaan tietty kätkeä tarpeen mukaan (tällöinkin ihmettelen, mikseivät tiedot tule näkyviin notifikaationäkymään vaan sovelluksesta joutuu poistumaan nähdääkseen akun tilanteen).

En malta olla mainitsematta, että minulla pistää silmään, kun ylisuuria tekstikokoja käytetään ikään kuin käyttöliittymä-chromen roolissa. Esimerkkinä mediasoittimen kappalelistalla suurimmalla on merkitty kappaleen kesto. Ennen vanhaan isolla laitettiin se mikä on tärkeää, mutta nykyään tärkeintä on luoda fonttikokojen kontrastilla visuaalista ilmettä. Apple ei ole laittanut kappalelistaan kestoa näkyviin lainkaan, mutta on vastaavasti saanut mahtumaan mukaan levyn nimen.

Kaksiosainen kotinäkymä

Pyyhkäisyjen käyttö N9:n tapaan vaikuttaa toimivan siinä missä siinäkin. On yllättävää, ettei Nokia ole sen enempää suojannut pyyhkäisyvetoista käyttöliittymäkonseptia, jos miettii, kuinka voimakkaasti Swipe-sanaa puskettiin N9:n julkaisun aikaan ja kuinka Marko Ahtisaari hehkutti, että se on ainoa oikea tapa toteuttaa moniajo. (Nykyäänhän Windows Phonella kävellään olohuoneesta keittiöön eteisen kautta, kuten Ahtisaari irvaili iPhonea.)

Kotinäkymä on yhdistetty moniajonäkymä ja sovellusten käynnistin. N9:ssä käynnissä oleville ohjelmille oli tarvittaessa enemmän tilaa ja niitä näytettiin 9 kerralla. Videoissa ei näy, kuinka näkymä käyttäytyy, kun avonaisia sovelluksia on yli neljä.

Puhelinvertailu-sivuston videossa asiaa kysytään suoraan (3:15) ja Jaakko Roppola vastaa hieman kierrellen, että näkymästä ei ole haluttu tehdä vieritettävää vaan vähiten käytetyt sovellukset yksinkertaisesti piilotetaan. Tämä tuntuu äkkiseltään hämmentävältä.

Moniajonäkymässä sovelluksen kantta pohjassa pitämällä aukeaa oma näkymänsä, josta sovelluksia sammutetaan. Tässä näkymässä näkyvät ilmeisesti kaikki käynnissä olevat sovellukset. (4:20)

N9:stä poiketen kotinäkymiä on vain kaksi. Notifikaatioille omistettu kolmas kotinäkymä puuttuu kokonaan. Haastattelussa Roppolan vastaus tähänkin on hieman epämääräinen (7:40). Keskitetty notifikaatioalue on koettu tarpeettomaksi, sillä jos viesti saapuu puhelimen ollessa taskussa, notifikaatio lisätään lukitusnäkymään ja jos taas viesti saapuu puhelinta käytettäessä, se voidaan avata suoraan.

Ajan ennen iOS 5:ttä muistavat tietävät, että on hyvin rasittavaa, että tekstiviesti avataan suoraan näytölle sillä hetkellä, kun huomio on jossain muualla. Notifikaatioalueiden tarkoitus on, että käyttäjä saa itse päättää, koska huomioi ne. Voi tietty olla, että lukitusnäytölle on tarkoitus päästä kätevästi ja notifikaatiot säilyvät siellä, jolloin erilliselle näytölle ei ole tarvetta.

Äkkiseltään mietityttää, kuinka lukitusnäyttö käyttäytyy notifikaatiomäärän kasvaessa, kun pystysuuntainen vierittäminen on pois laskuista, sillä se on varattu näkymästä pois pääsemiseen.

Kommenteissa moniajonäkymän on mainittu toimivan samaan tapaan kuin Blackberry 10 -käyttöjärjestelmässä, ja väite näyttäisi pitävän suurilta osin paikkansa. Tämä ei sinänsä yllätä, sillä uusi Blackberry tuntuu mallintaneen kotinäkymälogiikkansa pitkälti N9:n pohjalta. Siinä on oma sovelluslistansa, moniajonäkymänsä sekä notifikaatiovirtansa – vieretysten kuten N9:ssä.

Jollassa lukitusnäkymä sekä kaksi kotinäkymää on sijoiteltu allekkain. Tämä aiheuttaa omat rajoituksensa, mutta kenties myös apua aiemmin pohtimaani N9:n ongelmaan. Jos käyttäjä pyyhkäisee vahingossa liian reunasta vaikkapa vasemmalta oikealle ja siirtyy kotinäkymään, voi olla vaikeaa siirtyä takaisin. Pyyhkäisy oikealta vasemmalle ei vie käyttäjää takaisin, vaan siirtyy eri kotinäkymien välillä. Oikea ratkaisu on pyyhkäistä itsestä moniajonäkymään ja löytää sieltä äskeinen sovellus.

Sailfishissä palataan ilmeisesti aina moniajonäkymään, joten eksyminen on vaikeampaa. Lisäksi tätä näkymää voi pyyhkiä vain pystysyynnassa.

Vaikka kotinäkymää vieritetään pystysuunnassa, vieritys on N9:stä poiketen sivutettu. Se helpottaa sovellusten löytämistä sijainnin perusteella iOS:n tapaan.

Pyyhkimään

Pyyhkäisyt ovat Sailfishissä kaikkiaan ahkerassa käytössä. Myös paluu hierarkian edelliselle tasolle tapahtuu pyyhkäisemällä, mutta tällöin pyyhkäisy ei saa alkaa aivan näytön reunasta. Elepohjaisuudella pyritään välttämään turhia nappuloita, mutta eleissä on hankaluutena, että ne ovat hankalampia oppia ja muistaa kuin näkyvät napit.

Paluueleen ongelma on myös, että se rajoittaa vuorovaikutuksen suunnittelua. Usein on luontevaa, että pyyhkäisyllä ei liikutakaan hierarkiatasolta toiselle vaan pysytään saman tason sisällä – siirrytään esimerkiksi uutisartikkelista toiseen. En tiedä, kuinka vapaasti Sailfish antaa näitä hallita, mutta käyttäjäparat ainakin saa äkkiä sekaisin käyttämällä samoja pyyhkäisyjä eri tarkoituksiin.

Uusia konsepteja

Taustalle oleville sovelluksille voi antaa komentoja suoraan moniajonäkymästä sovelluksen kuvaa pyyhkäisemällä. Tämä on nokkela ajatus ja tuntuu luontevalta esimerkin musiikkisoittimessa. Aivan hypetyksen veroisesta mullistuksesta ei silti nähtyjen demojen perusteella ole kyse. Myös muissa mobiilikäyttöjärjestelmissä on kätevät oikotiet hallita nopeasti musiikkisoitinta, eikä muita luontevia käyttökohteita ominaisuudelle oikein esitelty.

Esimerkiksi iOS:n soitinratkaisun hyvä puoli on, että se toimii aina samalla tavalla. Sailfishillä musiikkisoittimen kansi saattaa olla eri paikassa sen mukaan, kuinka monta kertaa käyttäjä on vaihtanut sovellusta sen käytön jälkeen. Mikä pahinta, aina se ei välttämättä edes mahdu näkyviin moniajonäkymään, jos musiikkiohjelmassa ei ole hetkeen käyty.

Toistettavuus on usein oleellisempaa kuin tarkka painallusten määrä. Huomaan avaavani kameran nykyään iPhonella yleensä lukitsemalla ensin näytön ja pyyhkäisemällä sitten ylöspäin sen sijaan, että etsisin kameran kotinäkymästä.

Mietin ensin, että moniajonäkymän sovellusten kannet olisivat nokkela tapa tuoda mukaan Android-henkinen widget-tuki kotinäkymään, mutta aloin pohtia, onko sittenkään järkevä oletus, että widgetit ovat sidoksissa siihen, missä järjestyksessä sovelluksia on käytetty. Tämä johtaa turhaan etsimiseen, ja voi hyvinkin olla niin, että jokin ohjelma on hyödyllinen minikokoisena, mutta sitä ei ole juuri koskaan syytä avata suureksi ja päinvastoin.

Toinen pyyhkäisyjä hyödyntävä vuorovaikutusmalli on vetämällä käytettävä valikko. iOS 6:n myötä Apple viimein virallisti, että näkymän pyyhkäisy alaspäin päivittää näkymän. Tämä Tweetie-sovelluksen lanseeraama ja Twitterin patentoima ele on luonteva: jos listan uusin sisältö on ylhäällä ja päädytään listan loppuun, on loogista yrittää etsiä vielä uudempaa sisältöä eli päivittää lista.

Sailfishin toteutuksessa semantiikka on unohdettu, mutta on keksitty hyödyntää havaintoa, että näkymää vetämällä ja irti päästämällä voidaan valita kohteita vaivattomammin kuin avaamalla valikko ensin napista ja painamalla sitten erikseen haluttua valintaa. Toki tämä vaatii, että kohteiden määrä on vähäinen, sillä kovin pitkää matkaa ei ole mukavaa vetää yhtäjaksoisesti sormea nostamatta. Löydettävyys ja vahinkovalinnat saattavat myöt nousta ongelmaksi, mutta uskoisin, että vastaavia valikoita nähdään pian muillakin alustoilla.

Jollain tapaa tuosta tulee mieleen vanhan hyvän ajan Mac-käyttöjärjestelmän pudotusvalikot, jotka pysyivät auki vain pitämällä hiiren painiketta pohjassa valikkoa käytettäessä. Mac OS 8:n myötä Apple taipui tukemaan Windows-tyylistä toteutusta, jossa valikko pysyy auki, vaikka napista hellittäisikin.

Listojen vetämiseen liittyy myös temppu, jolla listan lopussa pompauttamalla pääsee hyppäämään listan alkuun. Tämä on hyödyllinen ja hauskasti toteutettu toiminto. Ongelma on vain, että se vaikutti videon perusteella toimivan vain listan lopussa. iOS:llä listan yläosaan pääsee koskettamalla näytön ylälaidan tilapalkkia myös keskellä listaa oltaessa. Tämä onkin yksi ensimmäisiä ominaisuuksia, joita tapaan kaivata Androidia käyttäessäni.

Yksi paikka, jossa demovideossa käytettiin uutta vetovalikkoa, oli Ambient-valinnan kytkeminen päälle. Se mukauttaa käyttöliittymän värit sointumaan valittuun taustakuvaan. Näppärää, mutta herää kysymys, paljonko tästä on iloa varsinaisia sovelluksia käytettäessä. Windows Phonessa on nähty, etteivät sovellusten tuottajat halua, että brändimanuaalin perusteella vaivoin laadittu visuaalinen ilme muuttuu käyttäjän tehostevärien myötä riitasointuiseksi. Vastaavan hankaluuden luulisi tulevan vastaan myös Sailfishillä.

***

Jollan Sailfish-demo oli kiinnostava, mutta paljon on vielä tekemistä. Toisaalta kukaan tuskin olettikaan, että näin lyhyessä ajassa olisi paljoa valmiimpaa saatu aikaan. Oma tässä kokonaan huomiotta jäänyt osuutensa ovat kehitystyökalut, joista olen kuullut kehuja. On  mukavaa toivoa yritteliäälle porukalle menestystä ja seurata mitä tuleman pitää.

Ai niin, jos joku jäi kaipaamaan fanipoikamaisempaa otetta, Jollausers.com tarjoaa mainion esimerkin.

Kirjoittaja suunnittelee työkseen käyttöliittymä iOS-, Android, ja Windows Phone -laitteisiin. (Toivottavasti joskus vielä Sailfishillekin.)

Wow-kokemuksia vuosien varrelta

Näinä kyynisinä aikoina tämäkin blogi saattaa äkkiseltään näyttää keskittyneen silkkaan purnaamiseen ja viisasteluun. Muistellaanpa siis tällä kertaa vaihteeksi hetkiä, jolloin tekniikka on saanut aikaan erityisen mieleen jääviä wow-kokemuksia.

Sanotaan, että tulevaisuus on jo läsnä arjessamme, se vain on epätasaisesti jakautunut. Niinpä hetkittäin törmää sattumiin, joiden jälkeen mikään ei ole enää ennallaan.

Windows 3.1 ja raahaamalla kopioiminen (1996)

Ensimmäiset käyttämäni DOS-pohjaiset tietokoneet olivat toki peleillään tehneet vaikutuksen jo aiemmin, ja Paintbrushilla piirtäminen oli ollut ihmeellistä, mutta voimakas wow-muisto liittyy niinkin arkiseen asiaan kuin Windowsin käyttöön.

Äiti oli käynyt jollain ATK-kurssilla ja näytti kerran minulle, että Windowsin File Managerissa oli mahdollista asettaa levykkeen ja kovaleyn ikkunat vierekkäin ja kopioida tiedostoja tarttumalla niihin kiinni ja raahaamalla paikasta toiseen. Näinhän sen kuului mennä!

[Olin selvästi tuolloin aika pahasti aikaani jäljessä, jos huomioidaan, että Macintoshissa vastaavaa raahausihmettä oli päässyt kokeilemaan jo yli kymmenen vuotta aiemmin.]

Windowsin File Managerissa hurmasi mahdollisuus kopioida tiedostoja raahaamalla niitä paikasta toiseen (kuva: msdn.com)

Tarinalla on synkeä loppu. Äiti innostui raahaamisesta enemmänkin. Hänelle oli kerrottu, että Startup-kansioon raahatut kohteet käynnistyvät itsestään Windowsin käynnistämisen myötä. Äiti ajatteli, että sehän olisi kätevää ja taisi innostua raahaamaan sinne liki kaikki vanhan 386-koneemme vähäiset sovellukset. Lopputuloksena oli, että Windows kaatui heti käynnistettäessä yrittäessään ladata kaikkia sovelluksia koneen neljän megatavun keskusmuistiin.

En tiedä, kuinka ongelma lopulta ratkesi, mutta äiti säikähti niin paljon, että sai alkusysäyksen hankkia ensimmäiseksi uutena ostetuksi koneekseen Macintosthin.

Dabbler ja Wacom-piirtopöytä (1996)

Niin siinä lopulta kävi, äiti osti Macin estelyistäni huolimatta. Ala-astekaverini olivat sentään kertoneet, että Maceistä ei ole mihinkään.  Ei sillä, Macintosh Performa 6200 oli monilta osin oikeasti tyhmä valinta. Edellisvuoden rautaa täyteen hintaan, mutta äiti päätyi siihen mielekkäämmän PowerMacin sijaan, sillä mukana tuli paketti pelejä ja multimediaa, jota ammattikoneessa ei olisi ollut.

Koneen lisäksi äiti hankki Wacomin piirtopöydän ja Dabbler-piirto-ohjelman. (Se oli karsittu versio Painterista ja saattoi tulla piirtopöydän mukanakin.)

En onnistunut piirtämään mitään kovin ihmeellistä, mutta ihailin ohjelmaa silti. Se tarjosi monia oikean näköisiä kyniä. Kun spraymaalilla maalasi, kuului aivan oikeaa suhinaa. Kynä toimi langattomasti ja tunnisti paineen. Ja mikä hienointa, kun kynän käänsi ympäri, se toimi pyyhekumina!

Dabblerin realismi yhdistettynä Wacomin piirtopöytään tekivät vaikutuksen. (kuva: SAP Design Guild)

[En tiedä, oliko piirtopöytä 90-luvulla suhteettoman kallis, mutta muistan ihmetelleeni, kun hankimme uuden laitteen 2000-luvulla, ettei juuri mitään kehitystä ollut tapahtunut. Kynästä oli tullut huonommin käteen istuva, levy oli muotoiltu rumemmin ja ADB-liitäntä oli vaihtunut USB:hen, mutta muuten se tuntui olevan ennallaan.]

3D-mallinnus ja Photoshop 5 (1998)

Hankkimamme CorelDraw-paketin mukana tuli jonkinlainen 3D-mallinnusohjelma, jolla oli hauskaa leikkiä. Yläasteella kuvaamataidon tunnilla, piti suunnitella katos koulun pihalle. Sain luvan tehdä omani tietokoneella. Koristelin valmiin kuvan vielä muodikkaasti Photoshopin linssiheijastuksella.

3D-mallinnusohjelma innosti leikkimään. Muistan, kuinka mietin, että kaareva penkki olisi suoraa tehokkaampi. Kuva viimeistelty aikakauden tapaan pilvisuotimella ja linssiheijastuksella.

Photoshopin olin saanut kaverilta, joka lataili waresoftaa Hotline-purkeista. Olin käyttänyt Photoshop 3:a mainostoimistossa TET-harjoittelussa, mutta häneltä sain nelosen, jossa oli parempi tuki layereille. Riemu repesi kuitenkin saadessani käyttöön Photoshopin 5-version, jossa layer stylet toimivat aika lailla samoin kuin tänäkin päivänä.

[Tuon jälkeen Photariin ei olekaan tainnut tulla juuri muuta tarpeellista kuin vektorikappaleet. Olenkohan muistanut mainita, että Photoshopista on sittemmin tullut epäelegantti kökkö.]

Laajakaista (2000)

Muutimme Helsinkiin aloittaessani lukion. Tuolloin ADSL-yhteydet olivat vielä varsin kalliita, mutta kuulin luokkakavereilta, että olisi toinenkin vaihtoehto. HTV tarjosi tekniikkaa nimeltä kaapelimodeemi. Sellainen hankittiin, ja yhtäkkiä verkossa saattoi killua samalla rahalla kuinka kauan vain.

Kiinteä yhteys muutti koko internetin käytön. Enää ei tarvinnut erikseen mennä nettiin – soittaa modeemilla ja odotella – vaan verkossa saattoi olla jatkuvasti. Muistan elävästi, kuinka kerran striimasin radiota uudella iTunesilla, imuroin taustalla musiikkia Napsterista, selasin nettisivua ja keskustelin IRC:ssä. Tuolla hetkellä tuntui, että maailma on näpeissä.

Mac OS X (2001)

Mac OS X oli suuri mullistus. Dockin kasvavat kuvakkeet sekä animoituvat pienennetyt ikkunat, uudenlaiset kiiltävät nappulat. Toisaalta kikkailun taakse jäi, että monilta osin käytettävyys oli heikompi kuin vanhassa Mac OS:ssä. Ihastelun ohella aloin tuolloin lukiossa ollessani huomaamattani syventyä käytettävyysaiheisiin artikkeleihin, joissa pohdittiin Mac OS X:n suunnittelussa tehtyjä valintoja. Opintojen ohjaus ei ollut vielä sillä tasolla, että kukaan olisi osannut kertoa, että noita asioita voi halutessaan pohtia ihan työkseenkin.

Reittiopas (2001)

Reittiopas tuli kuin tilauksesta. Olin vasta oppinut, että Helsingissä oli verkossa tarjolla kattavat pysäkkikohtaiset aikataulut. Muistan pohtineeni, olisikohan niiden avulla mahdollista toteuttaa palvelu, jolle voisi kertoa, mistä minne haluaa matkustaa, ja tuloksena saisi parhaan reitin.

Mahdoinko ottaa ajatuksen koulussa puheeksi, ja joku kertoi, että Reittiopas oli jo olemassa. Nykyään on vaikeaa ymmärtää, kuinka ennen sitä tultiin toimeen. Vastaavasti puhelimiani pikku hiljaan älykkäämmäksi päivittäessäni Reittiopas on ollut yksi tärkeimpiä kaipaamiani palveluita. On vaikea uskoa, ettei siitä niin monta vuotta ole, kun vielä jouduin printtaamaan mukaan nipun paperia tai ottamaan valokuvan tietoneen näytöstä, kun matkustin vieraaseen osoitteeseen.

[Siihen nähden, kuinka edistynyt Reittiopas oli aikoinaan, se on kyllä kehittynyt valitettavan hitaasti. Onneksi API:t ovat sentään tarjolla, joten ReittiGPS:n tapaisia palveluita on päässyt syntymään.]

iBook (2001)

Applen alkuperäinen värikäs iBook ei ollut minua kauheasti innostanut, mutta valkoinen iBook G3 oli täysosuma. Muistan, kuinka kävin kuolaamassa sitä Eteläisen Rautatiekadun Mac-kaupassa. Se taisi olla siihen aikaan nimeltään vielä e. [eepiste].

Kannen samettinen tuntuma, koneen nukkuessa rauhallisesti sykkivä valkoinen virtavalo. Pääsin käymään Yhdysvalloissa ja toin sieltä tuliaisina iBookin, ensimmäinen oman tietokoneeni. Se maksoi 1290 taalaa ja sai nimekseen Matilda.

iBook oli valkoinen ja upea. (Minulla oli G3-malli. Applen kuvan G4:ssä, iBook-teksti on kirjoitettu Myriadilla eikä Apple Garamondilla, kuten minulla vielä. Myös näppäimistön edessä oleva pinta vaihdettiin sittemmin metallista muoviksi.)

Yritin käyttää konetta abivuonna koulussa muistiinpanojen tekemiseen, mutta hyöty jäi kyseenalaiseksi ja luovutin ensimmäisen jakson jälkeen. Siihen aikaan lukiossa jaettiin niin suuri määrä aineistosta erinäköisinä monisteina, ettei paperista päässyt eroon kuitenkaan. Wlan-verkkoakaan ei Ressussa ollut ja 3G oli vasta markkinointipuheen asteella. Kätevämpää oli lopulta kirjoittaa muistiinpanotkin käsin, niin sai kaiken aineiston yhteen paikkaan.

iPod (2002)

iPod julkistettiin jo vuonna 2001, mutta minä pääsi hipelöimään sellaista vasta seuraavan vuoden puolella. Siihen aikaan Suomen Apple järjesti tilaisuuksia, joissa esitettiin suorana Applen messujen Keynote-puheita. Vuoden 2002 alun MacWorldin Keynote-tilaisuus järjestettiin TaiK:n Mediakeskus Lumeessa.

Esillä oli myös Applen tuotteita, kiinnostavimpana iPod. Vaikutuin ennen kaikkea siitä, kuinka hyvältä alkuperäisen iPodin mekaaninen ohjauspyörä tuntui. Oli tyydyttävää pyörittää sitä ja nähdä, kuinka äänenvoimakkuus päivittyi portaattomasti ja hyvin täsmällisesti.

Samalla hetkellä ymmärsin kapeakatseisuuteni. Tiesin kyllä, että laite käytti Firewireä ja että siinä oli viiden gigan kovalevy ja jännä ohjauspyörä mutta en ollut tullut ajatelleeksi, että siinä oli oltava myös käyttöliittymä. Olin mietinyt vain, mitä laitteella voi tehdä enkä kuinka se tapahtuu. [Sittemmin analysoin pyöräkäyttöisiä iPodeja varsin yksityiskohtaisesti.]

Hankin oman iPodin toisen sukupolven laitteiden tultua myyntiin samana vuonna. Niissä ei valitettavasti ollut enää mekaanista ohjauspyörää, mutta kosketusherkkä toteutuskin toimi hyvin. Tunsin oloni vähän noloksi valkoisissa kuulokkeissani. Mikä hassuinta, mietin, mitä ihmisetkin ajattelevat.

Miettivätkö kaikki, että tuokin hölmö on maksanut 450 euroa mokomasta lelusta, pohdin.

[Olin fuksi tuolloin ja ollut raksalla töissä heti kirjoituksista lähtien, ja tunsin, että minulla olisi varaa vähän humputella.]

Bluetooth ja kännykän sekä tietokoneen yhteispeli (2003)

Minä kyllästyin Nokiaan jo paljon ennen kuin se oli muodikasta. Olin oppinut, että Erikssonin puhelimet saisi toimimaan Bluetooth-yhteyden avulla viisaasti yhteen Macin kanssa. iBookissani ei ollut Bluetooth-vastaanotinta, joten kävin ostamassa USB-vastaanottimen Erottajan PC-Superstoresta.

Sepä olikin hienoa. Yhtäkkiä pystyin synkronoimaan puhelinmuistioni ja kalenterini tietokoneen ja kännykän välillä. Myös tekstiviestit saattoi siirtää turvaan tietokoneelle. Toimipa puhelin tietokoneen modeeminakin.

Erityisen hienoa oli sittenkin käyttää puhelinta tietokoneen kaukosäätimenä. Tämän mahdollisti Salling Clicker, ensimmäinen koskaan ostamani shareware-ohjelma [se vaati vaivannäköä ennen app stroreja]. Puhelimella saattoi valita iTunesin soittaman kappaleen tai vaihtaa diaa Keynote-esityksessä. Mikä hienointa, musiikki osasi mennä tauolle puhelimen soidessa, jotta sain puhua rauhassa. Tunsin nykyajan viimein koittaneen.

Amazon ja eBay (2003)

Kirjoja ja musiikkia Amazonista, valkoisia kuulokkeita eBaystä, kun Suomessa myytiin vain mustia. Tuntui upealta, että tavara liikkui maailman ääristä yhtä nopeasti ja vähän helpommin kuin Suomesta.

YouTube (2005)

Asuin Saksassa, kun aloin yhtäkkiä törmätä YouTube-linkkeihin [ensimmäiset olivat mahdollisesti Just Sopivasti -blogissa]. Muistan pitäneeni enemmän Google Video -linkeistä, sillä YouTubeen oli Saksassa jotain pääsyrajoitteita. Google Video oli muutenkin enemmän makuuni. Se oli designiltaan tyylikäämpi, ja siihen aikaan Googlea oli kaikkiaan vielä tapana fanittaa jokseenkin kritiikittä.

Kirjoitin taannoin YouTuben soitinkäyttöliittymän evoluutiosta. Sehän ei ensin alkuun ollut kovin häävi.

YouTuben alkuaikojen soitin oli varsin rujo.

YouTube oli ihmeellinen muutos. Siihen asti video webissä ei ollut ikinä toiminut. Ainakaan Macillä. Se oli aina pakattu jollain codecilla, jota ei lopulta pitkällisen asennuslinkkien klikkailun jälkeenkään ollut olemassa. YouTube-videot – ne vain toimivat. Oli tosiaan aika, jolloin Flash-teknologia oli osa ratkaisua eikä ongelmaa.

Samaan aikaan, kun olin haltioissani, olin myös vähän ahdistunut. Olin tottunut ajatukseen, että video ladataan koneelle kerran ja sen jälkeen sitä katsotaan paikallisesti, turhaa verkkoliikennettä aiheuttamatta. Vielä muutama vuosi aiemmin olin odottanut kiltisti tuntikausia, että haluamani musiikkivideo valuisi Limewirestä, niellyt pettymykseni latauksen katketessa vain muutamaa megaa ennen loppua – ja aloittanut alusta.

Nyt tuntui kamalalta kerskakulutukselta ladata video toistamiseen, jos sen halusi nähdä seuraavana päivänä uudestaan.

Google Maps (2005)

Näemmä 2005 oli hyvä vuosi. Google Maps on YouTuben ohella vedenjakajapalvelu: on aika ennen ja aika jälkeen. Google Mapsiin saakka olin pitänyt hienona AJAX-temppuna, että sivulla pysyy vaihtamaan välilehtä ilman, että koko sivu ladataan uudestaan. Yhtäkkiä tulee Google Maps, jossa karttaa voi vierittää näkyviin tuosta vain, ja uutta sisältöä ladataan melkein reaaliajassa.

Sitäkin suurempi yllätys oli lopulta, että Google Maps alkoi toimia melkein heti myös Suomessa. Olin pelännyt, että Suomi on kuitenkin mitannut omat maansa jollain kolmiomittaustekniikalla, joka ei takuuvarmasti ole yhteensopiva minkään kanssa eivätkä kadunnimivirastot nyt ainakaan luovu aarteistaan, jos kerran nimipäivädatan käytöstäkin pitää maksaa, mutta kas, yhtäkkiä koko Suomen kartat olivat selattavissa yhtä kätevästi.

[Varsinaista karttatoimintoa lukuunottamatta olen aina kokenut Google Mapsin varsin hankalaksi. Omien paikkojen lisääminen ja tallentaminen on tuntunut sekavalta enkä koskaan meinaa löytää, voiko kartalle piirtää reittejä ja mitata matkoja vai olenko sittenkin käyttänyt tähän jotain ulkopuolista palvelua.]

Facebook (2007)

Nykyään tuntuu oudolta ajatella vuoden 2007 Facebookia. Mitä ihmettä siellä tehtiin ennen kuin statuksia pystyi kommentoimaan ja sittemmin peukuttamaan? Jostain syystä se tuntui silti heti lupaavalta palvelulta. Olen sitä ikäluokkaa, että olin aiemmin harmitellut, että IRC-galleriassa hengaavat vain nörtit. Facebookiin löysivät tiensä kaikki.

Tuskin nykyteineillä on mitään käsitystä, kuinka vaikeaa stalkkaaminen vanhaan hyvään aikaan oli.

iPhone (2007)

iPhonesta näki heti (asiavirheineen), että se oli monella tavalla merkittävä tapaus. Eikä silti aavistanut kuin pienen osan siitä, kuinka merkittävä se lopulta olisikaan.

Minulle se opetti etenkin, että kosketusnäyttö onkin käyttökelpoista teknologiaa. En ollut koskaan ennen nähnyt kapasitiivista kosketusnäyttöä ja olin luulossa, että kosketusnäytöt ovat väistämättä tuntumaltaan niin huonoja, ettei puhelinta ole mahdollista toteuttaa miellyttävästi ilman fyysistä näppäimistöä. Oppia ikä kaikki.

Hankin oman iPhonen vasta, kun iPhone 3G:tä alettiin myydä Suomessa, mutta iPod Touchin hankin heti, jotta pääsin ihmettelemään uutta uljasta maailmaa. Minulla kesti pitkälle vuoden 2007 loppupuolelle ennen kuin pääsin ensimmäistä kertaa koskemaan varsinaista iPhonea. Siihen mennessä monet isot pojat olivat jo leuhkineet omilla iPhone-kokemuksillaan. Olin ihan hissuksiin enkä suotta tehnyt tiettäväksi, että olin itse vielä tyystin kokematon.

Jaetut kalenterit (2007)

Pääsin töihin Elisalle ja sain ensimmäistä kertaa kohdata organisaation, jossa sähköiset kalenterit olivat oikeasti käytössä. Olin yllättynyt, kuinka hyvin se toimi. Sen kuin loi tapaamisen tietokoneelta, niin toinen sai siitä push-viestin puhelimeensa ja pystyi hyväksymään ehdotuksen saman tien. Kätevää kuin mikä.

[Neuvotteluhuoneen varaaminen olikin sitten hankalampi prosessi. Huoneita varattiin siinä missä ihmisiäkin, minkä vuoksi homma menee vaikeaksi suuressa organisaatiossa. Aika harvoin on kiinnostunut varaamaan juuri tiettyä huonetta, kunhan jonkin saisi. Ajallakaan ei usein ole niin väliä. Olisi syytä tarjota mahdollisuus ilmoittaa, että haluan järjestää neljän hengen tapaamiseen jossain vaiheessa iltapäivällä. Etsi huone, joka on vapaana niin, että kaikki pääsevät paikalle. Koneet ovat hyviä etsimään, ihmiset eivät. Ehkä tuollaisia toteutuksia onkin, mutta Elisalla ollut ratkaisu ei moista tarjonnut.]

Elisalla oli työsuhde-etuna myös rajaton mobiililaajakaistan käyttöoikeus, mikä oli tuolloin vielä uutta ja ihmeellistä. Omalla rahalla en ollut raaskinut käyttää nettiä muuhun kuin Reittioppaaseen ja sähköpostin lukuun. Merkittävin este mobiilinetin käytölle oli enää työ-Nokian huono selain.

Spotify (2008)

Armeijan teknologiasta ei juuri wow-kiljahduksia irronnut. Jurmo-alukset vaikuttivat kyllä hyvältä. Uutuspalvelu Spotify sen sijaan vakuutti kertalaakista. Toki kutsuvierasbeta lisäsi tärkeyden tuntua, mutta palvelu myös toimi yllättävän hyvin. Erityisesti vakuutti se nopeus, jolla striimattavat kappaleet alkoivat soida käytännössä yhtä nopeasti kuin paikallisella levyllä majailevat.

iTunes oli siihen mennessä muuttunut jähmeäksi keoksi ominaisuuksia, joten kevyt vaihtoehto tuntui tervetulleelta. Eräänä iltana halusin taustamusiikkia iltakävelylleni. Olin juuri vaihtanut puhelinta, joten siellä ei ollut lainkaan musiikkia. Ajatus musiikin synkronoinnista iTunesin kautta tuntui niin raskaalta, että tilasin sen sijaan Spotify Premiumin kymmenellä eurolla.

Sittemmin Spotifykin on kaikkine pakotettuine sosiaalisuusominaisuuksineen muuttunut ahdistavaksi. Inhottaa, kun en ole ihan varma, lähteekö kuunteluistani julkinen syöte jonnekin.

Ja on myönnettävä, että YouTuben tapaan hirvitti edelleen ajatus musiikin turhasta siirtämisestä verkkoa pitkin sen sijaan, että se olisi tallessa paikallisesti.

E-ink-näytöt (2009)

Nähdessäni ensimmäistä kertaa e-ink-näytön tuntui kuin kyseessä olisi ollut pelkkä mallilaite. Näytön kuva näytti samalla tapaa epätodellisen realistiselta kuin Ikean myymälän somistetietokoneiden näyttötarra. Vaan uskottava se oli. E-ink-laitteelta kirjan lukeminen on etenkin hyvässä valossa mielyttävämpää kuin muilla laitteilla ja mikä parasta, näyttö saa laitteen tuntumaan orgaanisemmalta, vähemmän tekniseltä laitteelta.

Näyttää siltä, että e-ink-laitteet eivät tule Suomessa kunnolla myyntiin, kun eivät ehtineet ennen tabletteja eikä valtavirta näe niiden arvoa.

Minua on alkanut viime aikoina himottaa Kindlen tai vastaavan hankkiminen. Kertokaapa, toimiiko ilmainen 3G kunnolla Suomessa? Entä saako sinne kätevästi artikkelit Instapaperista tai vastaavista?

iPad (2010)

iPad oli iPhonen tapaan melkoinen kokovartaloelämys. Muistan hyvin, kuinka olin kuullut huhua lounaalla, että yksi työkaveri oli hankkinut iPadin Yhdysvalloista ja yritin pysyä tyynenä, kun pääsin laitetta pikaisesti hipelöimään. Kirjoitin taannoin ensitunnelmia iPadin julkistuksen aikaan (asiavirheineen) sekä laajemmin, mikä tabletissa puhuttelee.

Videoneuvotteluhuone (2010)

Elisalla oli käytössään joitakin videoneuvotteluhuoneita. Virallinen nimitys telepresenssi oli kömpelö, mutta kokemus toimiessaan mainio. Laadukkaan, koko seinän kokoisen videokuvan lisäksi huomio kiinnittyi puheen laatuun ja viiveettömyyteen. Luultavasti juuri viiveen puute ja häiriötön ääni on se, mikä erottaa kokemuksen tavallisesta Skype-keskustelusta ja saa aikaan illuusion kasvokkaisesta kohtaamisesta. Hankalinta on päättää, minne katsoo, sillä kamerat eivät osu vastapuolen kasvojen kohdalle.

Saadaankohan joskus vielä puhelimiinkin kunnon ääni?

Kannettavien tietokoneiden muutokset

Äkkiseltään tuntuu, että kannettavat tietokoneet nyt eivät ole ainakaan muuttuneet miksikään. Silti niissäkin on tapahtunut yksittäisiä huomattavia hyppäyksiä

LED-näyttö (2007) Olihan se kova paikka, kun PowerBook-nimi muutettiin Intel-suorittimien myötä MacBook Proksi. Olin vaihtanut iBookini 12-tuumaiseen PowerBookiin, joka alkoi vuorollaan käydä vanhaksi. Jouduin hankkimaan 15-tuumaisen kannettavan, koska Applella ei ollut enää Intel-kauden aluksi tarjolla pienempää.

Muita merkittäviä edistysaskeleita en huomannut, mutta uusi LED-näyttö oli niin kirkas, että säikähdin koneen ensimmäistä kertaa käynnistäessäni. Ja tietysti menin heti vaatekomeroon kokeilemaan uutta taustavalaistua näppäimistöä.

Akun kesto (2010) Sain töissä käyttööni Applen unibody MacBook Pron, jossa oli integroitu akku. Olin luullut, että kannettavissa tietokoneissa ei ole MacBook Airia lukuunottamatta tapahtunut mitään kiinnostavaa, mutta yllätyksekseni sain huomata akun keston kaksinkertaistuneen. Siinä missä vanhalla koneella pärjäsi jotain kahden ja kolmen tunnin väliltä, uudella tunnuttiin puhuttavan yli viidestä tunnista. Uskalsi lähteä pidempäänkin palaveriin ilman virtajohtoa.

SSD-levyt (2011) Olin lukenut vertailuja solid state -kovalevyistä tiekoneissa ja ymmärtänyt, että niiden tuoma nopeushyöty ei olisi lopulta kovin suuri. Kun vuosi sitten käynnistin ensimmäistä kertaa uuden SSD-varustetun työkoneeni, hämmästyin suuresti. Käynnistyminen kesti vain kymmenkunta sekuntia. Maailmankirjat ovat sekaisin, kun tietokone käynnistyy nopeammin kuin puhelin.

Tarkka näyttö (2012) Työkaveri sai hiljattain koneekseen uuden Retina-näyttöisen MacBook Pron. Siitä on vaikea sanoa mitään. Kannattaa katsoa. [Päivitys: Marco Arment onnistuu sanomaan koneesta sanan jos toisenkin.]

Mitä hiirille on tapahtunut? (Sisältää arvonnan)

[Arvonta on päättynyt. Voittajalle on ilmoitettu, ja voittajan nimi kerrotaan täälläkin, jos hän antaa luvan. Sain palkintohiiren testattavakseni, joten luvassa saattaa olla myös pieni arvostelu.]

Sain arvottavakseni hiiren. Penclic näyttää päästään alustaan kiinnitetyltä kynältä, ja sitä liikutetaan pitkin pöydän pintaa kynän tavoin. Hiiren on määrä olla nopea ja ergonominen. Nykyään on kovin hankalaa saada kommentteja kirjoituksiinsa, joten sovitaanpa, että arvon hiiren tämän merkinnän kommentoijien kesken.

Penclic-hiirtä pidellään kuten kynää (lähde: esittelyvideo)

Varaan myös oikeuden testata hiirtä pikaisesti ennen voittajalleen toimittamista – tiedä vaikka innostuisin kirjoittamaan siitä.

***

Kosketusnäytöt ovat iPhonen myötä hallinneet käyttöliittymäkeskustelua siinä määrin, ettei hiiristä ole pitkään aikaan paljoa puhuttu. Nyt on hyvä aika kirjata muistiin jälleen hieman huomioita hiiristä. Aiemmin tässä blogissa on käsitelty ainakin hiiriä yleisesti, Fittsin lakia sekä kosketusnäyttöjen vaikutusta hiirien vierityssuuntaan ja muihin eleisiin.

Luonnollinen vieritys

Vuonna 2008 kirjoitettu pohdintani kosketusnäytöistä ja hiirten vierityssuunnista osoittautui kaukaa viisaaksi. Viime syksynä Mac OS X Lionin myötä Apple käänsi oletusvierityssuunnan ympäri. Mentaalimalli ei enää olekaan, että käyttäjä liikuttaa dokumenttia kuvaavaa kameraa, vaan nyt liikutetaan itse dokumenttia. Tämä tuntuu luontevalta etenkin kannettavien ohjauslevyllä, jossa ele on nyt vastaava kuin kosketusnäyttölaitteissa.

Kytkin itse ominaisuuden pois parin tunnin totuttelun jälkeen. Päätin sittemmin antaa sille uuden tilaisuuden, jos vaikka oppisin näin hyödyntämään paremmin muun muassa selaimen paluu- ja eteenpäineleitä, jotka tuntuvat mielettömiltä alkuperäisellä vierityssuunnalla. En ole sittemminkään oppinut käyttämään näitä, mutta uutta vierityssuunntaa jäin käyttämään. Otetaan tämä nyt vaikka Steven viimeisenä toiveena.

Saanpa uuden syyn ahdistua toisten ihmisten koneita lainatessani.

Kommenttitäky: Kumpaan suuntaan sinä vierität? [Windowsilla mahdollisuus vierityssuunnan kääntämiseen on tainnut olla jo 90-luvulla.]

Monisormiset eleet

Kahden sormen vieritys on minusta yksi merkittävimpiä käyttöliittymäinnovaatioita, joita kannettavissa tietokoneissa on 2000-luvulla nähty. Joskus harvoin Windows-koneelle joutuessani kaipaan tätä ensimmäisenä.

Sen sijaan muita monen sormen eleitä en ole oppinut käyttämään tietokoneellani. En koe luontevaksi suurentaa tekstiä selaimessa nipistyseleellä. En pyöritä kuvia Esikatselussa pyörityseleellä. En käytä kolmen sormen pyyhkäisyä Exposéen.

Enkä ole edes jaksanut perehtyä siihen, mitä Exposé Lionissa tarkoittaa, kun on Mission Control ja kaikki. Minulla on nopea kone, mutta se menee jumiin kymmenien ikkunoiden kanssa ihan kuin ennen vanhaan.

[Ja sovelluksen sisäinen Exposé on menty pilaamaan näyttämällä myös aiemmin avoinna olleet tiedostot. Näin toimintoa ei uskalla käyttää ainakaan, jos asiakkaita on paikalla, jotteivät häe näe niiden tiedostojen nimiä, jotka olen varta vasten ennen palaveria sulkenut. Ja takaisin aiheeseen.. nyt.]

Kommenttitäky: Mitkä monisormieleet ovat sinulle tärkeimmät?

Ohjauslevy hiiren korvikkeena

Väitin yllä, että ei-Apple-kannettavaa hipelöidessään kaipaa ensin kahden sormen vieritystä, mutta unohdin, että ennen sitä kaipaa kunnollista ohjauslevyä. Apple on niin tyytyväinen omiin levyihinsä, että toi sittemmin markkinoille ulkoisen ohjauslevyn pöytäkoneen kanssa käytettäväksi.

 Magic trackpad tuo kosketuslevyn myös pöytäkoneelle (lähde: Apple)

On joitain tehtäviä, joihin ohjauslevy sopii hiirtä paremmin. Yksinkertainen web-selailu on kannettavalla kätevää. Sormia voi pitää näppäimistöllä ja siirtää nopeasti levylle vieritystä varten. Aina ei ole pakko siirtää edes koko kättä, vaan riittää, että vähän kurottaa sormella.

Minä tykkään sittenkin käyttää oikeaa hiirtä puuhatessani jotain graafisempaa. Laatikkoleikki Omnigrafflessa tai tarkan valinnan tekeminen Photarissa käy paremmin hiirellä.

Kommenttitäky: Huomaatko, että suosit ohjauslevyä tai hiirtä käyttötarkoituksen mukaan? Oletko hankkinut ohjauslevyn tietokoneeseesi?

Ulkoinen hiiri ja näppäimistö ja siitä seuraavan etäisyyden tunne

Tätä on vähän vaikeampi selittää. Minulla on työkäytössäni 13-tuumainen kone, jonka näyttö käy äkkiä ahtaaksi rohmuisia palettaja käyttävien ohjelmien kanssa. Lisäksi mainitsin edellä, että tunnen oloni tehokkaammaksi tehdessäni graafisia asioita hiirellä.

Silti välillä tuntuu, että on jotenkin vaivattomampaa askarralle vain pelkän läppärin äärellä. Se ei johdu vain siitä, etten viitsi kytkeä kiinni näyttökaapelia vaan jotenkin työ tuntuu käsinkosketeltavammalta, ohjauslevyn ja lähellä olevan näytön kanssa.

Kommenttitäky: Tunteeko kukaan ikinä näin? Olenko ok?

Kineettinen vieritys hiirellä

Kineettinen vieritys on Nokia käyttämä termi siitä efektistä, jota Apple käytti iPhonessa ja jota Nokia yritti saada aikaan omissa ensimmäisissä iPhonen jälkeisissä kosketuspuhelimissaan [N9:ssä ja Windows-puhelimissa se viimein toimii]. Tapa jolla, näkymä vierii näytön sipaisun jälkeen pikkuhiljaa hidastuen kuin fyysinen kappale öljytyllä pinnalla, on tenhoava ja tuntuu välittömästi oikealta.

Ei siis ihme, että Apple toi sittemmin saman myös Macin puolelle. Magic Mouse hylkäsi perinteisen hiiren rullan ja toi sen sijaan käyttöön kosketuspinnan. Se toimii kuin iPhonen lasi, ja kun sitä pyyhkäisee, selainikkuna liukuu pehmeästi kuten iPhonessakin. Lionin myötä se jopa pomppaa pehmeästi törmätessään sivun laitaan.

Pomppuefekti on kysyttyä tavaraa. Ilmeisesti patenttisyistä ainakaan Samsungin Android-laitteissa efektiä ei enää nähdä. En tiedä, kuinka N9 ja Windows Phone sitä soveltavat. Ovatko he lisensoineet sen Applelta vai toteuttaneet toisin?

[Minusta on tietty sääli, että näin oleellisia asioita pääsee patentoimaan.]

Keskustelin taannoin kollegojeni kanssa, jotka olivat sitä mieltä, että kaikki elämyksellisyys ja niin sanottu UX on pelkistettävissä perinteisekti käytettävyydeksi ja perusteltavissa hyötynäkökulman kautta. Kysyin, kuinka tällä oletuksella voidaan perustella, että pomppu tuntuu paremmalta kuin Samgsungin sininen valoefekti listan kohdatessa loppunsa. Emme tainneet päästä lopulliseen tulokseen.

Kommenttitäky: Pidätkö sinä kineettistä vieritystä ja pomppuefektiä millään muotoa merkittävänä?

Monisormieleet hiirissä

Magic Mousen kosketuspintaa voi käyttää paitsi vierittämiseen myös eleisiin. En ole jaksanut opetalla sitäkään. Kosketuslevyllä vielä jotenkin ymmärrän, erilaiset pyyhkäisyt ja pyörittelyt, mutta hiirellä, jolla sormia käytetään suorina, olen kokeillut tämän kovin hankalaksi. Viime aikoina myös muilta valmistajilta on tullut kosketuspintahiiriä, mutta en ole perehtynyt näiden monisormiominaisuuksiin.

Kommenttitäky: Käytätkö monen sormen eleitä hiirelläsi?

Kosketuskäyttöiset hiirikäyttöliittymät, hiirikäyttöiset kosketuskäyttöliittymät

HP on myynyt vuosien varrella pöytäkoneita, joita voi käyttää hiiren lisäksi kosketuksella. Käyttöjärjestelmänä on tarjottu perinteistä hiiripohjaista Windowsia muutamilla kosketuskäyttöön suunnitelluilla sovelluksilla kuorrutettuna. Lopputulos ei pikaisen markettihiplailun perusteella vakuuta: kättä joutuu pitämään vaikeassa asennossa, näyttö tuntuu tahmealta ja hyödyt ovat kyseenalaiset.

Windows 8:n myötä kehitys kulkee toiseen suuntaan. Alun perin kosketuskäyttöön perustuva Metro-käyttöliittymä tuodaan käytettäväksi myös näppäimistöllä ja hiirellä. Nähtäväksi jää, kuinka hyvin tämä toimii käytännössä.

Kommenttitäky: Uskotko, että Metro-tyyli löytää paikkansa myös hiirikäytössä? Oletko kokeillut Windows 8:aa?

Kosketusnäyttö tekee hiiren tarpeettomaksi

Jotkut kokevat, että kaikki käy kätevämmin iPadillä tai muulla tabletilla. Kirjoitin hiljattain omia kokemuksiani iPadin käytöstä. Vaikka tabletti on löytänyt paikan arjestani, koen silti, että sisältöjen luominen käy kätevämmin tietokoneella.

Kommenttitäky: Käytätkö hiirtä enää mihinkään vain teetkö kaiken täppärillä?

***

Tartu yllä vinkattuihin täkyihin tai kerro yleisiä ajatuksiasi hiiristä, niin pääset mukaan arvontaan. Käytä kommentoidessasi toimivaa sähköpostiosoitetta, niin tavoitan sinut tarvittaessa.

Näitä et välttämättä huomannut iOS 5:ssä

Apple rakentaa iOS-käyttöjärjestelmäänsä piinaavan hitaasti mutta varmasti. Vuotuisten suurten päivitysten myötä tekee aina mieli koluta nurkat ja katsoa, onko Apple kaikessa hiljaisuudessa tuonut ratkaisun pitkään riivanneisiin hankaluuksiin – tai pahimmassa tapauksessa poistanut jonkin tärkeäksi muodostuneen toiminnon. Tässä hajanainen lista huomioita iOS 5:n muutoksista. 

[Lisään kuvakaappauksia, jahka Photo Stream suvaitsee toimia.]

iCloud

iTunes-synkkauksesta eroon pääsemistä on odotettu kauan. Samaa puhelinta sekä koti- että työkoneeseen yhdistellessäni kokonaisuus on ollut kahta kauheampi, kun puolihuolimaton virheliike on saattanut lanata puhelimen koko sisällön. Parhaimmasskin tapauksessa yhden podcast-jakson siirtäminen puhelimelle on vaatinut, että kaikki valokuvat siirretään edestakaisin ja ohjelmat varmuuskopioidaan.

Olen huomannu, että Spotifyn, Dropboxin, podcastien manuaalisen  WLAN-lataamisen ja Elisa Kirjan langattoman äänikirjalataamisen myötä olen kaikkiaan synkronoinut puhelinta tietokoneen kanssa viime ajat kovin harvoin.

iCloud murtaa Applen vanhan Digital Hub -strategian ja keskipiste siirtyy tietokoneelta verkkoon. Jatkossa kaikki laitteet jakavat saman tiedon eikä käyttäjän tarvitse aktiivisesti tehdä mitään. Synkronointiin liittyvät konfliktitkin luvataan ratkaista taianomaisesti taustalla. Monella tapaa tämä toimii yllättävän hyvin alusta asti.

iOS 5 -päivitystä ennen tekemääni varmuuskopioon ei jostain syystä tullut mukaan lainkaan ohjelmia, mutta asentaessani niitä uudestaan, asetukset kirjautumistietoineen olivat ilahduttavan hyvin tallessa. App Store myös muistaa nykyään ostohistoriani, joten omien ohjelmien metsästäminen ei ole enää yhtä tuskaista kuin viime vuosina.

Uuteen toteutukseen liittyy myös pari ongelmaa. Tähän saakka on ollut yleistä, että ohjelmat tallentavat sisältöään sisäiseen Documents-hakemistoonsa, jonka koko on saattanut kasvaa suureksikin. Nykyään tämä hakemisto synkronoidaan automaattisesti iCloudille, joten käyttäessään sovellusta, jota ei ole vielä toteutettu iOS 5 -yhteensopivaksi käyttäjä saattaa tietämättään synkkailla taustalla satoja megatavuja tavaraa per ohjelma vailla sen kummempaa hyötyä.

iOS mahdollistaa synkronoinnin säätämisen sovelluskohtaisesti, joten päivitystä odotellessaan kannattaa kytkeä synkronointi pois iOS 5 -optimoimattomilta ohjelmilta. Toivoa sopii, että palveluntarjoajilla riittää halua päivittää sovelluksensa. Kaikkiaan Apple on toteuttanut muutoksen vähän haljusti, sillä suuri osa sovelluksista ei vielä tue oikein iOS 5:ttä, käyttäjile ei kerrota mitään, mutta synkkaus on silti oletusarvoisesti käytössä kaikissa ohjelmissa.

Vielä vakavampi ongelma liittyy Applen tapaan tyhjennellä nykyään sovellusten Caches-kansioita ilman ennakkovaroitusta. Kehittäjillä ei ole enää paikkaa, jonne tallentaa sisältöä niin, että se säilyisi varmasti, mutta sitä ei suotta varmuuskopioitaisi iCloudiin. Odotettavissa vihaisia asiakkaita, jotka ihmettelevät, mikseivät heidän e-kirjansa aukea kirjahyllystä. Marco Arment kirjoittaa tarkemmin.

Paitsi synkattavat datamäärät, iOS kertoo nykyään myös sovellusten kuluttaman levytilan aivan Android-tyyliin. Tämä on tervetullutta. Ei tarvitse enää sokkona poistaa sovelluksia tarvitessaan lisää tilaa.

[Levytila on kömpelö sana, mutta tekisi mieli varata muisti tarkoittamaan keskusmuistia. Vaikeaa.]

OK-nappi on yläoikella

Tämä ei ole sinänsä uutta, mutta iOS 5:n myötä tuntuu entisestään vahvistuneen patterni, jossa jatkamisnappi on kiinteästi paikallaan pysyvän yläpalkin oikeassa laidassa. Hyötynä tästä on, että jos alaosan sisältö ei mahdu yhdelle näytölle – etenkään näppäimistön kanssa – jatkamisnappi pysyy aina näkyvissä. Uusi natiivi Twitter-näkymä on tästä hyvä esimerkki.

iOS 5 opettaa käyttäjänsä painamaan oikeasta ylälaidasta jo uudessa alkuun lisätyssä kovasti androimaisessa käyttöönottovelhossaan.

Käyttökelpoinen lukitusnäkymä

Uudistettu notifikaatiojärjestelmä tekee lukitusnäkymästä huomattavasti aiempaa paremman, sillä kertyneet tapahtumat näkee nyt yhdellä vilkaisulla. Apple ei välttämättä tee kyllin ilmeiseksi, että haluttuun tapahtumaan pääsee pyyhkäisemällä tapahtuman kuvaketta samaan tapaan kuin näytön lukitus avattaisiin normaalistin.

Joku voisi myös huomauttaa, että kovasti vastaavaa elettä käytetään muissa listoissa kohteiden poistamiseen.

Piilossa on myös uusi tarpeeseen tuleva keino aktivoida kamera suoraan lukitusnäkymästä. Olisi tuonkin voinut tuoda iPhonelle ennen kuin se mentiin esittelemään Windows Phonessa. Kameranappi tulee näkyviin vasta, kun kotipainiketta keksii painaa kahdesti.

Huomasin jo, että halutessani avata kameran käytin sekvenssiä: lukitusnappi, kotinappi kahdesti, virtuaalinen kameranappi.

Lukitusnäkymään saa asetuksista lisättyä näkyviin myös sähköpostit. Tämä on yksi harvoista vanhoista Nokia-puhelimista kaipaamistani ominaisuuksita. Tulevia tapahtumia ei kaiketi kuitenkaan saa listattua. Ne tulevat vähän hölmösti näkyviin vasta hälytyksinä.

Turvakoodi on vanhaan tapaan vain joko numerosarja tai monimutkaisempi salasana. Kuviopohjainen koodi on yksi eniten Androidista kaipaamiani ominaisuuksia. Mahtavatko patentit olla syynä, ettei Apple halua moista tarjota?

Notifikaationäkymä

Notifikaatioviestit näkyvät lukitusnäkymän lisäksi omassa notifikaationäkymässään kovasti Android-tyyliin. Tapa, jolla valikko tulee esiin kahdella pyyhkäisyllä koko ruudun ohjelmissa, on nokkela. Ensimmäisellä saa jo indikaation, että jotain tapahtui, kun korvake tulee näkyviin, mutta jos kyseessä oli vahinko, korvakkeen saa takaisin piiloon pyyhkäisemällä toiseen suuntaan.

Tämä ratkaisee myös minua vaivanneen ongelman: koko ruudun sovelluksissa ei ole ollut kätevää keinoa nähdä kelloa mistään. Olen ihmetellyt, miksei se ole ollut näkyvissä ohjelmien vaihtonäkymässä, mutta nytpä on jossain.

Toivoa sopii, ettei tarvitse odottaa vuotta ennen kuin Apple sallii 3. osapuolten sovellusten hyödyntää notifikaationäkymää.

Harmillista on, ettei Apple ole raaskinut kopioida Androidista oikotietä WiFi:n päällä ja pois kytkemiseen, vaan sen joutuu yhä kaivamaan työläästi asetuksista. Liian usein sattuu tilanteeseen, jossa laite ottaa kiinni yrityksen sinänsä avoimeen WiFi-verkkoon, joka kuitenkin vaatii erillisen autentikoinnin selaimessa. Lopputuloksena ei toimi sen paremmin WiFi kuin 3G-netti.

Uusi Safari

iPadin Safari sai välilehdet ja kyvyn avata linkkejä taustalla. Viimein. Kestää tovin, että valikkopalkin uuteen ilmeeseen tottuu. Apple käyttää iPadissa IE 7 -tyylistä plusnappia uuden välilehden luomiseksi. Mac-Safarissakin plussa on nykyään mukana, mutta paljon huomaamattomampana.

Lukija-toiminto toimii kuten tietokoneella ja siistii sivut turhasta kuonasta. Tuntuu kovin käyttökelpoiselta niin puhelimella kuin tabletilla.

Lukulistan jätän jo periaatteesta väliin, sillä haluan sympatiseerata Instapaperia. Sillä on niin hieno nimikin (ja integraatio Twitter-sovellukseen).

Safarikin on saanut jo niin monta eri toimintoa, joita yhdelle sivulle voi tehdä, että varsinkin iPhonella valikko alkaa näyttää hankalalta nappirivin peittäessä koko näytön. Odotettavissa satunnaista karsintaa iOS 6:een…

Kiintoisa parannus on myös tapa, jolla haku sivun sisältä on toteutettu. Aiemmin tulokset ilmestyivät Google-tulosten sekaan, mutta nykyään niille on oma hakuluukkuunsa virtuaalinäppäimistön päällä. Näppämistön saa tosin näkyviin vain painamalla ensin Google-luukkua. Ja puhelimella toiminnallisuus on kuin aiemmin.

Mikä kiinnostavinta, Applen näkemyksen mukaan suomeksi tviitataan tavallisella veellä.

Voisiko olla mahdollista, että kun Twitter on nyt integroitu järjestelmään ja kaikkea, en saisi notifikaatiota samasta twiitistä monelle laitteelle?

Erittäin tervetullut uudistus on mahdollisuus tallentaa salasanoja Macin Safarin tapaan. Tuntuikin oudolta, että tietokoneella salasanan voi tallentaa, mutta laitteella, jolla sen syöttäminen on hankalaa, sen joutuu kirjoittamaan.

Kameran kätevä laukaisu

Kamera on yhä hidas käynnistymään. Siksi kai kuuluu ostaa iPhone 4S. HDR:n päälle ja pois kytkemisestä on tullut astetta hankalampaa, sillä saman napin taakse on ympätty apuviivojen näyttäminen ja kätkeminen.

Tärkein uusi ominaisuus on minusta fyysisen äänenvoimakkuusnapin käyttö laukaisimena. Täytyy vain olla tarkkana, sillä linssi sattuu puhelinta näin päin pidettäessä hyvin lähelle sormia.

Saatan olla hölmö, mutta en tykkää tarkentaa kuvaa tökkimällä näyttöä sormella. Samsung Galaxy S II:ssa kuvan voi ottaa yhdellä kädellä tarkentamalla kuvan ensin painamalla napin pohjaan ja ottamalla kuvan päästämällä napin irti. Kaipaisin vastaavaa iPhoneen.

Kiehtovin uusi ominaisuus on kuitenkin kaukolaukaisin. Kuulokkeiden äänenvoimakkuusnappi toimii myös laukaisimena. En tiedä, onko tuo tarkoitukseton seuraus normaalin äänenvoimakkuusnapin aktivoinnista vai onko joku varta vasten lisännyt sen mukaan, mutta ajatus on briljantti ja ainakin teoriassa käyttökelpoinen, jos joku käyttää jalustaa iPhonella kuvatessaan.

Mukava yksityiskohta on sekin, että selattaessa filmirullaa takaisin kameraan vievä nappi on saanut kamerasymbolin. Aiemmin siinä luki hämmentävästi valmis, ja olen useampaan otteeseen joutunut pysähtymään puoleksi sekunniksi miettimään, mistä pääsinkään kameraan.

Sähköpostin tekstin muotoilu

Mail-ohjelma on saanut paljon lisävoimaa tekstin muotoiluun. Jos olen tähän saakka halunnut vähentää lainauksen määrää viestissä, olen joutunut kopioimaan tekstin esimerkiksi Evernoteen leikepöydän kautta. Lainaus häviää matkalla, minkä jälkeen voin kopioida tekstin takaisin ja tuntea itseni idiootiksi koko toimenpiteen ajan.

[Mutta toisaalta salaa tyytyväiseksi, etten sentään käytä Windows Outlookia, josta en ole löytänyt mitään keinoa säätää lainauksen syvyyttä.]

iOS 5 tuo valinnan samaan valikkoon, josta tekstiä kopioidaan leikepöydälle. Tämän lisäksi tarjotaan mahdollisuus tekstin lihavoimiseen, alleviivauksiin ja kursivointiin. En ole kokeillut, ovatko ominaisuudet tuettuja muissakin ohjelmissa. Voi olla, että ohjelmaan pitää rakentaa tuki rikkaalle tekstille eriseen.

Tekstistä puheen ollen, iOS 5:n myötä iPhoneen on lisätty kaikki tähän saakka vain iPadillä käytössä olleet fontit.

Sähköpostin vastaanottajatietoja voi nykyään myös raahata kätevästi kentästä toiseen.

Muita irtohuomioita

Muistutin-sovellus paikkapohjaisuuksineen on kiehtova, mutta en ole vielä muistanut keksiä sille käyttöä. Eilen koetin muistuttaa itseäni ottamaan hammasharjan mukaan aamulla, sillä olin menossa hammaslääkäriin.

Muistutuksen viimein aktivoituessa n. puoli kilometriä kotoani olin jo itsekin ehtinyt muistaa unohtaneeni sen.

Paikasta poistumiseen liittyvää tapahtumaa on tietty vaikea liipaista tarkasti. Sovelluksen design on taas överiksi vedettyä tekstuurikikkailua. En jaksa kamalasti innostua moisesta. Mukana on myös välilehtityyppinen kontrolli, jossa on kaksi valintaa, joten on hankala tietää, kumpi on valittu. Apple on päättänyt tehdä toisin päin kuin yleensä iOS:llä ja käyttää vaaleampaa valittuna.

Myös erikseen App Storesta haettava Find My Friends on kovin rikkailla grafiikoilla höystetty. En ole kokeillut sitä käytännössä – ja nähtäväksi jää, onko alusriippuvainen paikkatietopalvelu kestävä ratkaisu – mutta ajatus etäisyyden ilmoittamisesta minuutteina on nokkela.

Kun puhelinta käyttää modeemina, ylös ilmestyy tuttuun tapaan asiasta kertova sininen palkki. Erona aiempaan on, että palkkia koskettamalla pääsee kytkemään ominaisuuden pois päältä. Aivan kuten pari vuotta sitten toivoin.

Myös iPadin kalenterissa voi viimein selata sivuja pyyhkäisemällä, mikä on vain oikeus ja kohtuus. Jos Apple tekee käyttöliittymät reaalimaailman objektien näköisiksi, on kohtuullista olettaa, että ne myös toimivat niin.

Olli tosin huomasi, että osassa näkymistä muodostuu ongelmaksi, että pystysuunta on varattu vierittämiselle, joten pyyhkäisyele pitää tehdä vaakasuunnassa, vaikka animaatio on pystysuuntainen.

Tarkkaavainen havainnoitsija huomaan parannusta myös herätyskellonäkymässä. Kun aika loppuu, on aiempaa selkeämpi ymmärtää unenpöpperöisenäkin, mistä hälytys sammuu ja mistä se menee torkulle.

Valitettavasti WiFi:n salasanansyöttökenttä on yhä entisensä. Olisin luullut, että kun tietokoneellakin voi nykyään halutessaan näyttää salasanan, sen saisi näkyviin kosketusnäytölläkin, jossa virheitä on helpompi tehdä, mutta ei.

Näppäimistö myös toimii yhtä typerästi kuin aiemmin salasanoja syötettäessä. Jos operaattori tarjoaa tukieaseman, jonka verkon salasanaa ei voi muuttaa ja se on muotoa FJKF843FJF2AIEIEI93VIRM939, olisi mukavaa laittaa caps lock pohjaan, jotta saisi versaalit kätevästi luotua. iOS valitettavasti kytkee caps lockin pois päältä aina kun käydään numeroiden puolella.

[Olin kerran suunnittelemassa yhtä virtuaalinäppäimistöä, jossa otimme tämän huomioon – siksi kai tätä niin tarkasti vahtaan. Galaxy S II taitaa osata tämän myös.]

iOS 5 tuo mukanaan myös iPadin monen sormen eleet sovellustan vaihtamiseen ja kotinäkymään siirtymiseen. Nämä sai käyttöön pienellä temppuilulla aiemminkin, ja ehdin tykästyä kutsumaan ohjelmanvaihtonäkymän esiin monen sormen pyyhkäisyllä kotinapin hakkaamisen sijaan. Valitettavasti iOS 5 poistaa ominaisuuden tuen alkuperäisestä iPadista ja tuo sen vain iPad 2:een. [Tarkennettu Erkan kommentin pohjalta.]

iPadin uudelle musiikinsoitto-ohjelmalle minulta ei löydy ymmärrystä. Ulkoasun lisäksi hiertää nimeämiskäytäntö. Sen nimi on Musiikki ja kauppa on iTunes. Tietokoneella soittimen nimi on iTunes ja kaupan nimi iTunes Store.

Aiemmin ostamaani musiikkia en näe ladattavana missään, vaikka luulin, että näin piti olla. Ehkä se koskee vain tästedes ostamiani kappaleita.

En ole vielä saantu aikaiseksi siirtää musiikkia laitteisiini, mutta kuulemma Android-henkinen pitkä painallus on tuotu kappalelistoihin.

2 Nokia vs. Apple -myyttiä

Ylen uutinen iPhonen suosiosta Suomessa on levinnyt kiihkeästi kaikkiin uutislähteisiin, vaikkei Sonera vieläkään suostunut antamaan tarkkoja tietoja laitteen myyntimääristä. [Huhujen mukaan väitetty 50 000 laitetta saattaa sekin olla alakanttiin – mutta huhuja nyt voi keksiä tarvittaessa lisääkin.] Uutisia on myös kommentoitu ahkerasti jo vuosikausia käytetyillä argumenteilla.

Vaikka tämän blogin piti olla tauolla, kunnes saan pari hommaa valmiiksi, en malta olla kommentoimatta kahta toistuvaa väitettä.

1. iPhone on hyvä multimedialelu, mutta peruskäyttö – puhelut, tekstarit ja sähköpostit – toimivat Nokialla paljon paremmin.

iPhone on puhelimena parempi kuin yksikään käyttämäni Nokia tai muu laite. Moni pikkujuttu on toteutettu huomattavan kätevästi.

iphone during call

Kaiutinpuhelun saa päälle yhdellä painalluksella kesken puhelun. Vastaavasti käy mykistys. Aiemmissa puhelimissani vähintään jompaa kumpaa on saanut kaivella valikoista. Kesken puhelun on helppo mennä tekemään muita asioita tarvitsematta murehtia, kuinka puheluun pääsee takaisin.

Kun kirjoitan puhelinnumeron numeronäppäimistöllä, numero ryhmitellään havainnollisesti ja kirjoitetaan niin suurilla numeroilla, etten joudu tihrustamaan. Jos kirjoitan numeron, joka löytyy muistiosta, puhelin kertoo heti, kenelle olen soittamassa. Tämä säästää monelta nololta tilanteelta.

Oma numero näkyy ylimpänä puhelimuistiossa. Pieniä hyviä yksityiskohtia on paljon.

[Lisäys] Unohdin kokonaan visuaalisen puhelinvastaajan, joka on nimenomaan tavallista puhelinkäyttöä parantamaan kehitetty ominaisuus. Sen sijaan, että joutuisi odottelemaan, kun vastaaja lukee viestit hankalasti yksi kerrallaan, ne näkee puhelimessa listana ja voi kuunnella juuri sen minkä haluaa. Tuo ei toimi suomalaisilla operaattoreilla, joten en siksi sitä muistanut. [/Lisäys]

Vastaavasti tekstiviestit tehtiin iPhonessa ensimmäistä kertaa oikein. Kun saan uuden viestin joltakulta, olen oletettavasti kiinnostuneempi aiemmasta hänen kanssaan käymästäni viestinvaihdosta kuin muista hiljattain saamistani viesteistä. iPhone järjestää viestit vastaanottajan mukaisiksi keskusteluhistorioiksi. Nykyään näin tekevät monet muutkin puhelimet. Sikäli kiinnostavaa, ettei sähköpostiin tarjota tällaista ryhmittelyä. [Paitsi että näköjään iOS 4 tuo tämänkin, hyvä.]

Silti sähköpostikin on hyvä. Se tekee tehtävänsä ja ennen kaikkia toimii saumattomasti. Virtuaalinäppäimistö häviää ainoastaan parhaimmille täys-qwerty-laitteille.

Gmail-tunnuksien syöttäminen kertaalleen riittää. Exchange-serveri on toiminut sekin kuin ajatus kun vain sain selvitettyä oikeat asetustiedot. N97:n kanssa ongelmia riitti enemmänkin eikä e61 suostunut hakemaan Exchange-viestejäni sen jälkeen, kun oli sen kerran tehnyt. Globaalin inboxin puuttuminen on toki ollut typerää. Onneksi sekin viimein saadaan uudessa ohjelmistoversiossa.

Täytyy myöntää, että joissain Nokioissa kaiutinpuhelun ääni on laadukkaampi ja voimakkaampi, mutta muilta osin en ymmärrä väitteitä, joiden mukaan iPhone olisi jotenkin ylivoimaisen huono puhelinkäytössä.

2. iPhonen ansiot ovat markkinoinnissa ja hypessä, teknisesti se on vanhanaikainen.

On totta, että alkuperäisestä iPhonesta puuttui 3G-yhteys, vaikkei älypuhelimia ollut enää vuosiin nähty ilman 3G:tä. Myös alkuperäinen kamera oli kovin vaatimaton.

Sitä vastoin iPhonen näyttö oli julkaisuhetkellään markkinoiden kärkeä. Sen kiihtyvyysanturi toimi kunnolla eikä vain sinne päin. Sen kosketusnäyttö oli ensimmäinen, jota viitsii oikeasti käyttää. Suoritin oli poikkeuksellisen nopea, jotta animaatiot saatiin toistumaan nykimättä. Kyllä Apple on panostanut tekniikkaan – se on vain priorisoinut tekniikkaa, joka on suoraan sidoksissa käyttökokemukseen. Muut asiat on katsottu toissijaiseksi ja niitä on päivitelty vaiheittain. iPhone on kiertänyt omaa tietään, mutta uusi nelosversio alkaa olla kova tekijä jo vähän joka saralla.

Ja tekniikkaan panostamista se on tietty toimiva softakin, vaikkei siitä bullettia boksin kylkeen saisikaan.

Nokialla on toimittu toisin. Mahdollisesti hyvätkin laitteet rampautetaan viimeistään alitehoisella raudalla. Tero Lehto analysoi aihetta hiljattain hyvin.

***

iPhone 4:n julkistustilaisuuden feedejä seuratessani tuumin täynnä fanipoikauskoa, että huh, nyt alkavat olla tekniset speksitkin sitä luokkaa, että luulisi mussutuksen loppuvan. Mutta ei, Hesarin ensimmäisissä kommenteissa tuumittiin, että laite on huono, koska sillä ei voi mökillä ollessaan hakea uutta firmistä digikameraan.

Negatiivisten kommenttien keskittyminen Suomeen saa huolestumaan tosissaan. Jos noin moni vielä tässäkin vaiheessa vähättelee iPhonen menestystä käyttäjien tyhmyydellä ja mainosmiesten oveluudella, se ei lupaa hyvää.

[Lisäys] Tietty sittemmin esiin tulleet iPhone 4:n antenniongelmat kuulostavat katastrofaalisen nololta, mutta eivät varsinaisesti liity alkuperäiseen aiheeseen.[/Lisäys]