Aalto Usability Network ja strategisen käytettävyyden tola

Aalto Usability Networkin ensimmäisessä kokoontumisessa 28.1. kuultiin professori Marko Niemisen alustus strategisesta käytettävyydestä ja Digialla team managerina toimivan Janne Ojalan katsaus käytettävyystyön käytännön haasteisiin yritysmaailmassa. Strategista käytettävyyttä pyritään tuomaa näkyviin yhä voimakkaammpin, mutta suurta kehitystä viime vuosina ei vaikuta tapahtuneen. Yritysmaailmassa työ on yhä paljolti ongelmien korjaamista.

Marko Nieminen ja käytettävyystyön vaikuttavuus

Niemisen esitys tarkesteli käytettävyysalan kehitystä 70-luvulta lähtien. Teemana oli vaikuttavuus, joka on vuosien varrella kasvanut hurjasti: alun peilityynestä vedenpinnasta on päädytty hyökyaallon pärskeisiin.

Nieminen huomautti, että vuosien saatossa on noussut esiin huoli alan uudistumiskyvystä.

– Välillä jopa hirvittää käytettävyyden nykyään julkisuudessa saama valtava huomio. Herää myös kysymys, onko ala loppuunkaluttu, Nieminen sanoi.

– Jo käytettävyyden käsitteestä on oltu luopumassa viimeset kymmenen vuotta, hän muistutti ja myönsi, että on alkanut itsekin taipua hyväksymään, että user experiencen erottaminen usabilitystä on perusteltua.

[Esityksen jälkeen Nieminen vieläpä myönsi, että hänestä käyttökokemus on osuvampi käännös kuin käyttäjäkokemus, mutta kehotti käyttäjäkokemus-sanan käyttöön virallisissa yhteyksissä. Blogissahan tätä on vatvottu.]

Uudistumisen suunta oli tuttu jo muutaman vuoden takaisesta seminaarista:

– Toiminta on ollut liian operatiivista. Jotta vaikuttavuus voisi kasvaa, on päästävä tuomaan käyttäjänäkökulmaa jo päätöksenteon aiemmin vaiheisiin, Nieminen määritteli käytettävyyden strategista roolia.

Hän viittasi Scott Berkunin blogimerkintään vuodelta 2002 ja moniin samoihin lähteisiin kuin muutama vuosi sitten.

Kysyin Niemiseltä esityksen jälkeen, onko strategisen käytettävyyden saralla tapahtunut merkittävää edistystä muutamaan vuoteen. Silloin kun aiheesta viimeksi puhuttiin, Nokia mainittiin esimerkkinä yrityksestä, joka on ymmärtänyt käytettävyyden strategiseksi kilpailutekijäksi.

Maailma on muuttunut sen verran, että asian ääneen sanominen herätti tällä kertaa kuulijoissa pienen hymähdyksen.

– Täytyyhän tässä yrittää edes jonkun vähän meteliä pitää, Nieminen hymähti.

Nykyään käyttäjätutkimuksen kurssikin on nimeltään Strategic User-Centered Design ja aiheella on myös oma tutkimusryhmänsä.

Nieminen totesi, että merkittävin muutos on hänen esityksessäänkin mainitsemansa C.K. Prahaladin teoksen The New Age of Innovation (2008) N=1 -ajattelu. Kun tuotteita tehdään demografioiden sijaan yksilöille, käytettävyysalan opit nouset yhtäkkiä arvoon arvaamattomaan.

[Hiljaa mielessäni olin tyytyväinen, että keksin diplomityössäni aikoinaan viitata edes Prahaladin (ja Hamelin) vuoden 1994 kirjaan Competing for the Future.]

– Kun raskaansarjan yritysstrategian guru kirjoittaa jotain tuollaista, sitä kuunnellaan, Nieminen kiitteli.

– Tässähän ollaan tavallaan etsimässä apeja, rajapintoja, joilla yhdistää käytettävyysnäkökulma liiketoiminta-ajatteluun, hän havainnollisti.

Roolin ottaminen on käytettävyysalan omissa käsissä – business-maailma ei osaa tulla koputtamaan ovelle. Nieminen korosti alalla tarvittavaa asennemuutosta.

– Täytyy olla rohkeutta antaa lausuntoja, vaikka tuntuisi, etteivät tulokset olisi tieteellisesti valideja. Tarvitaan strategisia mielipiteitä taktisen datan sijaan.

Janne Ojala ja käytettävyystyön haasteet yritysmaailmassa

Janne Ojalan katsaus käytettävyystyön arkipäivään Digialla oli käytännönläheisempi. Hän kyseenalaisti heti alkuun puheet strategisesta käytettävyydestä:

– Ei käydä keskustelua stragisesta bugitestauksestakaan, hän huvitti yleisöä.

– Käytettävyys on silti välttämätöntä. Me hävitään keissejä muuten.

Janne Ojala
Design Factoryn salissa oli industriaali tunnelma

Ojala näki haasteena, että käytettävyys on alan ulkopuolisille häilyvä käsite. Se on ranskalainen viiva, jonka pitää kuulua sopimukseen, mutta ei ole selvää, mitä se sisältää. Ainakaan se ei saisi maksaa mitään.

Ojala listasi muutamia haasteita

  • Jos työllä ei ole vaikuttavuutta, se ei voi olla strategista
  • On oltava mukana prosessissa
  • Täytyy seurata ja sisällyttää pomon tuloskorttiin
  • Se mikä tuottaa rahaa, on strategista

Ojala jatkoi sivuamalla seuraavia otsikoita

Organisaatio

Ojala näytti, kuinka käytettävyystyö voidaan toteuttaa yrityksessä linja- tai matriisiorganisaationa. Alalla ei tunnu vieläkään olevan konsensusta parhaasta toteutuksesta – vaihtoehdoilla on puolensa. [Varsinaisesti kalvon matriisiorganisaatio näytti kyllä hajautetulta organisaatiolta eikä matriisilta.]

Prosessi

Ojala korosti, että käytettävyyden pitää olla edustettuna myyntiprosessissa ja kehotti ottamaan UX-tiimin edustajan mukaan myyntitiimiin.

Käyttäjäkeskeisyys pitäisi myös saada mukaan ketterään ohjelmistokehitykseen. Ojala mainitsi esimerkkinä haasteesta, kuinka kerran huomattiin, että eri tahot ymmärsivät use case -käsitteen neljällä eri tavalla.

Ojala varoitti myös UX-työn ulkoistamisesta. Minusta tuossa oli pieni ristiriita sikäli, että Digia tarjoaa juuri ulkoistuspalveluja. Kysyinkin tuota esityksen jälkeen, mutta asia jäi hieman epämääräiseksi.

Ymmärrys

Nielsenin saitti antaa asioista vähän huonon kuvan, Ojala totesi ja sai yleisön hymähtämään.

Jos syntyy mielikuva, että käytettävyysväki pyrkii johonkin Nielsenin sivuston kaltaiseen, viimeistään markkinointiväki älähtää.

– Managementti näkee softapinon kasana kiviä. He eivät näe sitä kekona pannareita – hillolla ja kermavaahdolla, hän tunnelmoi.

Mutta aika on muuttumassa. Ojala huomatti, että nuorilla ohjelmistokehittäjilläkin on asioihin visuaalinen ote. Kun on eletty koko nuoruus pelien ja tyylikkäiden web-saittien maailmassa, ei kehdata tehdä rumaa kuraa.

Sitoutuminen

– Success brings commitment, Ojala linjasi.

Onnistuminen täytyy tehdä näkyväksi, ja vain seuratut asiat voidaan todeta onnistuneiksi.

Resurssit

Ojala huomautti, että jo pelkän ohjelmiston testaamisen myyminen on vaikeaa. Myy siinä sitten elämyksellistä käyttökokemusta.

Asiakas

– Asiakas kiinnostaa kaikkia asiakkaita, Ojala muistutti.

Epäselvää on, mitä se vaatii käytännössä. Usein ajatellaan, että testaaminen tekee pyhäksi.

– Devaajat taas kysyvät, miksei agiili riitä. Mihin näitä UX-tyyppejä oikein tarvitaan?

Ojala kaipasi parempaa mallia yhdistää UX-suunnittelu ja ketterä kehitys, mutta kun kysyin esimerkkejä omista kokemuksista, selkeitä vastauksia ei saatu.

Käsityön leima

Ojala sanoi, että käytettävyystyö pitää kyetä tuotteistamaan, uniikkityöhön ei ole varaa. Asiaa helpottaa, etteivät ongelmat ole usein niin uniikkeja kuin halutaan uskoa.

– Ehkä tässä tarvitaan vain lisää vuosia vyön alle, hän tuumi.

Johtajuus

Ojala kaipaili UX Officeria. Muutos ei tapahdu, ellei sitä vaadita yrityksen ylimmässä johdossa.

Yleisökeskustelu kääntyi Appleen.

– Ipodsukupolvi ei tiedä mikä on ROI, mutta Jobs sanoo että tämä on jees, Raino Vastamäki kiteytti.

Jostain kommentoitiin, että pitäisi vain selvästi esittää, mitä ongelmien korjaus maksaa ja mitä se tuottaa ja budjetoida sen mukaan.

En malttanut olla kommentoimatta.

– Tuolla tavalla saadaan korjattua ongelmia, mutta ei luotua elämyksiä. Ei Nokiallakaan pitänyt olla ongelmia ennen kuin iPhone ilmestyi.

Lauri Sumari kehotti lukemaan kirjan Selling usability.

Esiin nousi myös asiantuntijoiden uskottavuusongelma:

– Sillä mitä asiakas sanoo on 5000 kertaa enemmän painoarvoa kuin omalla sanomisellasi.

Keskustelu äityi jopa hieman filosofiseksi, kun alettiin pohtia insinöörin tarkoitusta.

– Onko teollisen yhteiskunnan myötä syntynyt filosofia täyttää tarpeet edullisesti väärä nykytilanteessa?

Keskustelu tiivistyi lopulta pitkälti siihen, ollaako vähentämässä negatiivista vai lisäämässä positiivista käytetävyyttä.

– Koska olemme konseptitalo, teemme sen mistä maksetaan. Siksi se jää meillä usein negatiiviselle puolelle, Ojala myönsi.

Hän muistutti kuitenkin, että mikäli menneestä kehityksestä voi mitään päätellä, kasvu on melkoista.

– Digialla oli vuonna 2001 kolme UX-ihmistä. Nyt heitä on 50. Voidaan sanoa, että käytettävyys on siirtynyt jännittävästä kuriositeetista vääjäämättömäksi vaatimukseksi.

[Pahoittelut hajanaisista muistiinpanoista. Testailin, kuinka muistiinpanojen tekeminen onnistuu pelkällä puhelimella.]

VR:n uusi lippuautomaatti on pettymys

Artikkeliin on VR:n lippu-uudistuksen myötä löydetty useasti. Valitettavasti en ole vielä ehtinyt kokeilla, kuinka automaattien uusi ohjelmisto toimii. Palataan asiaan, kun järjestelmä saadaan jälleen pystyyn. 21.9.2011 [Noin, nyt on uusi teksti kirjoitettu. 4.10.2011]

VR:n uudet vihreät lippuautomaatit ovat jo jonkin aikaa vaanineet asemien auloissa kehottaen ihmisiä painamaan ctrl + alt + del. Laitteiden painikkeiden puuttuminen on tehnyt tästä haastavaa.

skitched-20100118-185811.png

Nyt automaatit ovat auenneet varsinaiseen käyttöön. Pettymyksekseni huomasin, ettei uusi automaatti tarjoa helpotusta vanhan jättämiin ongelmiin, mutta on ergonimiselta suunnittelultaan edeltäjäänsä huonompi. Nämä asiat harmittavat:

  • Käyttöliittymä ei hyödynnä kosketusnäyttöä.
  • Näyttö ei näy kunnolla pitkälle käyttäjälle.
  • Vieläkään ei ole mahdollista ostaa vierekkäisiä paikkoja, jos kumpikin haluaa maksaa oman lippunsa.

***

Laite on vihreä ja siinä on kosketusnäyttö – siinä tärkeimmät uudistukset. Valikkorakenne on edelleen vanhan automaatin kaltainen. Edellisessä automaatissa käytettiin näytön reunojen ympärille siroteltuja painikkeita (vrt. pankkiautomaatti), joten oli luontevaa, että näytön valinnat sijaitsivat näiden fyysisten painikkeiden yhteydessä. Kosketusnäytöllä tässä ei ole mieltä, mutta näin toimitaan silti yhä.

Vaikutelma on huvittava näkymässä, jossa valitaan kaukojunalippua. Näytön keskiosa on tyhjä ja reunaa kiertää koskestuspainikkeiden sarja. Vihoviimeinen painike alaoikella antaa mahdollisuuden määräaseman kirjoittamiseen. Olisi voinut olla mielekästä laittaa haku näkyville hyödyntämättömään tilaan näytön keskelle.

skitched-20100118-190015.png

Kohteet on ripoteltu hassusti näytön reunoille.

No, tämä on pientä. Suurin ongelma on, että näyttö on suunnattu huonosti. Ymmärrän, että 192 cm pitkänä olen keskimääräistä pidempi, mutta sen paremmin vanhalla automaatilla kuin pankkiautomaateilla tästä ei koidu ongelmaa. Uudella lippuautomaatilla sen sijaan minulta jää näkemättä suuri osa näytön ylälaidasta. Tällä alueella esitetään mm. näkymän otsikko, joka olisi sinänsä mukava nähdä.

skitched-20100118-190139.png

Tältä näkymä näyttää minun silmääni.

skitched-20100118-190254.png

Tältä sen on tarkoitus näyttää (huomatkaa tuikitarpeellinen ^-merkki).

(Luulin, että ihmiset ovat pitenemään päin, mutta tällainen hölmöily tuntuu olevan tapana uusissa automaateissa. Ikävintä on, ettei näitä voi korjata softapäivityksellä. Matkakortin latausautomaatti kärsii samasta ongelmasta: maksukortin näyttö on sijoitettu niin, ettei se osu silmiini. Asiaa hankaloittaa erityisesti se, ettei päänäytöllä mitenkään indikoida, että alanäytöllä olisi asiaa.)

Suurin pettymys VR:n lippuautomaatissa on sittenkin, ettei se tarjoa ratkaisuja vanhoihin ongelmiin. Hyvin usein olen matkustanut porukalla jonnekin. Tällöin haluaisin istua matkaseuralaisten kanssa lähekkäin.

Hyvin harvoin haluan maksaa matkaseurani matkoja. Tähän VR ei tarjoa ratkaisua. Jos liput haluaa ostaa erikseen, paikat arvotaan satunnaisista paikoista junaa. Ei keinoa tehdä tilausta ensin ja maksaa sitten yksi kerrallaan niin kuin ravintolassa.

Onko taustajärjestelmä tosiaan näin huono vai eikö kellekään muka tullut mieleen?

***

[Lisäys 6.4.] Kirjoitin aiheesta palautetta VR:lle verkkosivujen kautta, mutta en saanut vastausta. Kenties siellä oltiin tuolloin ylityöllistettyjä myöhästymisviestien perkaamisessa. Kun tuo ei onnistunut, lähetin seuraavan tekstin VR:n Matkaan-lehden Sivuraide-palstalle. Näemmä se on julkaistu vastauksineen maaliskuun numerossa yhdessä toisen samaa asiaa käsitelleen kirjoituksen kanssa. (Olisi ollut mukavaa, jos vastaus olisi toimitettu myös sähköpostitse, mutta onneksi on tarkkaavaisia kommentaattoreita.)

Uusien lippuautomaattien huono ergonomia

Uudet vihreät lippuautomaatit ovat jonkinmoinen pettymys. Toivoin, että automaatin käyttöliittymää olisi kosketusnäytön myötä parannettu, mutta se vaikuttaa olevan entisellään. Sen sijaan uudet automaatit ovat merkittävästi vanhempia matalampia. Näyttö on asennettu niin alas, että pitkä ihminen ei näe näkymien yläosaa lainkaan ottamatta askelta taaksepäin.

Automaatit eivät myöskään valitettavasti vieläkään tarjoa ratkaisua yleiseen käyttötilanteeseen: kaveriporukka ei kykene varaamaan vierekkäisiä paikkoja siten, että kukin maksaisi itse matkansa. Toivottavasti moinen ominaisuus on edes suunnitteilla.

Uusien lippuautomaattien uusimisen yhteydessä ei vielä tässä vaiheessa ole tehty muutoksia käyttöliittymään ja sovellukseen. Lippuautomaattien uusiminen on osa koko myyntijärjestelmän uudistusta. Järjestelmä otetaan vaiheittan käyttöön vuoden 2011 aikana. Tällöin myös automaattien toimintoihin ja tuotevalikoimaan tulee uudistuksia. Uudistuksen myötä tulee myös mahdolliseksi varata kaveriporukalle vierekkäisiä istumapaikkoja.

Uusien lippuautomaattien kehittämisessä on otettu huomioon esteettömyysvaatimukset. Näytöt on sijoitettu siten, että pyörätuolilla liikkuvat matkustajat pääsevät asioimaan automaatilla mahdollisimman sujuvasti. Tämä on vaikuttanut laitteiden korkeuteen. Osa automaateista tullaan asentamaan siten, että pidempien asiakkaiden asiointi automaateilla helpottuu. Haluamme kuitenkin varmistaa, että uusille automaateille on esteetön pääsy jokaisella asemalla.

***

Mukava kuulla, että ohjelmistoa ollaan kehittämissä ja lipun ostaminen tehdään joustavammaksi. Sääli, ettei automaatteja kyetä toteuttamaan joustavammin vaikka käännettävällä näytöllä. Kosketusnäytöllä liikkuvia osia tarvittaisiin vähän.

Oppikirjoissa sanotaan, että esteettömyys on kaikkien etu, mutta valitettavan usein käy niin, että erityisryhmien sinänsä tarpeellisella huomioimisella tehdään hallaa muille. Mukava kuulla sittenkin, että päätöksiä ei ole tehty vahingossa.

Pitäisiköhän kirjoittaa uudestaan ja kysyä, miksi ihmeessä Helsingin rautatieasemalla ei ole yhä ainoaa istumapaikkaa, josta näkisi lähtevien junien taululle. Tuo kävi mielessä, kun odottelin taannoin lähteväksi toista tuntia myöhässä ollutta junaa, joka oli aina muka tulossa ihan kohta niin, ettei uskaltanut mennä istumaan aulankaan vähille penkeille.

Pitäisikö murupolkuelementin kertoa, missä käyttäjä on oikeasti käynyt?

Murupolku on hauska käännös nokkelasti nimetystä breadcrumb trail -navigointielementistä. Hannu ja Kerttu jättivät muruja taakseen löytääkseen tiensä kotiin. Tyypillinen murupolku ei sittenkään kuvaa käyttäjän todellista historiaa, vaan sivuston hierarkista rakennetta.

Mm. Arthur Clemens on suosittanut käyttämään elementille toista termiä, ja Jakob Nielsenkin on huomauttanut, että nimi johtaa harhaan.

Apple - Magic Mouse - The world2019s first Multi-Touch mouse.

Applen sivuilla murupolku sijaitsee tyypillisen sivun ylälaidan sijaan huomaamattomasti alatunnisteen lisänavigaation osana

Nielsenin ohje on kuitenkin yksikäsitteinen: murupolun tulee kuvata sivuston rakennetta, muuten se vain toistaa paluu-painikkeen toiminnallisuuden. Juho Päivärinta on tehnyt murupoluista hiljattainkokonaisen gradun [PDF, 1,5 Mt] ja toteaa (s. 29), että kävijän todellista historiaa kuvaavia murupolkuja käytetään harvoin:

Polku-murupolut (”miten sinä tulit tänne”) ovat dynaamisia ja edustavat termin alkuperäistä metaforaa eli näyttävät polun, jonka käyttäjä on kulkenut Web- sivuston sisällä päästäkseen nykyiselle sivulle (Rogers & Chaparro 2003, 1; Instone 2002, 1). Sivuston sama sisältö voidaan esittää myös toisten murupolkujen avulla, koska käyttäjät voivat kulkea eri reittejä samaan kohteeseen. Nämä murupolut ovat yleisiä tietokantapohjaisten Web-sivustojen keskuudessa. (Instone 2002, 1.) Murupolkujen linkit eivät viittaa sivuston laajempiin luokkiin hierarkiassa, vaan ne viittaavat sivuihin, joissa käyttäjä on aikaisemmin käynyt (Aery 2006). Spoolin (2008) mukaan näitä murupolkuja käytetään harvoin Web-sivuilla (Spool 2008).

Lainauksessa sanotaan, että historiaa näyttävät polku-murupolut (sanana vähän hupsu) olisiat käyttökelpoisia tietokantapohjaisilla web-sivuilla. Onko nykyään olemassa muitakin?

Perinteiset hierarkiset murupolut tuntuvat minusta usein teennäisiltä, kun sivustolla ei ole varsinaista hierarkita rakennetta. Mikä on vaikka Amazonin, Youtuben tai Flickr:n hierarkia? Niissä on pääsivu ja sisältöä, joihin liittyy erilaisia tägejä, mutta tägeillä ei ole keskinäistä hierarkiaa. Jos valitsen yksittäisen videon tai kirjan etusivulta, enkö ennemminkin hämmenny, että olen hypännyt satunnaisen kategoriapolun päähän.

Ehkä tästä syystä mainituissa palveluissa ei murupolkua näykään.

Päivärinnan viittaama Jared Spoolin artikkeli sisältää hyviä ajatuksia. Siinä varoitetaan murupolkujen itsetarkoituksellisuudesta ja kehotetaan miettimään, mikä on oikeasti hyödyllistä. Spoolin attribuuttipohjainen murupolku kuulostaa mielekkäältä tietokantapohjaiselle sivulle. Kun käyttäjä kaventaa tuotevalikoimaa hakutuloksia suodattamalla, tehdyt valinnat näytetään murupolussa.

Tämä ei korvaa selaimen paluutoimintoa, sillä suodattaminen saattaa tapahtua ajax-henkisesti yhdellä ainoalla sivulla. Saatu informaatio on myös mielekkäämpää kuin kiinteä hierarkian esittely, sillä se heijastelee käyttäjän tekemiä todellisia valintoja.

Taannoin kehumani Fruugo toimii näin, kuinkas muuten. Murupolku kuvaa käyttäjän hakutulosta rajatessaan tekemiä valintoja.

Sisustus - Koti | Fruugo

Olin aikeissa sanoa, että tuotteen itsensä sivulla murupolkua ei kuitenkaan ole, vaan tarjolla on vain linkki takaisin tuotteen pääkategoriaan. Tuo on näemmä muuttunut sitten viimenäkemän. Nyt siellä on sittenkin murupolku.

Esimerkki havainnollistaa hyvin, kuinka tuotteen omalla sivulla oleva kiinteään hierarkiaan perustuva murupolku näyttää erilaisesta kuin haettaessa syntynyt valittuihin attribuutteihin perustuvat murupolku. Tuote olisi ollut löydettävissä myös ilman valitsemaani määrettä Kiinteä kattovalaisin, mutta koska satuin sen valitsemaan, minun murupolussani se näytettiin.

Pendant Nova Small Lamp | Fruugo - Tuotteet

(Hollanti sentään on kiva kieli, jos ei muuta.)

Mitähän tästä nyt pitäisi sanoa.. Tietokantapohjaisilla sivuilla kannattaa tarjota attribuuttiperusteinen murupolku, joka peilaa käyttäjän tekemiä valintoja. Yksittäisen tuotteen sivulla voi näyttää hierarkisen murupolun, jos mielekäs hierarkinen rakenne on luotavissa. Kuten Nielsenkin toteaa, ei murupoluista pahemmin haittaakaan ole.

Adage vahvistaa käyttöliittymäsuunnitteluaan

Tuukka Muroke ja Raino Vastamäki

Tuukka Muroke (vasemmalla) ja Raino Vastamäki

– Onko aina pakko olla niin kiire? Kauheesti tehdään, mutta missä on ne tähtituotteet. Eivät Suomessa ainakaan – enää, Adagen tutkimusjohtaja Raino Vastamäki huokaa.

Käyttäjän ystävät -yhdistyksen nykyiset ja tulevat käytettävyysammattilaiset ovat ahtautuneet Adagen neuvotteluhuoneeseen kuulemaan yhtiön tuoreita kuulumisia. Aiemmin pelkkään käytettävyystutkimukseen keskittynyt yhtiö on laajentumassa myös suunnittelun puolelle.

– Käytettävyystutkimus on edelleen kapea niche, joka ei ole kovin kilpailtu. Suunnittelupuolella peli on sen sijaan kovaa, Vastamäki taustoittaa.

Monet yritykset eivät halua maksaa pelkästä tutkimuksesta, ja siksi myös Adage hakee uutta kasvua käyttäjäkeskeisen suunnittelun puolelta.

– Hyvässä kasvussa olemme olleet tähänkin saakka. Vuosituhannen alun perustamisen jälkeen olemme kasvaneet viidenkymmenen prosentin vuosivauhtia, Vastamäki muistuttaa.

Parinkymmenen hengen yritys on alallaan varsin tavallisen kokoinen.

– Pieniä firmojahan nämä tapaavat olla maailmallakin. HFI taitaa olla suurin, mutta se on ymmärtääkseni pienentynyt viime aikoina, Vastamäki kertoo.

Muistoja matkakortinlukijasta

Powerpoint-kalvon matriisi esittelee yrityksen palveluita. Kalvo on tyylikäs. Ilme ei vastaa parin vuoden takaisia hieman pölyisiä muistikuviani Adagesta.

Design, tutkimus ja tuki ovat toiminnan muodot – alustoja ovat web, ohjelmistot ja mobiili.

– On meillä historiaa myös hardiksesta. On tutkittu satamanosturia ja testattu veroilmoituksen paperilomake, mutta nämä kolme ovat nykyään pääalueet, Vastamäki tarkentaa.

Esiin nousee, että Adage on tutkinut myös matkakortin lukulaitteita. Tosin heidät kutsuttiin hätiin vasta siinä vaiheessa, kun vahinko oli jo tapahtunut.

– Yksi konkreettinen tekemämme juttu oli poistaa virhepiippaus, kun kortti tunnistetaan kortiksi, mutta ei saada kunnolla luetuksi. Kun laite onkin hiljaa, käyttäjät ymmärtävät, ettei lukeminen onnistunut ja yrittävät uudestaan.

Vastamäki selittää, kuinka matkakortin lukijaa olisi voinut testata vaikka kuinka, mutta kaikki asiat eivät nouse esiin testissä.

– Pitää miettiä myös sitä kautta, että tunnistaa virheet ja tekee niistä mahdottomia.

Vastamäki innostuu pohtimaan käyttäjä- ja käytettävyystutkimuksen eroja.

– Kun väki väittää, ettei muutamalla käyttäjällä saada luotettavasti yleistettäviä tuloksia, tulee ymmärtää, ettei tutkitakaan käyttäjiä vaan käytettävyyttä. Käyttäjistä ei tietenkään saada noin pienellä otoksella yleistettävää tietoa, Vastamäki sanoo psykologin varmuudella.

Esteettömyys vilahtaa kalvoilla yhtenä tarjottavana palveluna. Yleisöä kiinnostaa, millaisia toimeksiantoja tältä suunnalta tulee.

Kuten arvata saattaa, esteettömyys ei suuresti kiinnosta yrityksiä.

– Aina ei tajuta, että se koskee muitakin kuin sokeita. Tuotteita suunnitellaan hävittäjälentäjille, mutta aika harva meistä on hävittäjälentäjä, Vastamäki havainnollistaa ja huomauttaa, että vain pieni osa sokeistakaan on todella sokkoja.

– Sitä paitsi vain harva sokea osaa lukea braille-aakkosia, hissejä vuosikaudet suunnitellut Aapo Puskala lisää.

Kysyn, kuinka oleellisena Vastamäki pitää käytettävyystesteihin osallistuvien käyttäjien tarkkaa kuulumista kohderyhmään. Muun muassa Steve Krug on korostanut, ettei kannata stressata tästä liikaa, sillä ilmenevät ongelmat ovat usein niin geneerisiä, että ne löytyvät, vaikka käyttäjien tausta vähän ideaalista poikkeaisikin. Oikeiden käyttäjien etsimisessä kuluu kuitenkin helposti jonkin verran aikaa.

– Meidän ratkaisumme on löytää oikeat käyttäjät nopeasti, Vastamäki kuittaa.

skitched-20091026-165944.jpg

Käyttäjällä on vähintään yksi neuvotteluhuoneellinen ystäviä

Dokumentaatio kevenee

Vastamäki esittelee prosessia, joka muistuttaa pääpiirteiltään oppikirjojen käsitystä käyttäjäkeskeisyydestä. Kokonaisuudessaan se on sittenkin varsin lineaarinen.

Keskustelua syntyy terminologiasta. Prosessissa ei ole erotettu vuorovaikutussuunnittelua ja käyttöliittymäsuunnittelua, ja kyselen, pitäisikö. Näiden tarkkaa erottelua ei kuitenkaan koeta tarpeelliseksi, sillä käytännön työssäkin asiat menevät luontevasti limittäin.

Adage on suunnittelulaajentumisensa myötä alkanut tuottaa myös lopulllista grafiikkaa suunnitelmiinsa. Keskustelussa nousee esiin ilmiö graafikoista, jotka eivät pysy aisoissa, vaan suunnittelevat visuaalisen ilmeen ohessa uudestaan jo valmiiksi mietityn vuorovaikutuslogiikan. Vastamäki toteaa, että aidolla rinnakkaisella yhteistyöllä selvitään tästäkin haasteesta.

Esiin nousee myös dokumentoinnin luonne, kun nykyään vallalla oleva agiili kehitys vannoo mahdollisimman kevyen dokumentaation nimiin.

Käytettävyysasiantuntijana työskentelevä Tuukka Muroke kertoo, että tavanomainen sykli, jolla käytettävyystesti etenee alkupalaverista tulosten raportointiin, on noin kaksi viikkoa. Vastamäki lisää, että tiukimmillaan tuo on puristettu yhteen päivään.

Asiantuntija-arvioita tehtäessä arvioita tehdään yleensä 1–2 hengen voimin.

– Harva firma halua maksaa Nielsenin suosittamasta vähintään kolmesta, Vastamäki toteaa.

Monelle asiakasyritykselle menetelmät ovat edelleen hieman vieraita. Yritykset saattavat puhua testistä, kun tarkoittavat asiantuntija-arviota.

Käytettävyysala yliedustettu Suomessa

Vastamäki esittelee maailmankarttaa. Adagella ei ole konttoreita ulkomailla, mutta yhteistyötahoja ja valmiuksia projektien toteuttamiseen on kaikilla mantereilla.

– Matkustaminen liittyy lähinnä käytettävyyasiantuntijan työnkuvaan, suunnittelutyö tapahtuu meidän yhtiössämme etupäässä Suomessa, Vastamäki vinkkaa uraansa suunnitteleville.

Kaukomailla haasteeksi tulee, ettei ihmisten eleitä enää osaa tulkita oikein. Hankalimmaksi paikaksi tehdä tutkimusta Vastamäki mainitsee arabimaailmaan, jossa jo lupakäytännöt saattavat olla uuvuttavia.

Kysyn vakiokysymyksen: Kuinka Ruotsissa?

Vastamäki kertoo, että käytettävyysala on Suomessa poikkeuksellisen hyvin edustettu ”ilmeisestä syystä”. Ruotsissa hän arvioi olevan suurin piirtein saman verran alan toimintaa, vaikka maa on suurempi.

Muistelen kuulleeni arviosta, että Venäjällä oli jokunen vuosi sitten alle 100 käytettävyysasiantuntijaa ja kysyn, kuinka nykyään mahtaa olla.

– Tuskinpa juuri enempää, Vastamäki hymähtää.

Laaja asiakaskunta

Kiinnostavin osa käytännön työstä jää verhon taakse. Kiusallista alalla on, että tehdyistä töistä saa harvoin puhua, ja monet yhtiöt kieltävät mainitsemasta edes asiakkuuksia.

Yleisöstä kysytään, eikö kannattaisi laittaa maininta referenssioikeudesta mukaan projektisopimukseen. Vastamäki kertoo, että näin on tapana tehdä, mutta isot firmat päättävät lopulta mitä tahtovat.

Esiin nousee ajatus, eikö asiakasfirmalle luulisi olevan suorastaan ylpeyden aihe, että tuotteeseen voi lyödä tunnetun testausfirman logon: Adagen testaama tuote.

Vastamäki kiittelee sanan kuitenkin kiirineen: yleensä ne, jotka ymmärtävät käytettävyystutkimuksen merkityksen, tuntevat myös Adagen.

– Me emme hypetä turhia. Adage on no-nonsense, Vastamäki linjaa.

Hän pohtii, että jotkin muut alan yritykset ovat etääntyneet liian kauaksi käyttäjistä, mutta Adage on pysynyt uskollisena juurilleen.

Viimeisenä viestinään opiskelijoille Vastamäki kehottaa seuraamaan Adagen tietä:

– Opetelkaa suunnittelemaan. Pelkällä käytettävyysasiantuntijan profiililla töiden löytäminen voi olla hankalaa, mutta suunnittelutaitoinen löytää aina tekemistä.

Haave nauhuriohjelmasta toimittajille

Ruotuväen toimituksessa on käytettävissä perinteisiä haastattelunauhureita, mutta olen mieluummin käyttänyt omaa iPhoneani. Pääasiassa siksi, että haluan käyttää kuulokkeita haastattelua purkaessani enkä ole halukas perehtymään ylimääräisiin laitteisiin. Ei niinkään siksi, että olisin erityisen tyytyväinen käyttämääni ohjelmaan.

Vaihtoehdoista satuin valitsemaan QuickVoice-nimisen ohjelman. Hyvänä puolena mekaaniseen nauhuriin verrattuna on, että tallenteen selaaminen on nopeampaa kuin nauhan kelaaminen. Oivalluksena joihinkin muihin iPhone-nauhureihin verrattu on, että näyttö osaa kääntyä ympäri puhelinta käännettäessä ja mikrofonin voi näin suunnata äänilähdettä kohti.

quickvoice

Nauhuriohjelmat ovat sittenkin ikävästi vain toisintoja perinteisistä mekaanisista laitteista sen sijaan, että niissä olisi otettu hyöty irti iPhonen näytöstä ja mietitty tarkemmin, millaisia vaiheita nauhoittamiseen liittyy. iPhone 3.0 -päivityksen myötä Applenkin on määrä tuoda saataville oma nauhoittimensa. Hienoa mikrofonia ja kromisia nappuloitaan lukuunottamatta sekään ei tarjoa mitään uutta.
apple voice memos

***

Unelmieni nauhuriohjelma olisi tällainen:

Kysymykset/keskustelunaiheet olisi mahdollista kirjoittaa tietokoneella valmiiksi jo ennen haastattelua ja synkronoida sitten langattomasti puhelimeen. Näin laitteen näyttöä voisi hyödyntää kesken haastattelun. Pöydän ääressä istuessa ei ehkä ole luontevaa pitää puhelinta kädessä, mutta seisoen tehtävään pikaiseen hastatteluun tämä voisi sopia.

Kysymysten varsinainen ilo on, että vastaus voitaisiin näin tallentaa tietyn kysymyksen alle. Näin äänityksen purkaminen myöhemmin helpottuisi merkittävästi.

Aina nauhoitusta ei ole mahdollista valmistella etukäteen. Joskus päätyy istumaan lehdistötilaisuuteen tietämättä, mitä varsinaisesti on luvassa. Tällöin lopputuloksena on pitkä nauhoitus, jossa henkilöt saattavat vaihdella ja asiaa tulee milloin sattuu.

Olen tavannut käyttää apua muistivihkoa, johon merkitsen ajankohtia ja kiinnostavia tapahtumia. Nauhoituksen voi myös lopettaa ja aloittaa uudestaan puhujan vaihtuessa. Viisas nauhuriohjelma ottaisi huomioon tämänkin. Kesken nauhoituksen voisi nauhoitusta katkaisematta lisätä kirjanmerkkejä painamalla kirjamerkkinappulaa ja nimeämällä sitten kyseisen kirjanmerkin. Kenties samalla tapaa olisi kätevää voida aloittaa kokonaan uusi nauhoitussessio, varsinaista nauhoitusta kuitenkaan katkaisematta.

Hyödyksi saattaisi olla myös mahdollisuus ottaa valokuva haastateltavasta, niin olisi myöhemmin helpompi koordinoida, kuka missäkin kuvassa onkaan.

Kaiken tämän lisäksi tallennettujen äänien pitäisi tietty siirtyä iTunesiin tuosta vain ilman sen kummempaa säätämistä, saati ylimääräisten ohjelmien hankkimista.

***

Tuskinpa tällaisella rahoiksi löisi, eivätkä yritykset tietenkään lähde ostamaan työntekijöilleen kympin iPhone-ohjelmaa, kun yhtä hyvin voi ostaa 50 eurolla hankalan nauhurin. Harmi, että lähipiiristä löytyy ainoastaan iPhone-peliohjelmoijia

Muistikuvia sanomalaitteesta

Käyttäjäkeskeisen suunnittelun juurten kerrotaan sijaitsevan toisessa maailmansodassa, jossa tekniikan monimutkaisuus alkoi ylittää ihmisen kognitiivisen kyvykkyyden. Tällöin alettiin ymmärtää, että järjestelmiä ei voida suunnitella yksinomaan tekniikan ehdoilla, vaan käyttäjä tulee ottaa mukaan prosessiin.

Tätä on joskus vaikea uskoa, kun katselee armeijaa, jossa systeemien huonoutta paikataan ylimääräisellä harjoittelulla. Sehän ei maksakaan mitään.

***

Viestipuolen laitteiden kanssa viime syksyn puuhanneena kirjaan muutaman kokemukseni muistiin. Aikaa on jo kulunut sen verran, etten vahingossakaan tule lipsauttaneeksi mitään sotasalaisuuksia.

Muistan nähneeni sanomalaitteen jossain vanhassa Uuno Turhapuro -elokuvassa, mitä luultavimmin se oli Uuno armeijan leivissä. Sikäli oli kiinnostavaa päästä kohtaamaan moinen viimein elävässä elämässä. Kokemus oli vähän vastaava kuin kosketus analogiseen oskilloskooppiin. Hetken pysähtyminen ja hiljentyminen menneiden polvien insinöörien viisauden äärellä.

sanla

Sanomalaitteella voi kirjoittaa tekstiviestin kaltaisia sanomia, joita sitten lähetetään eteenpäin joko puhelinverkon ylitse tai radioiden avulla. Laite painaa kolme kiloa ja radio noin kymmenen kiloa, joten ihan kevyestä paketista ei ole kyse.

Puolustusvoimain verkkosivut mainitsevat seuraavaa:

Jatkokehittämisen tuloksena syntynyt uusin versio (m/90) edustaa alan huippuosaamista maailmassa.

Sivulla ei ole päiväystä, mutta teksti perustunee 90-luvulla Ruotuväessä julkaistuun artikkelisarjaan, jossa esiteltiin puolustusvoimien kalustoa. Olisi kiinnostava tietää puolueettomasti, kuinka kuranttia tavaraa laite nykyään on. Vielä vuonna 1997 sen hinnaksi kerrottiin hurjat 17 000 markkaa. [Lähteenä noista Ruotuväen artikkeleista koottu kirja Suomen sotavarustus, Pekka Majuri.]

Nokian vuonna 83 julkaiseman sanomalaitteen kanssa samaan perheeseen kuuluvat myös mm. verkon reitittimenä toimiva keskussanomalaite, hivenen mobiilimmaksi tarkoitettu partiosanomalaite sekä tulenjodossa käytettävä tulensosoitus ja mittauslaite (tumila). Kiinnostavinta on, että kaikissa on toisistaan poikkeava käyttölogiikka. Äkkiseltään luulisi, että olisi yksinkertaisempaa ja edullisempaa kehittää yksi käyttölogiikka ja pysyä siinä, mutta ehkä tarkoituksena on, että jos vihollinen vaikka oppiikin käyttämään yhtä laitetta, hän ei silti ymmärrä toisesta yhtään mitään…

***

Sanomalaitteen vähäisestä muistista ja suorituskyvystä purnaaminen on tietenkin naurettavaa – vanhat laitteet ovat vanhoja laitteita. Käyttöliittymä on lopulta yllättävän responsiivinen ja jättää monta tukkoista älypuhelinta toiseksi. Valitettavaa sitä vastoin on, että käyttölogiikka on monessa vaiheessa nurinkurinen ja tarpeettoman vaivalloinen.

Laitteen käyttöönottoon liittyy sarja toimenpiteitä: tietyt asetukset täytyy laittaa paikoilleen. [Sitä voi harjoitella tuolla] Tähän soveltuisi oivasti wizard-henkinen ohjaava käyttöliittymä, mutta sen sijaan asetukset sijaitsevat valikoissa siellä täällä. Muokattavat asetukset ovat keskellä sellaisia, joihin ei ole tarpeen koskea ikinä. Valikoita ei selvästikään ole suunniteltu todellisen käytön mukaan.

Valaiseva esimerkki tilanteesta, jossa ominaisuudet eivät vastaa tarvetta, on viestin kuittaaminen. Saapuvan viestin voi kuitata luetuksi kätevästi painamalla tarkoitukseen varattua painiketta. Näin lähtevä kuittausviesti ei kuitenkaan yksilöi, mikä viesti sillä halutaan kuitata, joten painikkeen käyttö on kielletty ja käyttäjän tulee hoitaa kuittaaminen manuaalisesti. Tähän liittyy jonkinmoinen määrä turhaa käsityötä ja leikepöydän puuttuessa asioiden painamista hetkellisesti mieleen tai kirjoittamista käsineen talteen.

Vastaavasti on hämmentävää, että laitteesta puuttuu mahdollisuus vastata suoraan saapuneeseen viestiin. Käyttäjän pitää sen sijaan poistua saapuneiden sanomien listauksesta ja siirtyä luomaan uusi viesti, jolle määrittelee erikseen vastaanottajan.

Wikipedia kertoo sähköpostin olleen olemassa jo ennen Internetiä. Näin siitä olisi varmaan voinut ottaa mallia jo vuonna 1983 tai viimeistään vuonna 1990, jolloin sanomalaitteista tehtiin päivitetty versio, joka ilmeisesti muutti vain hienoisesti ohjelmistoa ja muutamaa näppäinhattua.

Ulkoisilta ominaisuuksiltaan laitteessa olisi paljon parannettavaa. Massasta on helppo purnata, eikä se kouluttajamme mielestä ole ongelma, mutta päivän sanomalaite olkapäällä tetsanneena sanoisin, että laite voisi soveltua tarkoitukseensa paremminkin.

Laitteen näytön saa suojaan käännettävän lipan alle, mutta näppäimistöä ei suojaa mikään. Sinänsä kiehtova ajatus, että näppäinlukko keksittiin vasta 90-luvulla. Vastaavasti masentavaa, ettei ominaisuutta ole mahdollista päivittää ohjelmallisesti jälkeenpäin.

Näppäimistö jättää muutenkin toivomisen varaa. Näppäimet ovat ilmeisesti vesitiiviit, mutta liikkuvat vastaavasti hyvin tahmaisesti. Kymmensormijärjestelmän soveltaminen onnistuu huonosti. Näppäimissä ei ole myöskään merkkejä etusormien paikoille. Tämä on ongelmallista pimeällä, sillä laitetta on onnetonta käyttää näppäimistövalon puuttuessa.

Hupsuna yksityikohtana näppäimissä on omituisia symboleita. Enterin virkaa toimittavassa painikkeessa on kolme vaakasuoraa viiva. Tämän vuoksi sitä tavattiin kutsua meillä merivoimissa komentajakapteeninapiksi.

***

ksl

Keskussanomalaite toimii sanomalaiteverkon reitittimenä. Wikipedia kertoo sen tulleen käyttöön vuonna 1989. [Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka sanomalaiteverkko toimi vuosina 1983–1986, kun reititinlaitetta ei ollut vielä olemassa.] Laitteessa on vinkeä kosketusnäyttö, jota meitä kuitenkin kiellettiin käyttämästä.

Keskussanomalaite on hankalan maineessa enkä usko, että aivan kaikki tajusivat, kuinka se tulee alustaa – saati miksi. Turhauttavinta siinäkin on, että varsinainen käyttö on kovin vaivalloista. Liikennettä valvoessaan ja viestejä välittäessään joutuu hyppimään jatkuvasti paikasta toiseen ja seikkailemaan syvissä valikoissa.

Erityisen omituinen on loppu-painike, jolla palataan taaksepäin valikoista. Tietyissä tilanteissa valikkoihin tehdyt muutokset tallentuvat palattaessa automaattisesti, välillä ne taas täytyy tallentaa eksplisiittisesti.

Oman hämmennyksensä tuo, että asetuksia voi tallentaa valmiiksi käyttölaitteelle ja siirtää ne siitä sitten keskuslaitteelle varnaisesti käyttöönotettaviksi. Käyttöliittymä valitettavasti kertoo kovin huomaamattomasti, kummassa tilassa kulloinkin ollaan.

Sanomalaitejärjestelmä käyttää tiedon salaamiseen pitkiä avaimia, satunnaisia merkkisarjoja. Käytettäviä avaimia vaihdetaan usein, ja vaihtaminen tulee toteutta tiettynä kellonaikana. Voisi olettaa, että tietokone olisi hyvä muistamaan tällaisia asioita, mutta minkäänlaista muistutusta ei ole laitteeseen mahdollista asettaa.

Monessa tilanteessa suututtaa myös kopiointimahdollisuuden puuttuminen. Kun samoja avaimia syötetään eri puolille järjestelmää, pitkät merkkisarjat joutuu kirjoittamaan moneen kertaan.

Hauskana yksityiskohtana keskussanomalaitteen mukana oli tapana kantaa tulostinta. Siitä huolimatta, että tulostin söi poikkeavan kokoista paperia, jota ei saanut enää mistään. Kuten ei mustekasettejakaan.

Kouluttajamme selitti meille, että keskussanomalaite näyttää saapuneet viestit vähän niin kuin sähköpostiohjelma. Mietin, että Suomessa on oltava joukko ihmisiä, joka sähköpostiin tutustuessaan mietti, että tämähän toimii vähän niin kuin keskussanomalaite. Joskus oli niin päin, että armeijassa tutustui tekniikkaan, jota ei siviilimaailmassa vielä ollut.

***

Sanomia voidaan lähettää myös tietokoneelta. Tätä tarkoitusta varten kehitetty tietokoneohjelma jätti lopulta suuhun kaikkein huonoimman maun. Tehtävänämme oli kerran toimia viestikeskuksessa ja mm. lähettää eteenpäin useammalle vastaanottajalle tarkoitettuja viestejä. Tällaisessa tapauksessa etsimme paperihakemistosta, mikä mahtoi olla halutun vastaanottajan tunnus sanomalaiteverkossa. Urakkaa hankaloitti, että viesteissä vastaanottajien nimet oli saatettu lyhentää eri tavalla kuin hakemistossamme.

Tämän jälkeen lähetimme viestit eteenpäin halutuille vastaanottajille. Yksi kerrallaan, sillä ohjelma ei ymmärtänyt usean vastaanottajan päälle. Jokainen lähettäminen vaati kolme ylimääräistä klikkausta. Jokaisen lähettämisen jälkeen lähetetty viesti katosi arkistoon, josta se piti tonkia esiin ja lähettää seuraavalle vastaanottajalle. Tämä jälkeen kutakin vastaanottajaa piti seurata ja jollei vastausta kuulunut tietyn ajan kuluessa, viesti piti lähettää uudestaan.

Jos viestikeskukseen sattui missään vaiheessa saapumaan viesti, se aukesi uuteen ponnahdusikkunaan eikä lähettämispuuhan jatkaminen ollut mahdollista ennen kuin tämä viesti oli käsitelty. Jos viesti oli tarkoitettu omalle johdollemme, se tuli tulostaa paperille ja kantaa käsineen eteenpäin.

Tietokoneet ovat varsin taitavia reitittämään viestejä, pitämään lokia tapahtumista ja seuraamaan, tuleeko viesteihin kuittauksia, mutta jostain syystä tuo järjestelmä oli toteuttu niin, että kaikki mahdollisuudet virheen tekemiseen oli jätetty käyttäjälle. Kenties oli ajateltu, että olisi epäreilua, elleivät kaikki varusmiehet joutuisi hajoamaan yhtä paljon tehtäviin katsomatta… Me saimme sentään istua sisällä koneinemme.

***

Puolustusvoimien viestikalusto on kiintoisa tutustumiskohde. Tuskin missään muualla pääsee aktiivisesti käyttämään noin iäkästä laitteistoa ja tutustumaan tuon ajan suunnitteluperiaatteisiin. Sanomalaitteessa on muutamia nokkelia oivalluksia, ja on mahdollista, että se todellisuudessa eroaa hyvinkin edukseen muista aikansa järjestelmistä. [Ensimmäinen sanomalaitehan on luotu jopa ennen alkuperäistä Macintoshia!] Laitteet on myös rakennettu ilmeisen laadukkaasti, koska ne ovat yhä käytössä.

Toisaalta on suorastaan lohdullista havaita, että käytettävyysasioiden huomioimisessa on vuosien varrella edistytty niin paljon, että pilalle paapottu nykykäyttäjä tuskailee vanhojen laitteiden parissa yhtenään, miksi kaikki on toteutettu niin hankalasti.

Master’s Thesis: Toward Strategic Usability

It seems there’s going to be some delay before I proceed to printing my thesis, so I might as well try to get rid of the mistakes. Even though the text is absolutely fascinating, I’m somewhat fed up with reading through it over and over. If somebody decides to have a look, I’d be happy to hear about the oddities encountered, as I might be able to still fix them. (I just noticed that there is something weird going on with the page numbering, so that does not need to be reported.)

It sure was interesting to find out that I have a habit of writing the word were as where. What is more, I seem to love the phrase what is more. When it comes to phrases to avoid, that is another one I have been cleaning out.

The PDF is created using the most compact settings that Pages provides but the document weighs 3,2 megs nevertheless.

Toward strategic usability – user knowledge as a basis for new service development [PDF] [Edit: the link now points to a corrected version]

Toward strategic usability – user knowledge as a basis for new service development

Said about the thesis

Pietilä’s overview on the concepts of user-centered design is broad for master’s thesis. It clearly indicates Pietilä’s broad knowledge on the topic. This is also evident when considering the breadth of the source material: the thesis has over hundred references which is an amount that is often expected from upper level theses – especially licentiate theses.

Professor Marko Nieminen, supervisor

 The thesis is also a very thorough examination of the topic. There are a noteworthy number of references used in the thesis. The thesis includes literatures on usability, user/human centered design, user experience, innovation and so on. Also the empirical part is rather strong: 13 interviews and a case study involving design work in practice have been carried out. Clearly, a lot of effort has been put into the thesis.

The language of the thesis is understandable and pleasurable to read, even though it has been written in English. The thesis shows that the researcher is well familiar with the topic. The way topics are addressed in very clear and thorough.

Overall rating: 4
Interestedness of the topic: 5
Quality of the work: 5

Final standing: ”top 5”

Anonymous SIGCHI Finland thesis competition judge.

Sonera ja käytettävyydellä rahastaminen

Soneran iPhone-hinnoittelusta on odotetusti virinnyt melkoinen keskustelu. (Ei sentään Kanadan Rogersin veroinen) Hintoja on pidetty hieman korkeina, ja erityisesti ihmisiä on ärsyttänyt, etteivät valmiit kytkypaketit sisällä rajoittamatonta dataliikennettä, vaan käyttäjän tulee valita joko 100, 250 tai 1000 megatavua kuukaudessa sisältävä paketti.

iPhone-paketit

iPhone on kuin tehty rajoittamattomia datayhteyksiä ajatellen. Selain on toimiva eikä verkkoon päästäkseen joudu ihmettelemään ilmoituksia päälle ja pois menevästä pakettidatasta tai valitsemaan yhteysosoitteita omituisista listoista. Yhdysvalloissa iPhone auttoi lyömään läpi ajatuksen kiinteähintaisesta mobiililaajakaistasta, ja jo varsin pian Google kertoi valtaosan mobiililaitteilla tehdyistä hauista tulevan juuri iPhonelta.

Jollain tapaa Soneran päätöksestä rahastaa datayhteyksistä liikennemäärien mukaan pitäisi kai sittenkin olla tyytyväinen. Päätös nimittäin tarkoittaa, että käyttökokemuksen liiketoiminnallinen merkitys on ymmärretty. Kun puhelinten selaimet ovat olleet aiemmin niin hankalia, että useimmat ovat jättäneet asian sikseen, vastaava hinnoittelu ei ole onnistunut. iPhonessa datayhteyden hyödyntäminen on tehty niin vaivattomaksi, että ihmisillä saattaa olla oikeasti halua maksaa siitä.

Perinteisesti käytettävyystyön liiketoiminnalliset perustelut ovat olleet paljolti yksinkertaisia ROI-laskelmia (return on investment, sijoitetun pääoman tuotto) siitä, kuinka tuotantokäytössä olevan järjestelmän käytettävyyskorjaus parantaa sen tehokkuutta ja maksaa itsensä takaisin järjestelmän omistajalle. Tässä tapauksessa järjestelmän käyttäjä hyötyy, sillä laite toimii paremmin eikä enää suututa käyttäjäänsä. Laskun maksaja taas hyötyy, sillä käyttäjä selviää työstään nopeammin ja saa näin enemmän aikaan.

Käytettävyysihmiset ovat pitkään toivoneet, että tästä yksinkertaisesta säästämisajatuksesta päästäisiin yli ja nähtäisiin myös tuottoja tuova vaikutus. Hieman ironisesti saattaa olla niin, että mitä paremmin bisnesväki alkaa nähdä käytettävyyden arvon, sitä enemmän käyttäjät saavat siitä maksaa. Nykyään on yleistä, että kaksi saman hintaista tuotetta poikkeaa käytettävyydeltään merkittävästi, sillä hinnoittelu perustuu paljolti ominaisuuslistoihin. Jos käytettävyys todella nähtäisiin kilpailutekijänä, käytettävyydeltään paremmasta tuotteesta saisi väistämättä maksaa enemmän.

Tämä tietysti pätee vain niin kauan kuin hyvä käytettävyys on jotain tuotteita toisistaan erottelevaa. 1980-luvun lopun käytettävyys-ROI-teoreetikot olisivat tuskin arvanneet, että vielä 2010-luvun kynnykselläkin hyvä käytettävyys on enemmän poikkeus kuin sääntö.

***

Aivan yhtä todennäköinen selitys on, että Sonera päätyi tuollaiseen hinnoitteluun, sillä tasaiset numerorivit näyttävät kivalta. Vähän niin kuin laite näyttää sitä yksinkertaisemmalta, mitä vähemmän nappeja siinä on, vaikka usein tämä tarkoittaa, että yksi nappi joutuu huolehtimaan monesta asiasta. Mistä kummasta käyttäjä tietää liittymää valitessaan, kuinka paljon dataliikennettä hän aikoo käyttää kuukausittain tulevien kahden vuoden aikana – etenkin jos iPhone oletettavasti muuttaa käyttötottumuksia? Voiko pakettia vaihtaa, jos huomaa valinneensa väärin?

Ja miksi kummassa Sonera olettaa, että datan käyttö korreloisi puheajan kanssa? En usko olevani ainoa nörttihenkinen, joka käyttää puhelintaan etupäässä kaikkeen muuhun paitsi puhumiseen. Minä haluaisin minimaalisen puheaikapaketin ja rajoittamattoman datan käytön. Vaihtoehdoksi jää Minun Sonera, jossa ainoa kiinteähintainen datavaihtoehto on 20 euroa kuussa maksava megabitin yhteys. Hinta on sama kuin kilpailijoilla, mutta vaihtoehtoa ottaa kymmenellä eurolla hitaampi yhteys ei tarjota. Lukemani mukaan megan yhteys ei kuitenkaan useimmissa paikoissa käytännössä toimi sen paremmin kuin hitaampikaan, joten tuntuu pöhköltä joutua maksamaan turhasta. Juuri sellainen kuin sinä haluat on hyvä lupaus. Vielä kun siihen vastattaisiin. [Muokkaus: kommenteissa kerrotaan, että muitakin vaihtoehtoja on.]

Jos vielä pikku motkotus sallitaan, olisi ollut mukavaa, jos iPhone-kiinnostuksensa ennakkorekisteröineet olisivat saaneet henkilökohtaisesti sähköpostitse tiedon hinnoittelusta. Olisi syntynyt vaikutelma, että asiakkaat kiinnostaisivat Soneraa. Tällä hetkellä minulle on myös epäselvää, onko ennakkoilmoittautumisesta mitään hyötyä, kun puhelimia aletaan kaupata.

(Tyypit, jotka valittavat hintojen olevan huijausta, sillä Jobs lupasi, että hinta olisi korkeintaan 199 dollaria, ovat minusta melko ignorantteja hölmöjä. Kukaan tuskin kuvitteli, että tuohon hintaan saisi puhelimen ilman kytkyä, eikä suomalaisia rahasteta mitenkään erityisesti muita enempää. Yksikään vastaava kilpailijapuhelin ei ole noin edullinen, ja jotain osviittaa voi etsiä jo iPod touchin hinnasta. Jobs esitti hinnan niin kuin hinnat on tapana Yhdysvalloissa esittää, siinä se.)

Me & My – paluu

Lienen joskus aiemmin nurissut, kuinka Windows XP:n tapa merkitä kohteet hyödyttömällä My-etuliitteellä on hölmö (My documents, My Computer, My Music jne.). My ei tuo mitään lisäinformaatiota, mutta hankaloittaa nimien hahmottamista ja etenkin kohteen löytämistä listasta näppäimistön avulla. Sittemmin Microsoft otti opikseen ja poisti turhat my:t Vistasta. Nyt aihe on jälleen ajankohtainen, kun Applen juorutaan muuttavan .mac-palvelunsa me.comiksi. (Se olisi hyvä, sillä .mac on kurja nimi. Yrittäkääpä löytää siihen liittyvää keskustelua Googlella. Se ei ole helppoa, sillä haku ei huomioi pistettä, ja tulokseksi kelpaa mikä tahansa macciin liittyvä.)

Jos on olemassa riski, että omat ja vieraat menevät sekaisin, omuuden korostaminen voi olla hyödyllistäkin. Blogilista.fi esimerkiksi käyttää nimeä Omat suosikit sivulle, joka listaa käyttäjän tilaamat blogit. Näin ei jää epäselväksi, ovatko ne suosikkeja käyttäjän mielestä vai koko palvelunlaajuisesti. Toisaalta oma-sanaa voitaisiin pitää tuossa redundanttina, sillä suosikit on listattu ympäristöön, jonka muutkin linkit ovat käyttäjäkohtaisia, eikä suosikki-sanaa käytetä palvelussa missään muussa kuin käyttäjäkohtaisessa merkityksessä. Windows XP:n My Computer on käännetty suomeksi Omaksi tietokoneeksi, ja oma onkin parempi sana kuin minun – jo siksi, että minun vaatii jälkimmäiselle sanalle ohjelmallisesti hankalasti toteutettavan possessiivisuffiksin.

Blogilista.fi - Omat suosikit

Oma ei myöskään Kaikkiaan näyttää, ettei ole millään lailla selvää, milloin kyseessä ovat minun asiani, milloin taas sinun. Suomen kielen vihulaisena kunnostautunut Sonera tarjoaa tästä hupsun esimerkin. Jos kerran Minun Sonera on juuri sellainen kuin sinä haluat, onko Sinun Sonera vastaavasti sellainen kuin minä haluan?

Kuka on sinä ja kuka on minä menee äkkiä sekaisin. Blogilistallakin käy näin. Linkki Muokkaa tietojasi antaa ymmärtää, että käyttäjä on persoonaltaan sinä. Avautuvan sivun valinta Olen kiinnostunut taas vihjaa, että käyttäjä onkin minä.

Blogilista.fi

Kamalan vaarallista tuo tuskin on, mutta jossain tapauksissa lievästi hämmentävää. Tietokoneohjelmien käyttöliittymissä neuvottiin jo kauan sitten kirjoittamaan dialogien tekstit niin, että tietokone ei puhu minämuodossa. Tällöinhän ohjelman asetuksetkin olisivat äkkiä minun asetukseni, jos tietokone onkin minä. Jossain vaiheessa tuosta tulisi kovin sekavaa, eikä kaikkiaan liene kovin käyttäjäkeskeistä, jos tietokone noin varastaa show’n itselleen. Sinun ja minun käyttämisestä käyttäjää puhuteltaessa en ole vastaaviin ohjeisiin törmännyt. Neuvoisin sittenkin käyttämään mieluummin oma-sanaa ja harkitsemaan vahvasti, onko sekään tarpeen.

(Wikipedia kertoo, että Me & My kävi tosiaan Movetronin tapaan kokeilemassa Tanskan euroviisukarsinnoissa 90-lukuboomin voimakkuutta. Yrittäessäni hakea Baby Boyn videota YouTubesta huomasin, että hakuluukkuun ei jostain syystä voi kirjoittaa &-merkkiä.)

Käyttäjät ja kokijat

Skrubun Pni kirjoitti kiinnostavasti, ja vastauksesta tuli sen verran pitkä, että kirjoitan sen kommenttilaatikon sijaan tähän.

Käyttäminen liitetään usein negatiiviseen yhteyteen. Usein kuulee, että joku ei halua tehdä jotain koska ei osaa käyttää jotain laitetta tai ohjelmaa. Lopputulokseen pääseminen on positiivinen asia, käyttäminen ei niinkään.

Käyttäjä on sanana vähän hassu. Vuorovaikutteisten laitteiden ohellahan sitä käytetään lähinnä päihteistä puhuttaessa. Tässä blogissa esimerkiksi käyttäjäksi on tavattu ymmärtää kuka tahansa toimija ja käyttöliittymäksi mikä tahansa rajapinta, jossa vuorovaikutusta tapahtuu, mutta jotkut ovat tarkkoja siitä, että käyttäjästä saa puhua vain kun systeemissä on kyse jonkinlaisesta tietokoneesta. Toiset taas ovat sitä mieltä, että käyttäjästä voi puhua yhtä hyvin kuvatessaan kivan t-paidan herättämää tunnetta tai täytekakkua syödessään. (Esimerkit Virpi Roton artikkelista, jonka kaivan tähän ehtiessäni.)

Jos oletetaan, että käyttäjät liittyvät ainoastaan tietokoneisiin, ja tietokoneet ovat insinöörimäisiä järjestelmiä, joilla saadaan suorettua tietyt tehtävät – aivan kuten auton ainoa ominaisuus olisi viedä jostain jonnekin – ei ihme, että käyttäjä-sana assosioituu epämiellyttäviin tilanteisiin.

Käytettävyyden määritelmään liitetään miellyttävyys, mutta se tulee mukaan pääasiassa sitä kautta, että tehtävä saadaan suoritetuksi tehokkaasti, virheittä ja vähäistä oppimista ja muistamista vaatien. Näin itse käyttäminen ei ole miellyttävää, vasta perille pääsy on. Asiaan liittyy myös tavoitteiden ja tehtävien erot. Ihmiset haluavat saada tavoitteensa (goals) aikaiseksi, kuten Pnin äiti saada langan päähän haluamansa ihmisen. Vuorovaikutteisten laitteiden käytön taas näetään koostuvan yksittäisistä tehtävistä (tasks). Luontevaa järjestelmää käyttäessään henkilöstä (tai käyttäjästä) tuntuu, että hän on matkalla tavoitteeseensa. Hankalassa systeemissä edetään vaivalloisesti tehtävä kerrallaan.

Tulin vasta Skrubun jutun luettuani ajatelleeksi, että käyttäjä on ehkä huono sana siksi, että se liittyy niin voimakkaasti käytettävyyteen, joka on viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana koettu liian suppeaksi käsitteeksi ja alettu sen sijaan puhua käyttökokemuksesta (jotkut puhuvat käyttäjäkokemuksesta).

Pni toteaa:

Käyttöliittymän käyttäminen ei tuota onnistumisen tunnetta.

Jos käyttäjä liittyy utilitaristiseen käytettävyyteen, kenties käyttökokemuksen yhteydessä pitäisikin puhua laajemmin kokijasta. Käyttökokemuksen määritelmät vaativat, että jo pelkän käytön pitäisi kyetä herättämään mielihyvää, mutta ehkä ihminen ei tässä tapauksessa saakaan tyytyväisyyttä käyttäjänä vaan kokijana. Tällaiseen erotteluun en ole kyllä törmännyt. Yleisemmin vaikuttaa, että moni kutsuu käyttäjiä Pnin tavoin nykyään ihmisiksi, mikä ei ole yhtään pöllömpi ajatus.

(Täällähän vatvottiin aiemmin, ovatko käyttäjä- ja ihmiskeskeinen suunnittelu samoja asioita.)